Kauhu

Katarina kirjoitti:

Hymyilin uteliaalle pikkulinnulle, joka oli eksynyt iltahämärällä ikkunalaudalleni. Sieltä se pienin nuppineulanpään kokoisin silmin katseli, kuinka sytytin jo lähes loppuun palaneen kynttilän. Siinä keittiön puisella, jo vuosien myötä harmaantuneella pöydällä se näytti valaisevan pienen tupani aivan eritavalla kuin aikaisemmin. Minulla olikin tunne, että tämä ilta olisi jotenkin erityinen.
   Laitoin kattilan liedelle. Kuuma tee tekisi hyvää käheälle kurkulleni, tuumiskelin itsekseni. Talvi alkoi jo tehdä loppuaan, mutta sen kirpeät yöpakkaset olivat saaneet minut vilustumaan pahan kerran. Suljin hauraat ikkunaluukut ja lintunen pyrähti lentoon. Hiljaa toivotin sille hyvää matkaa.
   Tee oli minulle harvinaista herkkua. Sitä olivat tuoneet erään vauraan talon lapset minulle joulun seudulla ja sitä olin säilönyt kuin aarretta konsanaan. Luultavasti olivat pihistäneet sitä kartanon keittiöstä, sillä heidän vanhempansa tuskin olivat käskeneet heitä sitä tuomaan. Saastaisena orpona äpärälapsena he minua pitivät, eivät laskeneet kakaroitaan lähellekään minua, vaikka mielelläni heitä olisin viihdyttänyt askareitteni lomassa ja nekin viihtyivät seurassani varain hyvin. Naurahdin. Vielä heistä tulee samanlaisia kuin vanhempansa...
   Niissä mietteissä nostin loppuun kuluneen mekon sängyn päältä. Aloin etsiä lankaa ja neulaa risuista punotusta korista, kun kuulin melua ulkoa. Siirryin lieden läheltä raottamaan ikkunaluukkuja katsoakseni, mitä tämä melu mahtoi merkitä. Ulkona oli jo pilkkopimeää. Kaukaa erotin vain useita pieniä kirkkaita valopisteitä. Ymmärsin silloin, että kaikki ei ollut aivan kohdallaan.
   Vesi alkoi hiljalleen kiehua tulen räiskeen säestämänä. Äänet lähenivät taloani ja tunsin levottomuuden valtaavan ruumiini. Vapisevin käsin yritin saada lankaa neulansilmään ja kuuntelin. Erotin jo yksittäisiä sanoja. Noita. Kuolema.
   Nousin seisomaan ja risainen kolttu sylistäni putosi äänettömästi puiselle lattialle. Seisoin siinä lamaantuneena paikoillani tuijottaen tupani ainoata ovea, jonka takaa kuulin jo askelia. Ovi sinkoutui auki kovalla voimalla ja se repsahti irti saranoiltaan. Sisään alkoi tulvia ihmisiä. En ymmärtänyt mistä tässä oli kyse, enkä saanut ääntä ulos suustani kysyäkseni.
   Etummaisena seisoi kolme isoa ja rotevaa miestä leveässä haara-asennossa. Kaikilla oli yllään tumma viitta, yhdellä heistä oli roihuava soihtu kädessään, kahden muun kädet olivat sivuilla, tiukasti nyrkissä. Tämän soihtua kantavan miehen tunnistin läheisen kartanon isännäksi, muita en tuntenut. Luultavasti he olivat kylän väkeä. Heidän takaansa kuulin kiljaisun ”Hän se on. Hän noitui lapsemme varastamaan itselleen.” Ääni kuului vaalea hiuksiselle tukevahkolle nais-ihmiselle, jonka syyttävä sormi osoitti minua kohti armotta.
   En vieläkään osannut sanoa mitään. En saanut jäseniäni toimimaan. En edes tajunnut mitä ihmiset ympärilläni huusivat, vasta kun tunsin kovat otteet käsivarsillani aloin hiljalleen toipua ensijärkytyksestä. ”Noita se on, juuri niin kuin äitinsäkin!” Mutisi vanha partakasvoinen mies, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta tuikeat silmät olivat lukittuna minuun. Hänen uurteiset kasvonsa olivat vääristyneet irvokkaaseen hymyyn.
   Äitini, joka yksin oli minut kasvattanut siinä samaisessa mökkipahasessa, jossa vieläkin asuin. Hänet oli hylätty, kun tieto raskaudesta oli tullut hänen vanhempiensa korviin. Häädetty pois kylästään, kodistaan. Isäni, satunnainen matkamies oli tuntenut suurta syyllisyyttä äitini kohtalosta ja auttanut tämän uuteen alkuun. Luvannut jopa saattaa hänet vihille ennen lapsen syntymää. Juuri kun kaikki alkoi olla kohdallaan ja nuori pari oli löytänyt onnen, kävi niin, että olinkin päättänyt tulla maailmaan ennen aikojani. Kun isälleni oli selvinnyt, ettei vastasyntynyt ollutkaan poika vaan tytönrääpäle, joka oli kuin ihmeen kaupalla selvinnyt vahingoittumattomana vaikeasta ja liian aikaisesta syntymästä, hän raivostui. Mies ei rakastanutkaan äiti parkaani niin syvästi kuin olisi ollut toivottua, koska tämä nuori avuton nainen ei ollut antanut hänelle poikaa. Hän päätti jättää nämä kaksi täysin hyödytöntä otusta omanonnensa nojaan. Ilmeisesti hänellä kuitenkin oli jonkin verran sydäntä, koska ei raaskinut lähettää heitä matkoihinsa vaan jätti heille juuri valmistuneen mökin rähjän.
   Kaikki kyläläiset halveksivat äitiäni, joka yritti kaikkensa, että saisi pelastettua minut. Hän itse jopa jätti syömättä, jotta minä saisin edes joskus mahani täyteen.
   Niin kuitenkin kävi, kun olin kymmenen vuoden ikäinen, että kyläläiset kivittivät äitini noitana. Hän oli kurjuuden ja nälän johdattamana tappanut erään kulkukoiran ja tehnyt siitä meille aterian. Hänellä ei ollut vaihtoehtoja. Kukaan ei todellisuudessa edes välittänyt kapisesta rakista, eivät edes olisi huomanneet sen katoamista, ellei eräs kylän lapsista olisi sattumalta nähnyt tapausta. ”Noin vain, paljain käsin henki pois!”, olin kuullut torilla naisten puhuvan sattuneesta katsoen minua kuvottavuuden tunne paistaen kasvoiltaan. Myöhemmin kuulin ihmisten supisevan, että äitini olisi käynyt aikaisemmin kadonneisiin lapsiin käsiksi ja syönyt heidätkin. Järjetöntähän se oli. Seudulla liikkui paljon susia ja ne saattoivat käydä lapsi parkojen kimppuun. Sinä vuonna kun jäniksiäkin oli ollut tavallista vähemmän.
   Äitini siis kivitettiin elävältä, noitana.
   Tunsin kuinka heikot luuni rutisivat, kun mustakaapuiset miehet raahasivat minua käsistä riuhtoen kohti kylää. Metsän raja jäi kauas taakseni, jossa mökkini, ainoa mitä minulla koskaan oli ollut, hohti liekeissä. Nämä ihmiset oivat tuhonneet kotini.
   Saavuimme sillalle. Sen alitse virtasi joki jylisten korvia huumaavasti. Kevään tulo oli saanut sen pinnan nousemaan ja peittämään terävät kiven järkäleet alleen. Joki, joka aikaisemmin oli ollut elämäni lähde, näytti nyt uhkaavalta ja raa`alta.
Minut painettiin kasvot vasten karheaa maata. Tunsin veren maun suussani kun lujat nyrkit iskeytyivät kylkiini, julmat potkut selkärankaani. Mielessäni liikkui vain yksi asia, pako, mutta se oli mahdotonta. Minut oli piiritetty ja nyt köysi kiristi nilkkojani. Mitä he aikovat? Raavin kynsilläni maata ja huusin valittaen kivusta, kiemurrellen maassa kuin käärme. Ne tarttuivat käsiini ja sitoivat myös ranteeni ja nostivat minut pystyyn. Jalkani eivät kantaneet ja silmäni olivat sumentuneet. Väkivalloin he raahasivat kouristelevan ruumiini selkä vasten sillan kaidetta. Pääni retkotti alhaalla ja joku tarttui rastoittuneisiin hiuksiini ja repäisi niin, että silmämme kohtasivat. En voinut nähdä tai kuulla kunnolla kuka puhui, mutta yhtäkkiä jokin kirkas välähdys kävi edessäni. Karjaisin hillittömän tuskan tunteesta. Lyyhistyin maahan huolimaatta miehen otteesta hiuksissani. Hiukset kai repeytyivät päänahastani ja jäivät miehen kouraan, en tiedä... Nyt minut kohtasi suurempi kauhu kuin mikään vielä tähän mennessä. Silmiäni kirveli, nipisteli, pakotti ..kipu niissä ei hellittänyt. Ne olivat kärventyneet liekistä, jota mies soihdussaan kantoi. Vähillä aisteillani tunsin liukuvani alas kaiteen toiselle puolen kohti jäätävää, lopullista tuhoa.
   En näe sen heleää sineä, enkä kalastelevia lintuja. Veitsen terävät uppotukit viiltelevät kasvojani. Mieleni harmaa kuin se kivi, johon pääni iskeytyi voimalla, voimalla millaista en edes kuvitellut olevan. Viimeinen pihisevä henkäys valuu suustani ulos hitaasti. Ruumiini jäykkä kuin puun runko, joka vuosia sitten oli pohjaan painunut. Kalisevat hampaani ja natisevat luuni menettävät arvonsa ja tehtävänsä pitää minua ryhdikkäänä ja kauniina. Kauneus katoaa kuin hiilen hiipuva loimu. Se puhkesi kerran täyteen kukkaan ja nyt kuihtuu kuihtumistaan. Kalloni kuin särkyvä peili. Se murenee sirpaleiksi. Olen palapeli, joka ei enää koskaan hae oikeaa muotoaan vaan on eloton, kalpea, kuollut.
-Katarina-

kirjoitti:

Anonyymi

Kirjoita kommentti

5000

Lähetä