Haluaisin vain tiedustella vähän niinku gallupoiden, että onko täällä muita, jotka on jätetty toisen naisen/miehen takia?
Entäpä onko täällä ketään toisen vuoksi jättäjiä? Haluaisitteko hieman perustella/selittää valintaanne? Oletteko tehneet niin useammin kuin kerran? Kilpailutatteko ja vertailetteko ihmisiä? Kun seurustelette, etsittekö koko ajan samalla jotain parempaa tilalle? Mietittekö tekonne seurauksia myös muihin ihmisiin?
Minut jätettiin noin kuukausi sitten. Takana oli kolmen vuoden vakaapohjainen parisuhde, johon olin satsannut paljon. Nainen, jota rakastin, päätti kuitenkin vaihtaa kaiken vain muutaman kuukauden tuntemaansa työkaveriin. Kaikki yhteiset suunnitelmat, koko pitkä historia, yhteiset vuodet ja muistot noin vain vessasta alas - ja minkä takia? Himon, uteliaisuuden?
En voi ymmärtää. Kuinka vähän se antaa minulle arvoa, että toinen voi noin vain unohtaa kaiken yhdessä kokemamme ja painua suinpäin uuteen suhteeseen? Ihan kuin minua ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Siis tottakai jokaisen on mentävä eteenpäin jossain vaiheessa, mutta olivatko ne yhteiset vuodet todella niin vähäpätöisiä, ettei niiden päättymiselle tarvitse uhrata yhtään suruaikaa? Ei sillä, että toivoisin hänelle surua, mutta kun hän seurustellessamme usein toisti, kuinka rakasti minua ja niin pois päin, ja nyt sitten kuitenkin asiat ovat näin. Oliko kaikki pelkkää valhetta?
Entäpä onko täällä ketään toisen vuoksi jättäjiä? Haluaisitteko hieman perustella/selittää valintaanne? Oletteko tehneet niin useammin kuin kerran? Kilpailutatteko ja vertailetteko ihmisiä? Kun seurustelette, etsittekö koko ajan samalla jotain parempaa tilalle? Mietittekö tekonne seurauksia myös muihin ihmisiin?
Minut jätettiin noin kuukausi sitten. Takana oli kolmen vuoden vakaapohjainen parisuhde, johon olin satsannut paljon. Nainen, jota rakastin, päätti kuitenkin vaihtaa kaiken vain muutaman kuukauden tuntemaansa työkaveriin. Kaikki yhteiset suunnitelmat, koko pitkä historia, yhteiset vuodet ja muistot noin vain vessasta alas - ja minkä takia? Himon, uteliaisuuden?
En voi ymmärtää. Kuinka vähän se antaa minulle arvoa, että toinen voi noin vain unohtaa kaiken yhdessä kokemamme ja painua suinpäin uuteen suhteeseen? Ihan kuin minua ei olisi koskaan ollut olemassakaan. Siis tottakai jokaisen on mentävä eteenpäin jossain vaiheessa, mutta olivatko ne yhteiset vuodet todella niin vähäpätöisiä, ettei niiden päättymiselle tarvitse uhrata yhtään suruaikaa? Ei sillä, että toivoisin hänelle surua, mutta kun hän seurustellessamme usein toisti, kuinka rakasti minua ja niin pois päin, ja nyt sitten kuitenkin asiat ovat näin. Oliko kaikki pelkkää valhetta?
Vastaukset 26
Vanhimmat
no, ajattelet vielä joskus, ettei sinun, eikä myös sinun jättäjän elämässä ole ollut merkityksettömiä ihmisiä. Aluksi se sattuu, ja tuntuu pahalle kyseenalaistaa kaikki, mutta siitä pääsee yli, ja silloin kun näin on käynyt, voi alkaa tuntemaan uusia tunteita, uusia ihmisiä kohtaan.
Anna ajan hoitaa tehtävänsä, selviät kyllä. Älä uhraa kuitenkaan liikaa ajatuksia tuolle tilanteelle, kun on ottanut asioihin etäisyyttä ja aikaa, ne näkyvät paljon selvemmin.
Ja vaikea sanoa mitä silloin ihmislapsen päässä liikkuu, kun voi noin vaih lähteä, sitähän ei voi kun jossitella, voi olla uutuuden viehätystä, kaipuuta pois teidän rutiineista tai jopa ihan vain ehre, mitä hän katuu myöhemmin. Mutta pysy tyttö silloin lujana, näin historia ei toista itseään.
kaikkea ihanaa sinulle!!!
>> no, ajattelet vielä joskus, ettei sinun, eikä myös sinun jättäjän elämässä ole ollut merkityksettömiä ihmisiä. Aluksi se sattuu, ja tuntuu pahalle kyseenalaistaa kaikki, mutta siitä pääsee yli, ja silloin kun näin on käynyt, voi alkaa tuntemaan uusia tunteita, uusia ihmisiä kohtaan.
Anna ajan hoitaa tehtävänsä, selviät kyllä. Älä uhraa kuitenkaan liikaa ajatuksia tuolle tilanteelle, kun on ottanut asioihin etäisyyttä ja aikaa, ne näkyvät paljon selvemmin.
se on aitoa, jos valheena se on valhetta. Et voi kokea toisen puolesta mutta ei hänkään sinun.
Aikaaan seurustelin naisen kanssa, jota rakastin ja kuvittelin, että hänkin rakasti minua. Totuus olikin kovin toisenlainen. Olin hänelle vain elättäjä. Hän petti minua toisen naisen kanssa kuukausia ja valehteli muutenkin päin naamaa. Hän ei edes pystynyt itse lähtemään suhteestamme, vaan minun piti se lopulta lopettaa. Minun olisi vaan pitänyt ymmärtää häntä ja antaa hänen juosta muiden perässä etsimässä itseään, mutta siis kuitenkin elättää hänet.
Kyllä siinä sitten meni jonkun verran aikaa, jotta pystyin taas luottamaan ihmisiin. Mutta sen verran siitä jäi arpia, että en ala seurustelemaan kenenkään kanssa, jos tunnetta ei ole riittävästi. Pelkkä välittäminen ei riitä. Toki jättäminen sattuu, mutta pirun paljon vähemmän kuin se, että toinen pettää ja valehtelee, ja lähtee vasta sen jälkeen kun on löytänyt paremman.
Olen huomaanut, että on ällistyttävän paljon ihmisiä, joille tärkeintä on olla jonkun kanssa, jotta ei vaan tarvitse olla yksin. Siinä sivussa etsitään sitten sitä oikeaa.
jos vaan pettäis ja hoitais asian ns. "pois päiväjärjestyksestä" eli et jos tuntee hetkellistä kaipuuta toisaalle eikä pääse siitä eroon, niin hoitaa sitten homman, mutta pysyy kuitenkin suhteessa. Siis jos tunteita kuitenkin on. Seksi on loppujen lopuksi vaan seksiä, mutta pysyvä parisuhde on jotain, jota ei kannata heittää menemään vaan pienen ihastumisen takia.
Eri asia on sitten, jos mitään tunteita ei koskaan ollutkaan, ja koko parisuhde on vaan yksinolon korviketta paremman puutteessa. Sellainen on jo aika hirviömäistä ja suotavaa lopettaa heti alkuunsa.
ei seksi toimi ja entisen kanssa toiminut. Viekö tie silloin exän sänkyyn kun ei oma lovi riitäkään.
kierolta peliltä, jossa muut ihmiset ovat vain yhtä kuin sukupuolielimensä, joita voi huoletta käyttää hyväksi.
Jos oikeasti ajattelet, että palaisit yhteen eksäsi kanssa pelkän seksin takia, niin mieti nyt hyvänen aika vielä uudemman kerran.
Mua on elämäni aikana käytetty just tolla lailla hyväksi useammin kuin kerran, ja voin sanoa, ettei hyvältä tunnu. Se on aika helvetin raastavaa suoraan sanottuna. Ja vielä joskus kauan sitten erehdyin kuvittelemaan, että ois yksinomaan miesten juttu ajatella pelkästään sukupuolielimellään ja mennä vaan himojen perässä! Mut ei, kyllä naisetkin osaa käyttää hyväksi ja kohdella muita ku paskaa, vaan että omaan klitorikseen kohdistuu pari hassua lihassupistusta. Itsekkyys ja oma nautinto menee toisten tunteiden huomioonottamisen edelle!
niin asiat menee omalla painollaan alkujännityksen jälkeen. Miksi olla sellaisessa suhteessa, joka ei ole molemminpuolista??
On jätetty ja olen ollut jättäjänä.yksi nuoruuden mies"suhde", ja yksi nainen jätetty. kerran ollut jätettynä.
Noissa jättäjän roorilla en vain tuntetnut mitään. Minulla ei ollut toista tilalle, enkä etsinyt samaan aikaan muitakaan tilalle. Tuntui vain ettei ole yhteistä tulevaisuutta.
En kilpailuta mielestäni mitenkään ihmisiä vaan on luonnostaan oltava hyvä olla toisen kanssa.
Satsasin itse yhteen suhteeseen kaikki mitä minulla oli ja tulin jätetyksi. Nainen tosin oli luvannut koko suhteen ajan enemmän ja enemmmän.
No avuksi löytyi vanha kokenut lesbo joka pelasi minut pois,ilmoittaen muutaman viikon päästä exäni ja hänen: olemme niiin rakastuneita toisiimme(tajusin myöhemmin että se oli ilmoitus häivy häiritsemästä, ironista asiassa oli se että muutamassa kuukaudessa jättäjä sitten alkoi soitella perään,kotona tilanne oli muuttunut tuttua monille lesbosuhteille viina ja väkivalta.
Kerran jopa pyysi että hakisin yöksi turvaan hänet, muutenkin säännöllisin väliajoin ruikutusta.
Kysyessäni oliko tehnyt oikein jättäessäni minut, ei koskaan vastausta, kierreltyjä vastauksia suuntaan ja toiseen kylläkin.
Emme tunteeet montakaan lesboa ja sanoinkin kerran että onnellisimpia ovat he (jos jaksavat heteromaailman paineiden alla, ero tuli juuri tästä syystä, pyysimme avuksi pesunkestävän lesbon joka pesikin sitten pyykin itselleen. Se siitä vähemmistöjen avusta omia kohtaan)jotka eivät tunne muita vähemmistön edustajia.
Tämäkin nainen lupasi kuun taivaalta ja olla tukena aina, kun olimme sattumalta löytäneet toisemme.
Asian ydin on se että osaa ihmisitä voidaan ohjailla jonkun toisen taholta Paljonkin.Suhde kyllä kestää kaikki paineet mutta on herkkä häiriötekijöille niissä tilanteissa jossa ongelmiin ei tahdo saada ulkopuolista apua, joka oikeasti hauaisi auttaa.
Osa syynä ajattelisin myös sitä asiaa että heeteromaailmassa on kuitenkin aina joku joka auttaa suhteiden ollessa solmussa vaikkei vävy/miniä,puoliso valinta olisikaan se kaikkein mieluisin. Vanhemmat,sukulaiset,ystävät, tai vaikka työtoverilta saa oikeita neuvoja ja apua solmukohtiin.
Vähemmistöillä ei näin ole useinkaan. Mikä aiheuttaa sitä kieroutumista.
Näin olen ihan vain itse päätellyt nähtyäni niin heteromaailmaa kuin tätä vähemmsitöjen puolta.
sanomattakin selvää että naureskelen heterojen pikkuongelmille suhteissaan mielessäni, koska ne ovat pieniä solmuja,ja hererot hallitsevat kuitenkin kaikkea mikä näkyy.
Vähemmistöille jää sitten mahdollisuus selvittää asiat miten parhaaksi näkee ja tavalla.
Samat kokemukset on minullakin, kun suhteessa alkaa ilmetä ongelmia, ei olekaan ketään, jolta saisi tukea. Hetero ympäristö viis veisaa pysymmekö yhdessä vai emme. Omien taholta taas yritetään pikemminkin iskeä ongelmissa painivia osapuolia, vaikka ovatkin auttavinaan ystävinä. Jätettynä tulee mieleen, kehen voi enää luottaa, tai kannattaako yleensä naisiin kiinnittyä ja luottaa, vai pitääkö suhteet vaan oppia ottamaan niin kevyesti, että pahasti itseään kovin monesti satuta. Tällaisesta taas seuraa, että pitkien parisuhteiden muodotuminen käy epätodennäköiseksi. Muutenkin vaikuttaa siltä, että suhteessa pysytään juuri niin kauan, kuin seksin huuma kestää, kun pitäisi alkaa elämään yhdessä normaalia arkea, ei jaksetakaan yrittää pitää mielenkiintoa yllä. Siinä vaiheesse aletaan jo katsastamaan seuraavaa, vaikka kumppanille edelleen uskotellaan kaiken oleva hyvin. Kyllä tässä alkaa usko naisiin olemaan vähissä.
Puhutte kyllä asiaa..
Ja kaiken lisäksi nykyinen tuttavuuteni väittää, ettei ole olemassa "lesbomaailmaa" ja "heteromaailmaa" vaan kaikki on erilaisia ihmisiä, yksilöitä! Ok, totta toinen puoli, mutta kyllä se vaan niin on, että "lesbomaailma" on synkempi paikka, enkä minäkään enää ole niinkään varma, uskonko näin löytyvän sitä "ikuista onnea", jos sellaista nyt nykymaailmassa voisi olla muutenkaan löytää..
Eikä sillä, että minä olisin puhdas pulmunen..! Virheitä tekee jokainen, mutta nyt alkaa olemaan mitta täynnä tätä kaikkea vääntämistä ja sitä, että tuntuu ettei aitoja ihmisiä ole enää edes olemassa! Tuntuu että kaikille tämä on vain pelleilyä ja seksiä jne..
Tässä olisi nyt ainakin yksi aito ja rehellinen ihminen, jolle suhde ja kumppanuus ovat tärkeitä.
Taidetaan olla katoavaa luonnonvaraa.... :( Noh.. En mä silti osaa kokonaan luovuttaa..! Ehkä joskus vielä jonkun kanssa asiat loksahtaa kohdalleen, kun on sen aika.. :)
Nyt vasta vähän tarkemmin palstaan tutustuneena sanon, että toipumista ja voimia sinulle!
Huomaa ettei tämä kenties ollut vain omaa pohdiskelua vaan muutkin ovat varovaisen samaa mieltä.
ei sinun kannata vain "lesbo/ vielä luovuttaa.
Minä olin täysin heteropuolella elänyt kunnes törmäsin tähän puoleen ja aikaa vei pohdiskellessa miksi näin monet naiset toimivat..
tokihan heterot heiluttaa käsiveskaa siinä missä lesbotkin mutta silti meno on karumpaa ja pimeämpää.
olet vain hieman paljon tarkempi kun liikuskelet tuolla lesbopuolella, ja valitset luotettavia ihmisiä seuraksesi,?! olivat sitten suuntautumiseltaan mitä vain jos ovat muuten sinut asioiden kanssa.
Eräs kenet tiedän väitti myös ettei ole eroa, mutta joo, en usko tuohon.
Kannattaa vain pitää omat mielipiteensä ja ajatuksensa eikä toisinaan hetkauta korviaan.
Tsemppiä sinulle, ja älä sinä lannistu, kun tiedät noita karikoita tässä erilaisessa maailmassa.
Omalta osaltani ei jäänyt ns. kiveä aikä kantoa kääntämättä pohdiskellessa tätä eloa ja mitä kukin haluaa ja millä hinnalla.
Onhan toki seksi hyvää,enkä ole pulmunen itsekään tässä asiassa mutta silti tuntuu että mitään väliä ei ole seurusteletko vai et niin voi kävästä pikasella kenen kanssa vain. Ei en yleistä, mutta kynnys tähän on mielestäni suurempi ja helpompi.
No jaa.. se pohdiskelusta tällä erää.
Voi kun kaikilla teilläkin olisi läheisiä jotka oikeasti tukevat teitä! Minä en tunne tuota teidän kuvailemaanne katalaa "lesbomaailmaa", en tunne kuin muutaman lesbon. Kaikenmaailman piirit ja kuviot jotka on jotenkin rajattu vain tietynlaisille ihmisille, epäilyttää mua muutenkin..
Minun lähipiirini suhtautuu suhteeseeni naisen kanssa täysin samoin kuin jos olisin suhteessa miehen kanssa, etenkin perhe. Ja nimenomaan perheen puoleen kääntyisin jos minulla olisi joku ongelma suhteessani mihin tarvitsisin ulkopuolisen näkökulmaa. Avokkini kysyi äidiltäni kerran että " Mitä sä oikeen ajattelit kun tuo -piip- tämmösen otti itelleen, oliko se järkytys?" Äiti vastas siihen että "eeii se nyt mitenkään pahemmin järkyttäny, kyllä siihen ajatukseen tottui. Mutta nyt kun on suhun tutustunu niin jos tuo joskus sanois että teidän juttu on loppu, niin kyllä SIITÄ tulis iso keskustelu että miksi ihmeessä!" :D Että on jo etukäteen tilattu pahoja tilanteita varten parisuhdeneuvontaa..
Vastustusta tulee vierailta ihmisiltä ja yhteiskunnalta yleensäkin, joskus tuntee olevansa epätoivottu ja väliinputoaja eikä kuulu mihinkään, mutta silloin voi onneksi mennä vaikka siskon luokse kahville ja maailma näyttää taas sieltä käsin vähän pehmeämmältä. :)
Tosi paljon voimia ja sitkeyttä niille, joilla ei ole tämänkaltaista tukea olemassa!
Ja anteeksi kun meni vähän aiheen vierestä!
Niin, lähtökohdat ovat todellakin täysin erilaiset!
Ensinnäkin minun perheenjäseneni ja meidän väliset suhteet ovat aina olleet sellaisia "seinä välissä"-juttuja.. Toisten elämään ei niinkään puututa ja minun tapauksessani siitä ei edes haluta tietää!! Äidille kerroin suuntautumisesta 10 vuotta sitten, jonka jälkeen hän haukkui ja talloi minut maan rakoon ja samoin kävi sitten koko asialle - sitä ei ole olemassa! Isälle en tämän jälkeen edes uskaltanut kertoa - en ole kertonut vieläkään, sillä voimat eivät ole vieläkään palautuneet äitini sanoman jälkeen.
Löysin uuden "perheen" tullessani ulos kaapista. Joukkueurheilin ja sitä kautta lesbo-piiristä tuli asia ja paikka ja ihmiset joista tuli turvani. Heidän avullaan yhä jatkoin elämääni!
Siihen piiriin uppoaa.. Ei siitä helpolla pääse irti ja kun yrittää irrottautua, tuntee itsensä todella yksinäiseksi. Heteroihin on kuilu välissä ja lesbo-piireistä haluaa eroon niiden kataluuden vuoksi jne..
Tukea ei siis niinkään ole. Elämä heittää aina uusia juttuja eteen ja nyt ollaan tultu veljen kanssa todella läheisiksi, joka taas on MAHTAVA juttu! Tässä siis pikkuhiljaa opettelen ajattelemaan että heterot eivät olekkaan kuin punainen vaate vaan jotkut jopa tutustumisen arvoisia ihmisiä jotka eivät välttämättä minua lyökkään maanrakoon vain sen takia että satun tykkäämään joistakin saman sukupuolen edustajista "siinä mielessä"..! :)
Ei minulla siis tosiaan ole mitään heteroita ja miehiä vastaan, mutta vaikeaa se on luottaa kun pohjalla on tällaisia juttuja..
Olen elänyt niin hetero- kuin lesboelämää, molemmissa "maailmoissa" (jälkimmäisestä lyhyempi kokemus).
Fiuuh kirjoitti, että heteromaailma viis veisaa siitä pysyykö lesbopari yhdessä ja että omat ikään kuin käyttävät rumasti hyväkseen tilannetta, jossa jonkun suhde on heikun keikun.
Minä vaan.. kirjoitti että "lesbomaailma" on heterovastinettaan synkempi.
Sanoisin molemmille, että kannattaa hankkia hyviä ystäviä, lesboja, homoja tai heteroita - ihan sama! Ja sitten vaalia noita ystävyyssyhteita. Voidakseen "pitää" hyvää ystävää on oltava itse hyvä ystävä.
Heteromaailmassa veisataan virrestä viisi lesboparin suhteen rakoillessa heti, kun ainakin toinen suhteen osapuolista on hyvä ystävä. Sama koskee niitä "omia".
En pidä lesbojen yhteisöä mitenkään hetskujen "maailmaa" synkempänä. Minusta synkkyys on katsojan silmässä ja tämän elämäntaidollisissa puutteissa. Olen itsekin nähnyt monia asioita liian mustien linssien läpi, ennen kuin tajusin, että voin asialle jotain. Ja etteivät asiat sinänsä ole valoisia eikä synkkiä. Ne vain ovat.
Opettelen kyllä noita yhä itsekin, askel askeleelta.
tämähän se ohjaa monesti meitä miten muut ovat suhtautuneet meihin, ei niinkään se mitä me olemme tehneet muiden hyväksi. Tarvitsee uskomattoman paljon voimaa kun onkyse siitä että on vain hyvä olla ja kaikki eivät olekaan sitä mieltä.
katkerimmin minä tulen muistamaan sen kun itselle sanottiin että kotiin ei ole enää tulemista jos lähdet tyylinen ilmaisu äidiltäni ja siskoni säesti painostamalla miten pystyi vain.
Erittäin rankkaa ja sillä aikaa hetkessä rakkaasta oli tullut ex ja uusi toi sukulaisiaan muutaman viikon kuluttua heille kylään,(kuten lesbot yhteen muutetaan parissa viikossa)tämän exäni kotiin siis.
Se jos mikä sattui eniten sillä hetkellä, ei ketään kehen luottaa enää ja miksi muut saaavat kaiken,joku jolla sukulaiset jopa kylässä,se kenen piti auttaa käytti tilausutta hyväkseen itselleen.. Se oli opetus jonka tulen muistamaan aina.
Heterona ei minullakaan olisi ikinä ollut mitään ongelmia. En syytä itseäni tai muita siitä että olen lesbo, ennemminkin ylpeä siitä.
Minut on jätetty ja itse olen ollut jättäjä myös.
Kyllä sitä jätettynä miettii juuri tuota, että ei ole ollut minkään arvoinen toiselle, kun heti löytyy uusi. (tai kenties on vielä jättämisen syy)
Kun luottamus menee toiseen, ei sitä tiedä mitä uskoo, tai uskooko mitään enää mitä toinen kertoo syyksi.
tunnette jättäjäänne kohtaan tällä hetkellä? Itse tunnen vain inhoa.
tiedä mitä tunnen. Välillä tunnen vihaa, inhoa, välillä ikävä jne. Jos joku kysyis rakastanko häntä vielä en osais vastata. Olen kuitenki ajatellut että ei mun tarviikaan tällä hetkellä tietää.
Omalla kohdalla siitä on jo mennyt sen verran aikaa, että olen vain tyytyväinen, että kyseinen nainen ei ole enää elämässäni. Toki saatan nähdä hänet joskus baarissa, mutta silloinkin ekaksi tulee mieleen vain se, että onneksi hän on jonkun toisen riesa. Hassuinta on se, että tunnen sääliä hänen uusia valloituksia kohtaan.
Kyseinen suhde opetti minulle paljon itsestäni ja lesboista. Kaikkihan me teemme alussa virheitä, niistä pitää oppia ja ennenkaikkea ne pitää jättää taakse. Viha ja inho ovat huonoksi terveydelle;-)
olivat minusta hyviä.
Toivottavasti tuntemasi inho on yksi irrottautumis-prosessin vaiheista. Sellaisena se voi olla tärkeäkin.
Olen itsekin joskus toivonut mitä vilpittömimmin pelkkää pahaa tuoreelle eksälle, mutta se meni ONNEKSI ohi. Vihantunteet eivät todellakaan ole miellyttäviä (eivätkä terveellisiä), varsinkaan jos niitä ei saa puretuksi tyydyttävällä tavalla.
Eräänä päivänä huomasin ymmärtäväni mainittua eksää ja kykenin antamaan hänelle täysin anteeksi. Se oli aivan mieletön kokemus: IHANAA, vapauttavaa!!!
Ja monesti miettinyt samaa, etteivätkö yhdessä koetut asiat olekaan olleet toiselle minkään arvoisia. Olen tullut siihen tulokseen, että suhteesta suhteeseen kulkeva ihminen pelkää yksinjäämistä kuollakseen ja siksi pitää olla peti valmiina, mihin päänsä kallistaa. Eli suhdenarkomaniasta ja läheisriippuvuudesta on kysymys.
voi olla hyvinkin arvokasta silti, vaikka suhde päättyisikin syystä tai toisesta.
Päättyypä tämä yksilönelämäkin joskus. Ei kai se nyt elämästä kuitenkaan arvotonta tee?