Varmasti outo kysymys, mutta jäin pohtimaan asiaa luettuani erään palstalla vuosia kirjoitelleen ex-vaimon kirjoituksia. Tämän naisen mukaan naikkonen varasti hänen miehensä, kun tämä avioeron ja erilleen muuton jälkeen aloitti suhteen mieheen (kirjoitus tuolla alempana).
Oman käsitykseni mukaan ero on ero siinä vaiheessa, kun pariskunta/toinen pariskunnasta ilmoittaa selkeästi halunsa päättää parisuhde, muuttaa erilleen ja hakee eroa virallisestikin. Ei tietenkään ole fiksua aloittaa suhdetta välittömästi erilleen muuton jälkeen saati ennen sitä, mutta se moraalisesti väärin eropäätöksen jälkeen ex-puolisoa kohtaan? Vai kuinka pitkää suruaikaa täytyisi viettää, jotta uudesta suhteesta tulee "hyväksyttävä" myös sen ex-puolison silmissä?
Oman käsitykseni mukaan ero on ero siinä vaiheessa, kun pariskunta/toinen pariskunnasta ilmoittaa selkeästi halunsa päättää parisuhde, muuttaa erilleen ja hakee eroa virallisestikin. Ei tietenkään ole fiksua aloittaa suhdetta välittömästi erilleen muuton jälkeen saati ennen sitä, mutta se moraalisesti väärin eropäätöksen jälkeen ex-puolisoa kohtaan? Vai kuinka pitkää suruaikaa täytyisi viettää, jotta uudesta suhteesta tulee "hyväksyttävä" myös sen ex-puolison silmissä?
Vastaukset 7
Vanhimmat
siinä vaiheessa, kun tavarat ovat eri osoitteissa ja avoerohakemus (jos liitossa ollaan) on toimitettu virallisillekin tahoille.
Tunteet eivät vain aina valitettavasti seuraa samalla nopeudella perässä. Itsestäni tuntui aikoinaan todella pahalta kuulla exäni uudesta suhteesta, vaikka minulla ei siinä vaiheessa ollut enää "oikeutta" puuttua hänen valintoihinsa. Eron lopullisuus ja siihen liittyvät muutokset vain iskivät todella siinä vaiheessa tajuntaan.
Omasta erosta toipumiseen,jolloin olin sinut sen asian kanssa meni tunnetasolla lähes 3 vuotta.
Erilleen muutto ja papereiden eteenpäin laitto oli paljon helpompi prosessi.
Ex-mieheni oli ilmeisesti työstänyt sitä eroasiaa puoli vuotta ennen kuin minulle asiasta ilmoitti..joten hän pystyi heti muuttamaan yhteen naisystävänsä kanssa.
Lapsiaan tietenkin ikävöi eromme alussa..nyttemmin hälle sopii se että tapaa lapsiaan vain kerran kuussa,jää siten itselleen enemmän vapaa-aikaa uuden perheensä kanssa.
tapahtuu silloin kun siitä on joko yhdessä päätetty tai ilmoitettu toiselle ja toinen tietää asiasta. Virallisesti sitten kun on erohakemus lähetetty 6 kuukautta. Epävirallisemmin kun erohakemus lähetetty.
Ero on silloinkin tapahtunut, vaikka toinen olisi henkisesti vielä kiinni toisessa ja oma eroprosessi käsittelemättä. Esim. jos oma ex ei olisi vielä eroa osannut käsitellä, niin ei se silti minusta tekisi hänen kumppaniaan, koska asiasta jo sovittu ja minä en voi olla tietoinen hänen käsittelyistään.
Ero ei ole kuitenkaan se, että toinen taho omassa päässään niin päättänyt ja lähtee vaikka kalastelemaan muita miehiä/naisia, informoimatta kuitenkaan eropäätöksestään sitä kumppaniaan.
Eli itse näen eron alkavaksi siitä kun asiasta keskusteltu ja tehty päätös. Ja kaikkein paras vaihe uudelle parisuhteelle on se, kun henkisesti ero hyväksytty, mutta silloinkaan se ei ole mitään naisen/miehen varastamista vaikka parisuhteen ulkopuolinen taho ei ole eroa osannut vielä hyväksyäkkään. Ikävä kummankin kannalta, mutta tunnepuolien mukaan yhteenmenoja/eroja ei perusteta vaan sopimuksesta.
Ero on ero vasta kun molemmat niin yhteistuumin ovat päättäneet. Joskus toinen osapuoli vain jätetään, hylätään. Erosta päätetään yhdessä, jättämisestä vain toinen.
Kun selkeetä vatausta ei ole, pariskunta on vielä yhdessä, vaikka erikseen asuvatkin, se on miettimistaukoa, jolloin on mahdollisuus vieläpalata yhteen.
Mutta jos joku tulee väliin niin tuskin sitä on enää mahdollista jatkaakaan. Eikä se silloinkaan ole yhteinen eropäätös.
osoitteisiin. Ja vaikka toinen haluaisi jatkaa, mutta toinen ei, se on silloinkin ero. Niitä on paljon ihmisiä, jotka kieltäytyvät kuulemasta toisen tarpeita ja ajatuksia, koska ovat itse sitä ja tätä mieltä, eivätkä siis koskaan hyväksy toisen yritystä ensin parantaa asioita, ja sitten todeta ettei toisen mielestä ole mitään parannettavaa joten parempi lähteä suhteesta, joka itseä tuhoaa. Sellaista on esim. niiden ihmisten kanssa, jotka ajattelevat että heissä ei ole mitään vikaa ja kieltäytyvät näkemästä parisuhteensa ongelmat vaikka toinen ne eteen asettelisikin. Sellaiset täydellisiksi julistautuvat ihmiset eivät kykene keskustelemaan, sopimaan ja muuttamaan asioita, koska kaikki muutos on pahasta, ja kaiken ennallaan pysyminen on heitä koossa pitävä voima. Silloin tämä täydellisyys on ensin hylännyt henkisesti oman kumppaninsa tarpeineen, ajatuksineen, toiveineen päivineen, josta seurauksena toinen tekee samoin, lähtee ja sitä kautta hylkää. Mutta ero se on siinä missä jokin muukin tapa toimia. Asia erikseen on sellaiset kumppanit, jotka eivät edes ilmoita että mikään olisi vialla tai halua yrittääkään korjata ennen lähtöpäätöstään, silloin toinen ei ole voinut olla tietoinen toisen ajatuksista. Vaikka kai tuollaiset tapaukset TOIVOTTAVASTI ovat hyvin harvassa.
Sitä olen usein miettinyt, että miksi toinen kumppani voi sanoa, että kaikkihan oli aivan hyvin, jos toinen on jo pitempään ollut suhteessa onneton? Miten voi olla itse onnellinen, jos kumppani ei sitä ole? Eikö vihkivaloissa juuri käsketä kilpailla siitä, miten toinen toisensa tekisi onnellisemmaksi? Ei siitä, miten pystyy olemaan huomioimatta täysin toisen tarpeet, tai kilpailla siitä kumpi saa enemmän jotakin esim. omia menoja, tai siitä, kumpi onnistuu riidoissa toista paremmin loukkaamaan ja pääsemään "niskan päälle" tai murjottamaan pisimpään. Riitelykin on taitolaji, jos se ei pääty sopimiseen, se syö liiton palasiksi.
Ero ei ole ero, jos kumpikin yhteistuumin muuttaa erilleen pohtiakseen tilannettaan ja mahdollisesti paikatakseen asiat.
Jos siinä kohtaa jompi kumpi sitten tulee tulokseen, ettei siitä enää mitään tule, hänen tulisi se kertoa kumppanilleen, ennen kuin siirtyy lihatiskille uutta vonkaamaan.
Mieheni kertoi, että erokaavakkeita hakiessaan virkailija kehotti ottamaan kahdet, sillä "ne ensimmäiset menevät yleensä rikki".
Lissu taisi repiä useammankin. Se on surullista.
Otetaanpa rinnastus: jos olet ollut 20 vuotta Finlaysonilla ja sitten eräänä päivänä saat lopputilin, se on siinä. Ei se mene niin, että kuvittelet olevasi yhä yhtiön palveluksessa vaikket saakaan palkkaa. Tässä tapauksessa olet entinen työntekijä.
Toinen puolisoista voi myös irtisanoa itsensä avioliitosta. Sekin on sitten siinä. Jätetty puoliso on tällöin myös eronnut. Ja vapaa, Lissu! Ajattelisit sitä!
Erota voi, vaikka toinen puolisoista sitä ei halua. Vaikka kuinka kieltäytyisi laittamasta nimeään erohakemukseen, astuu ero silti voimaan jomman kumman sitä hakiessa. Avioliitossa kukaan ei voi olla yksin, vaan kysymyshän on PARIsuhteesta.
Voit kutsua sitä hylkäämiseksi, jättämiseksi tai miksi vaan, ero se on siitä huolimatta.