Eli jotka osaatte itse kirjoittaa ja lukea tätä viestiä. Toivoisin todella saavani kuulla teidän kokemuksia isä-puolesta. Omilla lapsillani on isäpuoli, joka hoitaa kaikki isän tehtävät. Lapset näyttävät tykkäävän hänestä ja kaikki menee hyvin. Haluaisin silti tietää mitä mietitte isäpuolesta, kun olen itse ydinperheestä ja olen syyllistänyt itseäni erosta tosi paljon juuri lasten takia. Voiko silti olla kivaa edes joskus vaikka vanhemmat on eronneet??Voiko isäpuoleen kiintyä ja luottaa tosissaan?
Hei isot lapset
millanoora
7606
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Elämä ei pääty eroon, vaikka se hetkeksi kaiken sekoittaakin.
Lapsillasihan on hienosti, jos on tuollainen välittävä toinen aikuinen rinnallasi.
Toivotaan sitä kaikille yksinhuoltajille, koska elämä on usein helpompaa kun sen jakaa oikean ihmisen kanssa. Ja se voi olla todella hyvä lapsille, nähdä onnellinen liitto sen epäonnisen jälkeen. Tasapainoinen elämä on parasta, ja lapsi on onnellinen lähes poikkeuksetta, jos hänen vanhempansakin on. Poikkeuksia aiheuttaa vanhemman onni asioista, jotka ovat lapselle haitallisia esim. vaihtuvat kumppanit jotka hän näkee ja juominkijuhlat jotka hän näkee. Vastaavasti lapsi on varmasti onneton, jos näkee vanhempansakin sitä olevan.
eli olen 15 vuotta. Hyväksyn, että äitini seurustelee jos tekee hänet iloiseksi ja onnelliseksi, mutta en silti pidä siitä.
Sitä en hyväksy että äitini miesystäväni muuttaisi meille tai puuttuisi tekemisiini tai ehdottaisi yhteistä tekemistä.
Kuulostaa ehkä lapselliselta, mutta hän ei kuulu perheeseemme.
Äitini saa seurustella ja muuttaa hänen kanssaan yhteen sitten kun en asu kotona.
En halua ylimääräisiä jäseniä kotiimme.
itse olin 7v kun vanhempani erosivat. 4v sen jälkeen äitini tapasi uuden miehen. Vihasin tätä miestä ylikaiken ja halusin että hän katoaa pois meidän elämästämme. Noh, meni vuosi ennekuin aloin tottumaan ajatukseen (itsepäinen kun olen) ja tässä on vuosien aikana välit lähentyneet aikas paljon, äitini mies on nykyään hyvä ystäväni ja kohtelee äitiäni hyvin joten loppu hyvin,kaikki hyvin. Kai sitä voi sanoa että aika teki tehtävänsä.
Itse olen ydinperheestä ja jo aikuinen nainen. Omakin lapsi on ja yksinhuoltajana elelen.
En olisi ikinä sulattanut vanhempieni eroa, enkä uusia puolisoja (onneksi en joutunut tätä kokemaan). Itse olen edelleen sinkku lapsen isän lähdön jälkeen, koska minun on vaikea sulattaa "isäpuoli" ajatusta myös omassa perheessäni. Olen kyllä yrittänyt tutustua, mutta aina keksin jonkun tekosyyn millä saan uuden miehen pois elämästäni. Yksinkertaisesti en vain osaa ajatella lapselleni muuta isää kun mitä hänellä on (joka ei muuten tapaa lastaan mutta silti).
en tiiä sitten mitä tässä pitäs tehä tai ajatella..ollaan nyt vaa kahden ja toivotaan parasta..
Edelleen olen onnellinen vastauksista, jos joku isäpuolen kanssa elänyt haluaa kertoa minulle jotain, mikä ehkä toi luottamusta. Tai jotain muuta?
Äiti ja "isä" erosivat, kun tyttö oli 5 vuotias. Isä lähti Ruotsiin töihin, kun tyttö oli 3vuotias. Silloin tällöin "isä" kävi kotona kääntymässä. Eron jälkeen tyttö vietti "isän" luona joitain viikkoja vuodessa, kunnes "isä" löysi uuden perheen. Tämän uuden avopuolison käytöksetä, 6 vuotias tyttö huomasi, ettei ole enää tervetullut. Asian sinetöi kahden viikon mittaiseki venynyt, saaressa vietetty "loma". Lapsi voi todella huonosti, halusi päästä pois aiemmin, muttei saaresta ollut mitään yhteyksiä ulkomaailmaan. Ainoastaan "vanhemmat" pääsivät veneellä kauppaan. "Uuden perheen" lapset olivat mukavia ja ottivat mukaan leikkeihin ja jne. Ongelma oli "äitipuoli", tytön tekemisä tarkkailtiin ja koko ajan huomauteltiin (esim. "kapunkilais kakara, et sä mitään osaa") komennettiin & kiellettiin, vaikka samaan aikaan hänen omat lapset tekivät "lasten juttuja". Eikä "isä" puolustanut, taikka muulla käytöksellään osoittanut olevansa tukena.
Siihen loppuivat tytön käynnit "isän" luona, tytön omasta halusta ja pelosta joutuvansa taas syrjityksi.
Yhtenä päviänä äiti kertoi, että oli tavannut mukavan miehen ja haluaisi että tyttö tutustuisi tähän mieheen. Mies oli todellakin mukava. Joka ainut kerta kun hän tuli kylään, tyttö sai jotain pientä kivaa ja tehtiin yhdessä retkiä, minne milloinkin. Tyttö ei tuntenut jäävänsä ulkopuoliseks. Kunnes... äiti halusi puhua. "Miltä kuulostaisi, jos me muutettaisiin toiseen kaupunkiin?" 350km eroon omista kaverista, erillaiseen ympäristöön ja tämän uuden miehen kanssa! Tytön mielipide oli: EI!!! Uusi mies ok, mutta eri kaupunki EI!
Kuten arvata saattaa, muutto oli eedessä. Niin ja seuraava pommi, "meidän perheeseen" tulee uusi jäsen, vauva.
Pikkusisko syntyi, kun tyttö täytti 10v. Pieni punainen rääpäle, josta isosisko oli todella ylpeä. Voi sitä onnea ja riemua, kun 10v työntää omaa siskoa rattaissa ja "suojelee" hiekkiksellä. Tietysti tytöllä tuli ns. mustis vaihe uudesta perheen jäsenestä, mutta äiti ja "isäpuoli" osasi olla, yhtä innostuneita "ekasta" tytöstä. Touhuttiin ja puuhattiin "yhtenä" perheenä. Aikaa kului ja lapet kasvoivat. "Eka-tyttö" kävi kuudennen puolta väliä, kun vanhemmat ilmoittivat, että uusi perheenjäsen on tuloillaan ja samalla muutto 20km päähän.
Tytölle taas uusi ympäristö, uusi koulu, uudet ystävät, harrastukset ja ympäristö. Tytön mielipide: EI!!!
Itkua ja hampaiden kiristystä, ei auttanut. Silloin murrosiän kynnyksellä oleva tyttö alkoi, syyttää "isäpuolta". Vie kaiken silloisen ja "pysyvän" jo toistamiseen! Viha, pelko ja syytökse alkoivat singahdella "isäpuolta"kohden.
Kun yläaste alkoi tyttö oli vielä, "kiltti". Siitä alkoi taistelu kaikkea vastaan, niin äitiä kuin "isäpuolta" (joka erittäin aukturiteettisessä ammatissa)vastaan. Yläaste meni siinä ja siinä, hevosharrastusten, lintsaamisen ja vkl.dokaamisen merkeissä. Välillä tyttö oli muuttamassa "isän" luokse, mutta "isä" ei vastannut puhelimeen eikä kirjeisiin.
"Isäpuoli" kävi hakemassa useaan otteeseen itkevän ja humailisen tytön, jostain. Tyttö huusi ja raivosi: Sä et oo mun isä, sä et määrää mua!!!! Varmaan siinä 12kerran jälkeen kun "isäpuoli", oli taas hakenut kiukuttelevan teinin reissuiltaan, , otti tyttöä hartioista kiinni ja sanoi: "Sinä olet yhtä rakas, kuin sinun siskosi. Vaikka et ole minun vertani, olet äitisi verta, jota rakastan yli kaiken tässä maailmassa. Rakastan sinua, olet minun tyttöni, ninkuin ovat pikkusiskosikin."
Sen illan jälkeen tyttö kutsui häntä, ISÄ:ksi.
Isä kuunteli ja lohdutti sydänsuruissa, niissä jutuissa missä äiti ei "osaa" sanoa mitään. Hän auttoi opinnoissa, ja uskoi tyttöön. Hän oli sen pahimman murrosiän tytön tukena, ei luovuttanut vaikka pahalta näytti (liiman imppaminan ja juominen). Äiti oli jo valmis laittamaan huonosti käyttäytyvän teinein koulukotiin. Äiti oli silloin jo melkein "luovuttamassa": ei tästä mitään tuu!
Teinille riitti ne sanat:"Sinä olet yhtä rakas, kuin sinun siskosi. Vaikka et ole minun vertani, olet äitisi verta, jota rakastan yli kaiken tässä maailmassa. Rakastan sinua, olet minun tyttöni, ninkuin ovat pikkusiskosikin."
Teiniangsti hiipui. Tytöllä oli ISÄ, joka rakasti häntä ja otti hänet huomioon, pyyteetömästi ja samalla tavalla kuin hänen siskojaan.
Vuosia vierii....
Tyttö tulee raskaaksi. Tytön "biologinen" isä kuulee sukulaisilta, "lapsenlapsesta". Ottaa yhteyttä ensimmäisen kerran, 20vuoteen!!!!hänestä on tullut "isoisä". On niin onnellinen, että.. What a fuck!!!
Tyttö raivostuu, eihän tällä asialla ole mitään tekemistä hänen kansaan!!! Puhuvat puhelimessa kuin vieraat...
Tyttö sai lapsen vuonna 1998, jota juhlisti koko läsnä oleva suku. Ukki, (ei biologinen, mutta OIKEA )ja mummi ylpeänä, kuin kuninkaaliset pitelevät pientä tyttöä. Ja siskot, kuin pientä pirinsessaa...
Kesä 2007, tytön biologinen isä kuolee. Tyttö luulee selviytyvänsä asiasta, "olankohautuksella". Aatelee että, "läpihuuto-juttu" ja hautajaiset menee helpolla. Biologisella isällä, vain yksi veli (kuudesta) hengissä, hoitavat vaimoineen järjestelyt. Iso kiitos siitä heille!
Näihin sukulaisiin, tyttö on ollut yhteydessä, läpi elämän. Kiitos siitä kuuluu omalle äidille. Hän on vaalinut sitä, että tytöllä on edellen sukulaissuhde, biologisen isänsä sukuun.
"Läpihuuto-juttua" kesti tasan niin kauan, kunnes tyttö pistettiin ensimmäiseksi kävelemään arkun perään. Olihan tyttö ainut jälkeläinen, tiettävästi. Sitä biologistaisää, tyttö ei ollut nähnyt 26 vuoteen, kuullut vain terveisiä ja jutellut puhelimessa, joitain kertoja, lapsen syntymön jälkeen. Kyllä ne tunteet ja muistot "omasta isästä" nousivat pintaan, kun tyttö arkun perässä käveli. Ne kaikki sanomattomat sanat, ne kaikki tekemättömät teot... Et isä kerinnyt pyytämään anteeksi! Nyt saat anteeksi, kaikki.
Minulla on onneksi edelleen ISÄ ja tyttärelläni UKKI.
Minulle ISÄ on hän, joka pyyteetömästi rakstaa, kunioittaa, tukee, on ystävä, on tien ohjaaja, on hartioista ravistja, lapsenlasten ilo.... Hän on mun ISÄ eli meidän UKKI!
Vastauksestasi!