Saattaa löytyä tyhmiä virheitä tästä tekstistä.
Minä pidän todella paljon kirjoittamisesta, mutta olisi mukavaa kuulla rehellistä palautetta, eikä sitä kovin helposti saa kavereilta kun he eivät viitsi kritisoida. Mutta kiitos jo etukäteen kaikille, jotka viitsivät vastata. (Jos nyt kukaan ;D)
Minä ja Erik olimme kävelyllä kauniissa kesäyössä. Aurinko laskeutui hiljalleen ja toi ympärilemme kauniin oranssin sävyn. Kaikki oli niin kaunista, että olisi voinut tehdä mitä vain, jos se hetki olisi säilynyt ikuisesti.
Pysähdyimme istumaan kesäiselle rantahietikolle ja pidimme toisiamme tiukasti sylissä.
Hänen siniset silmänsä saivat minut sokeaksi kaikelle pahalle, en osannut pelätä hänen sylissään mitään.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän kuiskasi hyvin hiljaa: -Niina, mä rakastan sua enemmän kun mitään ikinä. Lupaatko että me ollaan ikuisesti näin? Aina toistemme
-Mä lupaan. sanoin liikuttuneena
Me tunsimme toisemme niin hyvin, että meidän ei olisi koskaan tarvinnut sanoa sanaakaan toisillemme, ja silti olisimme tienneet mitä toinen tuntee ja tarkoittaa.
-Huomenta rakas. Erik sanoi iloa ja energiaa puhkuen kun heräsimme eräänä kirkkaana aamuna hänen luotaan. Erikin kanssa kaikki tuntui helpolta; minä – maailman pahin unikeko – sain itseni ylös siinä samassa kun tiesin, että saisin viettää taas hänen kanssaan uuden hienon päivän.
Söimme aamupalan ja juoruilimme turhia. Olimme kummatkin urheilulukiossa, hän kävi kolmatta vuotta, minä toista. Me kuitenkin lähdimme eri linja-autoihin sinä aamuna, koska he olivat ryhmänsä kanssa menossa laskettelemaan. Niinpä hyvästelimme toisemme pysäkillä.
Kun pääsin omaan linja-autooni tunsin hänen tuoksunsa nenässäni ja en osannut aavistaa lainkaan, että muutaman tunnin päästä onneni, ja koko elämäni, romahtaisi täysin. Lintujen kaunis laulu muuttuisi ärsyttäväksi vikinäksi ja kaduilla kuhertelevat nuoret parit saisivat minut täyteen ikävää, katkeruutta ja vihaa elämää kohtaan.
Aamulla minulla oli muutama tunti matematiikkaa ja tunnit kuluivat hyvin hitaasti. Laskujeni mukaan kerkesin haukotella tunnin aikana monia kymmeniä kertoja ja nyppiä koko pääni puhtaaksi kaksihaaraisista.
Kello oli likellä kaksitoista, kun opettajamme käveli itkeneen näköisenä luokkaan.
-Tämä on suuri järkytys minulle ja koko koulullemme. Haluan ensimmäiseksi painottaa, että kaikki apua tarvitsevat saavat sitä. Minulle on annettu tämä raskas tehtävä ilmoittaa teille koko koulun suruun pukevasta onnettomuudesta. Kolmannen vuoden opiskelijoiden ryhmä, joka lähti tänä-aamuna pahaa aavistamattomana laskettelemaan on joutunut onnettomuuteen. He ovat ajaneet kolarin lähellä päämääräänsä. On tullut tieto, että ainakin viisi henkeä on menehtynyt ja moni on kriittisessä tilassa. Olen hyvin pahoillani. opettajamme sanoi itkunkangertamalla äänellä.
–Toivon teidän kaikkien tukevan toisianne ja mahdollisimman monen käyttävän ammattiapua tämän traagisen tilanteen vallitessa. hän vielä jatkoi ja lysähti penkkiinsä katsoen ympärilleen tyhjin kasvoin.
Minä katsoin ympärilleni hätäisenä ja aloin voimaan pahoin. Juoksin ulos luokasta kasvot haudattuna käsiini, mutta en kerennyt edes käytävälle, vaan oksensin luokan lattialle.
Eräs luokkatoverini otti minusta kiinni ja halasi pitkään, minulla ei ollut voimia halata takaisin.
Kaikki tuntui hyvin epätodelliselta, kuin unelta. Olin juuri astunut ulos koulumme psykiatrin huoneesta ja saanut kuulla Erikin menehtyneen. Hän oli pyytänyt ja rukoillut minua jäämään hänen luokseen ja puhumaan asiasta, mutta en minä siihen pystynyt, enkä kokenut siitä olevan apua.
Ystäväni Anna katsoi minua huolestunein kasvoin – Niina, sä tarviit apua. Joko sä meet juttelee jollekkin ammattilaiselle, tai sit sä voit jutella mulle tai sun vanhemmille. Me rakastetaan sua ja halutaan auttaa sua. Sä selviät tästä meidän avulla… Niina-rakas.. hän yritti lohduttaa minua, mutta sanat eivät merkinneet mitään. Halusin vain Erikin.
Mumisin lähteväni kotiin ja Anna hätääntyneenä päästi suustaan kysymysryöpyn, johon en olisi jaksanut vastata: - Millä sä meet? Mä voin tulla mukaan, jos haluat? Onko sun vanhemmat siellä, sun ei oo nyt ainakaan hyvä olla yksin. Millanen olo sulla on? Niina, jaksatsä?
-eeei sun tarvii.. joo en mä oo yksin… lopulta mumisin.
Lähdin kävelemään sanomatta enää sanaakaan. En jaksanut vastata enää kenenkään tyhmiin kysymyksiin, ne vain pahensivat oloani.
Sellainen kuorma paskaa oli romahtanut harteilleni, että en millään jaksanut kantaa sitä.
Vaikka aurinko paistoi kirkkaasti, kaikki oli niin pimeää. Tutut kadut näyttivät niin erilaisilta,
tuntui kun olisi kävellyt labyrintissä, eikä löytäisi tietä kotiin. En löytäisi enää tietä Erikin luokse.
Kävelin sille samaiselle rantahietikolle, missä olimme Erikin kanssa muutama päivä takaperin.
Purskahdin itkuun. Itkin, itkin ja itkin. Monta tuntia putkeen kyyneleitä, tuskaa, katkeruutta.
-MIKS SÄ JÄTIT MUT YKSIN? MIKS? karjuin yksin pimenevän taivaan alla ja vaivuin yhä syvemmälle maailmani kurjuuteen.
-MIKS SUT VIETIIN MULTA? MIKS AINOO MIKÄ MULLE MERKITSI OIKEESTI VIETIIN MULTA! OLISITTE HELVETTI OTTANU MUT… mä haluun pois, mä haluun pois. jatkoin itkien ja huutaen.
Rähjäisenä ja täysin rikki saavuin lopulta kotiini jossa hätäiset vanhempani olivat ovella vastassa.
-Voi Niina! Ymmärätkö mikä hätä meillä on ollu susta? Missä sä oot ollu? Oisit vastannu puhelimeen tai ees ilmottanu jotakin. Me ollaan niin pahoillamme. äiti kajersi itkien.
Loin vain vihaisen katseen häneen. Tiesin, että se ei ole hänen syynsä, mutta olin vihainen kaikelle.
Koko maailmalle, erityisesti itselleni.
Seuraavien viikkojen aikana sain paljon halauksia, joista yksikään ei kuitenkaan tuntunut miltään.
Ei hyvältä, ei lämpimältä. Tunsin läpitunkevaa viimaa sisälläni. Minua revittiin kappaleiksi.
Kuulin paljon ”lohduttavia” lausahduksia, jotka oikeasti saivat minut vain tuntemaan lisää pahaa oloa ja vihaa. ”Kaikki kääntyy parhain päin, huominen on parempi, olemme kaikki tukenasi, aurinko paistaa taas kun jaksat olla vahva, teemme kaikkemme jos voimme auttaa sinua jotenkin.” Niin kliseistä.
Viha sisälläni kerääntyi yhdeksi suureksi möykyksi, joka vain odotti räjähtämistään.
Meni viikkoja, kuukausia, vuosia. Kaikki olivat samanlaisia. Heräsin synkkään aamuun ja odotin iltaa, jotta pääsisin nukkumaan. En osannut enää itkeä, en osannut enää surra. Mikään ei tuntunut miltään. En ollut valmistunut lukiosta vielä, koska jouduin ottamaan Erikin kuoleman jälkeen pitkän loman. Palasin kuitenkin takaisin kouluun myöhemmin… vanhempien painostuksesta.
Erikin kuolemasta oli mennyt 3 vuotta ja koulussa oli surupäivä sen vuoksi, auditoriossa oli Erikin muistoksi puhetta pitämässä pappi, rehtori ja eräs koulumme luotto-oppilas.
-Erik oli tunnollinen oppilas. Hän oli aina hyvin energinen ja kannustava. Hän ei koskaan tahtonut kärpäsellekään mitään pahaa. Tämä yhteiskunta on menettänyt varsin hienon ihmisen. Kuinka niin nuori ja lahjakas.. rehtori puhui ja puhui ja puhui. Minulla sumeni silmissä ja lopulta tunsin sisälläni paineen kasvavan, jota en voinut enää pidätellä sisälläni. Hyökkäsin rehtorin päälle ja huusin: - Mitä vittua sinä kuvittelet Erikistä tietävän? Oletko sinä saatana kolme vuotta joka sekunti elänyt yhdessä viiltävässä tuskassa. Ymmärrätkö sä sitä oloa kun viedään ainoa merkitsevä asia elämässä? Ymmärrätkö sä saatana miten pahalta tuntuu kuunnella sun turhanpäiväistä lässytystä?
Lähdin juoksemaan auditoriosta ulos ja rehtori kömpi lattialta punaisena ylös ja alkoi suoristella kravaattiaan pyydellen anteeksi. Kuulin kuinka hän alkoi puhua uudestaan.
Juoksin niin kauas kuin vain jalkani jaksoivat kantaa ja rutistuin maahan. Olin lopussa,
kaikki oli lopussa.
Juoksin takaisin koulullemme ja menin suoraan liikuntatiloihin alakertaan. Kävelin varastoon, josta otin hyppynarun ja tuolin mukaani. Halusin tehdä kaikesta lopun, saada rauhan. Ei enää tuskaa, kärsimystä. Pelkkää levollisuuden tunnetta, Erik vierelläni.
Kävelin kohti pukuhuoneita ja näin katossa koukun.
Tein hyppynarusta itselleni hirttoköyden ja laitoin silmukan kaulaani. Sidoin hyppynarun koukkuun ja potkaisin tuolin altani.
Hetken pelotti, mutta sitten näin Erikin vaaleassa kuplassa tummuuden keskellä. Hän hymyili, mutta näytti surulliselta. Kuulin hennon kuiskauksen ’et olisi saanut tehdä sitä, et olisi saanut tehdä sitä rakas…’ Se oli Erikin ääni. Syöksyin kohti Erikiä ja hän otti minut otteeseensa, pidimme toisistamme kiinni ja hyvä olo valtasi minut.
Koulun tilaisuuden jälkeen oppilaat alkoivat tulvia käytävälle ja siitä portaisiin, jossa minä roikuin hirttäytyneenä. Kuului kauhun kiljahduksia, pahoinvoivia äännähdyksiä ja lopulta koulussa vallitsi sekasorto, osa oppilaista juoksi nopeasti pois rappusista, osa tahtoi nähdä hirtetyn uteliaisuuttaan. Ihmiset itkivät, opettajat ohjasivat oppilaita järkyttyneinä luokkiin ja minulle soitettiin ruumisauto.
Minut laskettiin maahan Erikin viereen. Olemme viimein saaneet toisemme ja rauhan.
Ei enää ikävää, pelkoa, katkeruutta, kauhua. Ei syyllisyyttä, turhautumista, menneisyyden pakenemista. Ei pelkoa huomisesta.
Minä pidän todella paljon kirjoittamisesta, mutta olisi mukavaa kuulla rehellistä palautetta, eikä sitä kovin helposti saa kavereilta kun he eivät viitsi kritisoida. Mutta kiitos jo etukäteen kaikille, jotka viitsivät vastata. (Jos nyt kukaan ;D)
Minä ja Erik olimme kävelyllä kauniissa kesäyössä. Aurinko laskeutui hiljalleen ja toi ympärilemme kauniin oranssin sävyn. Kaikki oli niin kaunista, että olisi voinut tehdä mitä vain, jos se hetki olisi säilynyt ikuisesti.
Pysähdyimme istumaan kesäiselle rantahietikolle ja pidimme toisiamme tiukasti sylissä.
Hänen siniset silmänsä saivat minut sokeaksi kaikelle pahalle, en osannut pelätä hänen sylissään mitään.
Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän kuiskasi hyvin hiljaa: -Niina, mä rakastan sua enemmän kun mitään ikinä. Lupaatko että me ollaan ikuisesti näin? Aina toistemme
-Mä lupaan. sanoin liikuttuneena
Me tunsimme toisemme niin hyvin, että meidän ei olisi koskaan tarvinnut sanoa sanaakaan toisillemme, ja silti olisimme tienneet mitä toinen tuntee ja tarkoittaa.
-Huomenta rakas. Erik sanoi iloa ja energiaa puhkuen kun heräsimme eräänä kirkkaana aamuna hänen luotaan. Erikin kanssa kaikki tuntui helpolta; minä – maailman pahin unikeko – sain itseni ylös siinä samassa kun tiesin, että saisin viettää taas hänen kanssaan uuden hienon päivän.
Söimme aamupalan ja juoruilimme turhia. Olimme kummatkin urheilulukiossa, hän kävi kolmatta vuotta, minä toista. Me kuitenkin lähdimme eri linja-autoihin sinä aamuna, koska he olivat ryhmänsä kanssa menossa laskettelemaan. Niinpä hyvästelimme toisemme pysäkillä.
Kun pääsin omaan linja-autooni tunsin hänen tuoksunsa nenässäni ja en osannut aavistaa lainkaan, että muutaman tunnin päästä onneni, ja koko elämäni, romahtaisi täysin. Lintujen kaunis laulu muuttuisi ärsyttäväksi vikinäksi ja kaduilla kuhertelevat nuoret parit saisivat minut täyteen ikävää, katkeruutta ja vihaa elämää kohtaan.
Aamulla minulla oli muutama tunti matematiikkaa ja tunnit kuluivat hyvin hitaasti. Laskujeni mukaan kerkesin haukotella tunnin aikana monia kymmeniä kertoja ja nyppiä koko pääni puhtaaksi kaksihaaraisista.
Kello oli likellä kaksitoista, kun opettajamme käveli itkeneen näköisenä luokkaan.
-Tämä on suuri järkytys minulle ja koko koulullemme. Haluan ensimmäiseksi painottaa, että kaikki apua tarvitsevat saavat sitä. Minulle on annettu tämä raskas tehtävä ilmoittaa teille koko koulun suruun pukevasta onnettomuudesta. Kolmannen vuoden opiskelijoiden ryhmä, joka lähti tänä-aamuna pahaa aavistamattomana laskettelemaan on joutunut onnettomuuteen. He ovat ajaneet kolarin lähellä päämääräänsä. On tullut tieto, että ainakin viisi henkeä on menehtynyt ja moni on kriittisessä tilassa. Olen hyvin pahoillani. opettajamme sanoi itkunkangertamalla äänellä.
–Toivon teidän kaikkien tukevan toisianne ja mahdollisimman monen käyttävän ammattiapua tämän traagisen tilanteen vallitessa. hän vielä jatkoi ja lysähti penkkiinsä katsoen ympärilleen tyhjin kasvoin.
Minä katsoin ympärilleni hätäisenä ja aloin voimaan pahoin. Juoksin ulos luokasta kasvot haudattuna käsiini, mutta en kerennyt edes käytävälle, vaan oksensin luokan lattialle.
Eräs luokkatoverini otti minusta kiinni ja halasi pitkään, minulla ei ollut voimia halata takaisin.
Kaikki tuntui hyvin epätodelliselta, kuin unelta. Olin juuri astunut ulos koulumme psykiatrin huoneesta ja saanut kuulla Erikin menehtyneen. Hän oli pyytänyt ja rukoillut minua jäämään hänen luokseen ja puhumaan asiasta, mutta en minä siihen pystynyt, enkä kokenut siitä olevan apua.
Ystäväni Anna katsoi minua huolestunein kasvoin – Niina, sä tarviit apua. Joko sä meet juttelee jollekkin ammattilaiselle, tai sit sä voit jutella mulle tai sun vanhemmille. Me rakastetaan sua ja halutaan auttaa sua. Sä selviät tästä meidän avulla… Niina-rakas.. hän yritti lohduttaa minua, mutta sanat eivät merkinneet mitään. Halusin vain Erikin.
Mumisin lähteväni kotiin ja Anna hätääntyneenä päästi suustaan kysymysryöpyn, johon en olisi jaksanut vastata: - Millä sä meet? Mä voin tulla mukaan, jos haluat? Onko sun vanhemmat siellä, sun ei oo nyt ainakaan hyvä olla yksin. Millanen olo sulla on? Niina, jaksatsä?
-eeei sun tarvii.. joo en mä oo yksin… lopulta mumisin.
Lähdin kävelemään sanomatta enää sanaakaan. En jaksanut vastata enää kenenkään tyhmiin kysymyksiin, ne vain pahensivat oloani.
Sellainen kuorma paskaa oli romahtanut harteilleni, että en millään jaksanut kantaa sitä.
Vaikka aurinko paistoi kirkkaasti, kaikki oli niin pimeää. Tutut kadut näyttivät niin erilaisilta,
tuntui kun olisi kävellyt labyrintissä, eikä löytäisi tietä kotiin. En löytäisi enää tietä Erikin luokse.
Kävelin sille samaiselle rantahietikolle, missä olimme Erikin kanssa muutama päivä takaperin.
Purskahdin itkuun. Itkin, itkin ja itkin. Monta tuntia putkeen kyyneleitä, tuskaa, katkeruutta.
-MIKS SÄ JÄTIT MUT YKSIN? MIKS? karjuin yksin pimenevän taivaan alla ja vaivuin yhä syvemmälle maailmani kurjuuteen.
-MIKS SUT VIETIIN MULTA? MIKS AINOO MIKÄ MULLE MERKITSI OIKEESTI VIETIIN MULTA! OLISITTE HELVETTI OTTANU MUT… mä haluun pois, mä haluun pois. jatkoin itkien ja huutaen.
Rähjäisenä ja täysin rikki saavuin lopulta kotiini jossa hätäiset vanhempani olivat ovella vastassa.
-Voi Niina! Ymmärätkö mikä hätä meillä on ollu susta? Missä sä oot ollu? Oisit vastannu puhelimeen tai ees ilmottanu jotakin. Me ollaan niin pahoillamme. äiti kajersi itkien.
Loin vain vihaisen katseen häneen. Tiesin, että se ei ole hänen syynsä, mutta olin vihainen kaikelle.
Koko maailmalle, erityisesti itselleni.
Seuraavien viikkojen aikana sain paljon halauksia, joista yksikään ei kuitenkaan tuntunut miltään.
Ei hyvältä, ei lämpimältä. Tunsin läpitunkevaa viimaa sisälläni. Minua revittiin kappaleiksi.
Kuulin paljon ”lohduttavia” lausahduksia, jotka oikeasti saivat minut vain tuntemaan lisää pahaa oloa ja vihaa. ”Kaikki kääntyy parhain päin, huominen on parempi, olemme kaikki tukenasi, aurinko paistaa taas kun jaksat olla vahva, teemme kaikkemme jos voimme auttaa sinua jotenkin.” Niin kliseistä.
Viha sisälläni kerääntyi yhdeksi suureksi möykyksi, joka vain odotti räjähtämistään.
Meni viikkoja, kuukausia, vuosia. Kaikki olivat samanlaisia. Heräsin synkkään aamuun ja odotin iltaa, jotta pääsisin nukkumaan. En osannut enää itkeä, en osannut enää surra. Mikään ei tuntunut miltään. En ollut valmistunut lukiosta vielä, koska jouduin ottamaan Erikin kuoleman jälkeen pitkän loman. Palasin kuitenkin takaisin kouluun myöhemmin… vanhempien painostuksesta.
Erikin kuolemasta oli mennyt 3 vuotta ja koulussa oli surupäivä sen vuoksi, auditoriossa oli Erikin muistoksi puhetta pitämässä pappi, rehtori ja eräs koulumme luotto-oppilas.
-Erik oli tunnollinen oppilas. Hän oli aina hyvin energinen ja kannustava. Hän ei koskaan tahtonut kärpäsellekään mitään pahaa. Tämä yhteiskunta on menettänyt varsin hienon ihmisen. Kuinka niin nuori ja lahjakas.. rehtori puhui ja puhui ja puhui. Minulla sumeni silmissä ja lopulta tunsin sisälläni paineen kasvavan, jota en voinut enää pidätellä sisälläni. Hyökkäsin rehtorin päälle ja huusin: - Mitä vittua sinä kuvittelet Erikistä tietävän? Oletko sinä saatana kolme vuotta joka sekunti elänyt yhdessä viiltävässä tuskassa. Ymmärrätkö sä sitä oloa kun viedään ainoa merkitsevä asia elämässä? Ymmärrätkö sä saatana miten pahalta tuntuu kuunnella sun turhanpäiväistä lässytystä?
Lähdin juoksemaan auditoriosta ulos ja rehtori kömpi lattialta punaisena ylös ja alkoi suoristella kravaattiaan pyydellen anteeksi. Kuulin kuinka hän alkoi puhua uudestaan.
Juoksin niin kauas kuin vain jalkani jaksoivat kantaa ja rutistuin maahan. Olin lopussa,
kaikki oli lopussa.
Juoksin takaisin koulullemme ja menin suoraan liikuntatiloihin alakertaan. Kävelin varastoon, josta otin hyppynarun ja tuolin mukaani. Halusin tehdä kaikesta lopun, saada rauhan. Ei enää tuskaa, kärsimystä. Pelkkää levollisuuden tunnetta, Erik vierelläni.
Kävelin kohti pukuhuoneita ja näin katossa koukun.
Tein hyppynarusta itselleni hirttoköyden ja laitoin silmukan kaulaani. Sidoin hyppynarun koukkuun ja potkaisin tuolin altani.
Hetken pelotti, mutta sitten näin Erikin vaaleassa kuplassa tummuuden keskellä. Hän hymyili, mutta näytti surulliselta. Kuulin hennon kuiskauksen ’et olisi saanut tehdä sitä, et olisi saanut tehdä sitä rakas…’ Se oli Erikin ääni. Syöksyin kohti Erikiä ja hän otti minut otteeseensa, pidimme toisistamme kiinni ja hyvä olo valtasi minut.
Koulun tilaisuuden jälkeen oppilaat alkoivat tulvia käytävälle ja siitä portaisiin, jossa minä roikuin hirttäytyneenä. Kuului kauhun kiljahduksia, pahoinvoivia äännähdyksiä ja lopulta koulussa vallitsi sekasorto, osa oppilaista juoksi nopeasti pois rappusista, osa tahtoi nähdä hirtetyn uteliaisuuttaan. Ihmiset itkivät, opettajat ohjasivat oppilaita järkyttyneinä luokkiin ja minulle soitettiin ruumisauto.
Minut laskettiin maahan Erikin viereen. Olemme viimein saaneet toisemme ja rauhan.
Ei enää ikävää, pelkoa, katkeruutta, kauhua. Ei syyllisyyttä, turhautumista, menneisyyden pakenemista. Ei pelkoa huomisesta.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Ei mun mielipidettä kannata kovin vakavasti ottaa, mutta kirjoituksestasi puuttui tunne. Se ei saanut minua haukkomaan henkeäni, pelkäämään tai odottamaan seuraavaa tapahtumaa. Aihe sinänsä oli ihan ok, mutta päälle jäi tunne,että se olisi väkisin kirjoitettu.
Minun mielipiteeni ei tosiaan ole kovinkaan hyvä, koska en itse ole asiantuntija. Sinun kannattaisi yrittää sulkea silmät ja etsiä rauhassa sanoja, ilmauksia ja tunteita pääsi sisältä. Muokkauksella tarinasta voisi tulla yllättävän hyvä:)
Kuvaile enemmän paikkaa, aikaa, anna lukijan nähdä silmissään se mistä kirjoitat.
Kyllähän sitä voi olla minä-kertoja joka kuvaa oman kuolemansa ja senkin jälkeistä aikaa. En ole varma onko se tässä niin hyvä.
oma kuolema on ihan ok tässä.
muutama seikka häiritsi.
ensinnäkin mahtipontisuus. älä yritä kirjoittaa hienosti vaan yksinkertaisesti ja rehellisesti. kannattaa lukea hyvien kirjailijoiden tekstejä, joita on paljon. hyviä ja helppoja kirjoja ovat esimerkiksi john irving: oman elämänsä sankari, kurt vonnegut: siniparta, gabriel garcia marquez: rakkautta koleran aikaan. lue myös paskaa, jolloin voit oppia miten ET halua kirjoittaa.
toiseksi häiritsivät kliseet ja kankeudet, joihin taittiin viitata jo edellisessä palautteessa. suruun pukeva, itkunkangertava, tummuuden keskellä, kaikki tuntui unelta, tyhjät kasvot... pois pois pois ja tilalle jotakin tuoretta. jos et keksi, sano asia ihan arkisesti ilman pyrkimystä kuvailevaan tyyliin, niin et ainakaan sorru kliseisiin.
sitten nämä tunnetilojen kuvaukset: älä kerro että joku on hätäinen tai huolestunut, vaan anna sen tulla ilmi repliikeistä tai tekemisistä.
hyvää tässä jutussa oli paljon. ensinnäkin olet kirjoittanut sen valmiiksi. kirjailijaksi ei tule kuin kirjoittamalla. kielioppi on erittäin hyvää ja edellämainittujen krumeluurien alla pilkahtaa yksinkertainen ja rehellinen tarina. pohja on hyvä!
itse tarinan tapahtumat viittaavat pariinkin viime vuosien tragediaan. halusi kirjoittaa ne tarinaan kertoo, että sinulla on paitsi kirjoittamisen halu, myös halu kertoa tarinoita, selittää ja kuvata elämää, antaa eväitä muille ja jättää jotakin jälkeesi tästä ajasta. tosi hieno lahja kirjoittajalle.
Tekstisi eteni hieman liian kovaa. Ei oikein ehtinyt samaistua keneenkään henkilöistä, tapahtumat olivat pääosassa.
Teksti ei ehkä tuntuisi niin kliseiseltä lukijasta, jos päästäisit hänet vähän enemmän sisälle kirjoitelmasi maailmaan. Varsinkin päähenkilön tunteminen auttaisi: kerro hänen menneisyydestään, unelmistaan, suunnitelmistaan. Kerro miksi hän on siinä pisteessä kuin on, miksi hän rakastaa Erikiä, mitä hän ajattelee maailmasta.
Tarina jäi hieman irralliseksi, koska siinä ei ollut mukana kuin kukin hetki yksittäin, pelkkä nykyhetki siis. Mikään päähenkilön tunne ei esimerkiksi tuntunut olevan kytköksissä hänen muistoihinsa tai kokemuksiinsa. Ja missä on muistelu? Ei kukaan voi elää kolmea vuotta pelkän raivon valtaamana, tunteet laimenevat ajan mukana. Ja kuolemasta toipumisessa olennaista on kuolleen muistelu.
Mutta kyllä kirjoitelmastasi huomasi, että osaat kirjoittaa ja sinulta lahjoja löytyy. Jatka vain rohkeasti, kyllä se oma tyyli sieltä löytyy!
Sun nimimerkistä päätellen oot 15- tai 16-vuotias. Sun ikäseksi teksti on hyvä. Mä en tiedä paljonko oot harrastanu kirjottamista, mutta näkee selvästi, että ainaki jonki verran. Lisäksi tekstistä päätellen luet aika paljo nuortenkirjallisuutta. Kehitettävää on myös aika paljo, mut mun mielestä ei voi vaatiakaa heti täydellisyyttä.
Joku oliki jo kommentoinu, että tekstis oli aika kliseistä. Sen mäki pistin merkille (kaunis kesäyö, auringonlasku, siniset silmät sokaisivat, rakkaan kuolema auto-onnettomuudessa...). Muuttamalla miljöötä ja aikaakin saat vähän erilaisempaa otetta kirjoitukseesi. Juoni kulki aika perinteistä polkua siinä mieles, että novellin tapahtumat arvasi etukäteen.
Kaipaisin enemmän ilmaisujen napakkuutta. Nyt kerronta on jotenkin löysähköä. Lisäksi tarina on hyvinkin teatraalinen (päähenkilön itsemurha). Ehkä se ei kaipaisi sitä niin paljon.
Yleisesti sanoen novelli on kuitenki ikäisesi kirjoittamaksi hyvä, kuten alussa sanoinkin. Kieli ja tarinan kulku on sujuvaa, eikä tekstissä ole paljon kielioppivirheitä. Jatka kirjoittamisharrastustasi. Kirjavinkkinä voisin sanoa Tuija Lehtisen [email protected] -nuortenromaanin. Voisit tykätä siitä oman tekstisi perusteella. Kyseisessä teoksessa Lehtinen käyttää mielestäni napakkaa ja mielenkiintoista ilmaisua. Tarina itsessäänkin on mielenkiintoinen. Kyseisen kirjailijan tyylistä voisit oppia paljonkin.
kehottaisin kirjoittamisesta kiinnostunutta lukemaan myös muuta kirjallisuutta kuin suomalaisia nuortenkirjoja. en tahdo väheksyä niiden tasoa, missään tapauksessa, mutta onhan tosi että maailman suuret kirjoittajat painivat taidoillaan eri sarjassa. laaja lukeneisuus palvelee paitsi oman ilmaisun kehittymistä, myös maailmankuvan laajenemista. melkein väittäisin, että kirjailijan tulee ensisijassa ymmärtää elämää ja maailmaa, vasta toissijaisesti kirjoittaa sujuvasti.
ikänsä ole päälle 40v? Vai minkäs ikäinen hän onkaan. Se on vähän eri juttu kun aikuinen ihminen kirjoittaa.
mukaan vm 1954 eli 40v kokeneempi kuin aloittaja vm 94.
Kiitoksia kaikille palautetta antaneelle.
Tunsin pienen piston sydämessäni kun sanoitte, että
tuntui väkisin kirjoitetulta. Luulen, että olette aika oikeassa tämän tekstin suhteen.
Ainiin ja btw, olen 92 en 94, mutta eipä sillä väliä. :D luen paljon kirjoja siinä olette oikeassa..
mutta itse asiassa aloitin kirjoittamaan uudestaan vasta vähän aika sitten. "Vielä pienempänä" kyllä en muuta tehnytkään kun olin kynä kädessä, mutta sitten se jäi...
Yritän ottaa vinkeistänne opiksi.
Ehkä en ole vielä löytänyt sitä omaa alaani, mitä haluan kirjoittaa.. ja sellaista omaa tyyliäni..
Kiitoksia vielä kerran ja lisääkin palautetta olis mukava saada!