En ole itse koskaan halunnut lasta. Nyt olen tavannut taivaallisen naisen, jonka kanssa olemme tapailleet pari kuukautta - ilman lasta! Välimatkakin on pitkä ja mikään ei ole jatkossa varmaa, mutta tunteet tätä naista kohtaan ovat jo todella vahvat ja vain kasvavat!
En tiedä, mitä tehdä?! Toisaalta ahdistaa lapsen olemassaolo, toisaalta se on ihan ok, sillä pidän hoivaamisesta ja koti-ihminen olen kuitenkin itsekkin enkä mikään bile-hile enää tässä iässä (30 v)..
Pitäis varmaan vaan antaa olla.. Kaikki asiat menee ristiin enkä mä jaksa aina vääntää..
Miksi asiat eivät vain voisi loksahtaa paikoilleen??
En tiedä, mitä tehdä?! Toisaalta ahdistaa lapsen olemassaolo, toisaalta se on ihan ok, sillä pidän hoivaamisesta ja koti-ihminen olen kuitenkin itsekkin enkä mikään bile-hile enää tässä iässä (30 v)..
Pitäis varmaan vaan antaa olla.. Kaikki asiat menee ristiin enkä mä jaksa aina vääntää..
Miksi asiat eivät vain voisi loksahtaa paikoilleen??
Vastaukset 17
Vanhimmat
Hei, olisi sääli jos antaisit hyvän suhteen loppua siihen että toisella on lapsi. Mieti miksi sinua niin ahdistaa sen lapsen olemassaolo ? Hyvän suhteen on tehtävä töitä ja joustettava puolin ja toisin.
joustettava puolin sun toisin. Mutta pitää aina muistaa, että lapsi on äidilleen aina se ykkönen. Lapsen tarpeet ovat aina ensimmäisenä ja suhteen on mukauduttava siihen. Se on lapsettoman osapuolen aina muistettava ja hyväksyttävä. Näin ainakin omassa ex-suhteessani naiseen, jolla oli lapsi.
Lapsettoman (ja varsinkin jos ei koskaan edes ole halunnut omia lapsia) voi olla joskus vaikea sopeutua lapsiperheen elämään. Hänhän on ensisijaisesti ihastunut naiseen, ei lapseen. Suhde lapseen kehittyy sitten vähitellen ja sen suhteen pitäisi lapsen äidinkin olla ymmärtäväinen. Se äidin oma kullanmuru kun voi olla toisen mielestä vaikka aivan hirvittävä riiviö...eli sopeutuminen vaatii aikaa;)
En ole lapsen vuoksi tätä lopettamassa, mutta se on yksi asia joka tuntuu vaikeuttavan asioita aika lailla.. Tiedän etten saisi olla mustasukkainen lapsesta, mutta kyllä jotenkin tarvitsen myös huomiota ja aikaa minäkin.. Tosiaan tässä on myös se välimatkakin ongelmana ja tuntuu ettei tulevaisuudella ole edes mahdollisuutta kun hänellä niin paljon asioita vielä kesken elämässään.. Koulutus jne..
missä iässä lapsi on. Jos on alle kouluikäinen niin vaatiikin uudelta puolisolta sopeutumista, varsinkin jos vauvaiässä! Yläaste-ikäinen jo 'helpompi', lapselle alkaa olla jo omat kuviot ja kaverit tärkeämpiä eikä joka menoon tarvi hommata lapsenvahtia.
Asia kannattaa punnita itsensä kanssa jo alkuvaiheessa ettei siitä tule kompastuskiveä.
Kauan olette tapailleet ja kuinka suuri välimatka on?
Lapsi on vähän alle kouluiän, välimatkaa 600 km ja "äipän" tuleva koulu ihan jossakin päin Suomea....! :S
elämä ei ole kellään heleppoa.
tuovat kysymyksiä moneen parisuhteeseen jos toisella on lapsia ja toinen ei ole niitä koskaan halunnut. Jos lapsen olemassaolo ahdistaa jo nyt ilman että on tavannut lasta niin kannattaa miettiä lähteekö suhteeseen ollenkaan. Lapset vaativat huomiota ja osaavat sen kyllä ottaa jos eivät sitä saa.
Lapset sitovat ja siitä ei lähdetä silloin kuin itse haluaa vaan on suunniteltava menemiset. Osittain mennään lasten ehdoilla.
Toivottavasti tunteet ja rakkaus kestää...
antaa adoptiolla pois, että voitte seurustella vappaasti.
Koska asenteesi on tuollainen, ette koskaan voi olla onnellisia yhdessä - varsinkaan lapsi ei voi. Anna olla.
Me lähdimme tilanteesta, jossa minulla oli parivuotias lapsi, olin lähdössä opiskelemaan, hän muutti samalle paikkakunnalle töiden perässä, missä minä asuin lapsen kanssa. Meidän tilanteessa ei tietysti ollut sitä välimatkaa koska koulu sijaitsi samalla paikkakunnalla. Lapsi oli pieni, juuri siinä vaiheessa kun on jatkuvasti kaiken huomion keskipisteenä, TAHTOO ja kitisee, kirkuu ja napisee eikä järki vielä päätä paljon pakota. Siinä äidinkin hermot ovat kovilla, saati sitten täysin vieraan ihmisen, joka ei edes "pidä lapsista erityisemmin"..
Mutta kaiken sen keskellä me tutustuimme ja rakastuimme ja nyt, parin vuoden jälkeen, olemme erottamaton kolmen kopla. Lapsen ja uuden puolison suhteen lämpenemiseen ja luottamukseen meni huomattavasti kauemmin aikaa kuin meidän aikuisten. Siinä vaaditaan tosiaan kärsivällisyyttä.. Kummasti sitä voi ei-lapsirakas ihminenkin kiintyä johonkin lapseen kun näkee lapsen ihmisenä eikä pelkkänä kakarana. Ja näin käy väistämättä kun viettää lapsen kanssa aikaa ja tutustuu.
Halusin vaan kertoa yhden rohkaisevan esimerkin, se VOI onnistua! :)
Kiitos tästä..! Näin olen ajatuksissani itseasiassa tilanteen haaveillutkin.. Tässä vaan on niin paljon muutakin ristiriitaa, kuten minun lemmikkieläimeni jota hän ei voi sietää.. :( Nainen olisi unelmieni täyttymys - ja sen vuoksi olisin valmis ottamaan vastaan koko paketin, myös hänen lapsensa..!
Tilanne on vain minulle uusi ja outo, joten siksi tänne purin mieltäni. Olen pahoillani jos joku otti tämän asian itseensä tms!
Toivotaan että kaikki vielä järjestyisi.. :)
Ja tuohon lemmikkiasiaan on vielä pakko lisätä kun alkoi niin hymyilyttämään.. Että puolisollani on kaksi kissaa ja itse olin juuri vannonut etten mitään elukoita enää koskaan ota, en varsinaisesti ole mikään eläin-ihminen.. Sen lisäksi olen allerginen kissoille!! Kummasti nuo kaksi ja minä olemme kuitenkin tulleet toimeen.. :)
Rakkaus on hullua, niinkai se on..
On helpompaa olla suhteessa ihmiseen jolla on aikaa myös partnerille. Lapset ovat äideille aina ensisijalla ja sillä verukkeella usein jopa entinen mieskin huomioidaan ennen nykyistä siippaa joten suosittelen että jätetään nuo äiskät temmeltelemään vaikka keskenään.
minun mielestäni tulee ensin ihminen johon tykästyy tai jopa rakastuu. Siinä sivussa tulee sitten muu hänen ympärilleen kuuluva eli koko paketti.oli sitten kyseessä lapsia tai lemmikkejä tai jopa lähipiiri josta ei välttämäti erityisemmin tulisi toimeen. Mutta joo on väärin ajatella minusta että pitää olla lapseton,lemmikitön,täydellinen tai jotain.
Ei en ainakaan noin ajattele, vaan ensin se johon rakastuu ja sitten hyväksyy tai ainakin aikaa myöten tulee toimeen erinäisten asioiden ja kaikkien kanssa. Rakkaus on siitä ihmeellinen voima että se muokkaa ja muovaa ihmisiä oikein.
Näin ainakin itse ajattelen. akastuessa on koko paketti mukana, ja ihminen on siitä kumma juttu että oppii ja muokkautuu koko ajan.
Näin se menee!! Ei voi odottaa ihmistä, jolla ei ole elämässään koskaan ollut mitään ja että tavatessanne se kaikki olet sinä!!
Mun puolisollani oli 4 vuotias lapsi, kun tapasimme. En myöskään itse ole koskaan halunnut lapsia. (pidän kyllä lapsista, mutta otan vastuunkantoasiat aina niin kovin vakavasti; ja olin aina ajattellut, etten halua kantaa vastuuta kuin itsestäni).
Alusta asti oli selvää, että en aloittanut seurustelua vain ko. naisen kanssa, vaan samaan pakettiin kuului molemmat; nainen ja lapsi.
Olen siis jo ensimmäisten tutustumispäivien aikana ottanut asenteen, että minun on käytännössä adoptoitava lapsi omakseni. MInähän elän arkea sen lapsen kanssa, enkä tietenkään voi kuvitella, että puoliso "hukkaisi" lapsen johonkin matkan varrella.
Yhdessä ollaan oltu nyt 8 vuotta, ja meillä on PERHE; ei sun lapsia, mun koiraa jne.
Ihana kuulla noin onnellisia tapauksia..! :)