yölinjalla

monelle liian lavea ja toisille kapea
tässä runoilija tutkii vain irrallisena
tien reunalla, miten pikatiellä vauhtimimmit
ja vauhtisällit, painavat kaasua pysähtymättä
huomaamaan tien vieressä tarkkailevaa runoilijaa

Olen ehkä liikaakin selitellyt runojani. Ne selittelyt on mulle tavallaan yksi tapa lähestyä aihetta, pohdiskella tätä kirjoittamista, sanojen maailmaa. Mutta liika on liikaa. Yritän lopettaa turhat selittelyt. Niin olen ajatellut, että jospa tästä lähtien selittäisin vain siinä tapauksessa jos selitys tuo jotain olennaisesti uutta tai täsmentää runoa merkittävällä tavalla, muuten runot puhukoon puolestaan itsessään kuinka kenellekin.

Ehkä runo vaatii kuitenkin pientä selitystä?

Tavallaan runo on kyllä muistohetki, mutta ei jollekin minun elämässä henkilökohtaisesti tärkeälle vaan yleensä henkilökohtaisesti tärkeille, niille joita pieni ihminen surussaan muistelee ja kaipaa. Kirjoittaessani koin että painopiste asettuikin kapauksen kohteesta, jota muistellaan, häneen joka muistelee.

Tässä muistohetkessä keskipisteessä on kaipaava ihminen ja hänen ainutkertainen, eteenpäin jatkuva elämänsä.

Syvän surun keskellä on vaikea nähdä valoa ja suuren menetyksen masentamana ihminen voi menettää elämänhalunsa niin että jatkaa kuin tunnottomana, turtana eteenpäin; turtumuksen katkaisevat vain ne murskaavan kivun hetket joissa hän tuntee hajoavansa suunnattomaan itkuun ja ikäväänsä. Joskus ehkä myös häpeäänsä. Joskus myös syyllisyyteensä. Tunteet kietoutuvat toisiinsa ja ovat (ainakin alussa) liian raskaita kohdattaviksi. Silloin tarvitaan ystäviä jotka ovat lähellä pienin sanoin tai sanoitta. Auttavat kärsivää kohtaamaan kipunsa ja käymään sen läpi, sitten kun hän on kohtaamiseen valmis ja kykenee.

Voi olla että lähimmätkin ystävät tuntuvat epätodellisilta, heidän sanansa menevät ohi koskettamatta... Arkipäiväinen vaellus on kuin kulkua mustalla tiellä, minkä pinta imee itseensä kaiken valon. Kuitenkin taivaalla tuikkivat kirkkaat tähdet - ja jonain hetkenä, turtumuksen panssarin murtuessa, ihminen kokee vapautuksen.
Tuska on jäljellä mutta nyt se on helpompi kestää...

Kun antaa taas itselleen luvan tuntea, luvan jatkaa elämäänsä.

Suurin piirtein tuota rataa ajatukseni kulki.
Vaikka lähtöajatus oli läheisen ihmisen menettäminen kuoleman kautta, kirjoittaessa ajatus laajeni koskettamaan kaikenlaista pientä ja suurta menetystä, olkoon kuoleman tai hylkäämisen tai epäonnistumisen kautta: jokaista murskautunutta ihmissuhdetta tai asiaa, joka tuottaa kipua ja sisäistä tuskaa.

Inspiraatio syntyi Onijan runosta mikä on siirretty Runot-palstalle. Aikomukseni oli vain kiittää häntä kauniista runosta mutta sitten sisälläni tapahtui jotakin ja sai ilmaisunsa noiden kirjoittamieni sanojen kautta.

Lainaan viestistä Tompalle:
"Vaikka lähtöajatus oli läheisen ihmisen menettäminen kuoleman kautta, kirjoittaessa ajatus laajeni koskettamaan kaikenlaista pientä ja suurta menetystä, olkoon kuoleman tai hylkäämisen tai epäonnistumisen kautta: jokaista murskautunutta ihmissuhdetta tai asiaa, joka tuottaa kipua ja sisäistä tuskaa."

En osaa sanoa, mutta voi olla että Onijan runon lisäksi inspiraatiooni jonkin verran vaikutti runosi "vaillinainen" jonka olin lukenut hetkeä aikaisemmin. Joka tapauksessa muistikuviini piirtyi kuin etäisinä kajastuksina aikaisempia, muutamille (nimeltä mainitsemattomille) henkilöille kohdistamiani runoja jotka ovat aikoinaan syntyneet eläytymisestäni heidän ikäväänsä, tuskaansa, kipuiluunsa ja kysymyksiinsä (tai sellaisia tuntoja kuvaileviin runoihinsa). Joten et sinäkään runoystäväni (ja ystäväni muutenkin, i hope) kovin kaukana ajatuksistani ollut.

Laitoin runon vähän sillä tarkoituksella että jokainen menetyksen ja/tai ikävän kanssa kipuileva, olkoon menetys ja ikävä minkämuotoista ja mihin kohdistuvaa tahansa voisi yhtäläisesti ottaa runon itselleen, jos siis kokee nuo sanat läheisiksi ja ehkä rohkaiseviksi, ja että meitä joilla menetyksen ja ikävän kaihertava tuska ei juuri tällä hetkellä ole päällä se voisi puhutella, ehkä pysäyttää ajattelemaan niitä lähimmäisiä joille tuska, hätä ja masennuksen pimeä on juuri nyt todellista. Onhan siinä tietysti sitten henkilökohtainen vakaumukseni näkyvissä, runoa siivittämässä: kirkkaat tähdet ovat olemassa ja että mikään pimeä ei ole niin sysimustaa ja loputonta, ettei sen keskeltä voisi havahtua jatkamaan elämää eteenpäin, näkemään pienetkin ilon aiheet ja kohtaamaan avonaisin sydämin juuri ne ihmiset jotka kulloinkin on läsnä ja käsillä.

Elämä nyt kuitenkin vain on. :)

Joten jos "jotenkin" voit ottaa runosta osasi, siinä tapauksessa se on varmasti tarkoitettu sinulle, sinullekin.
Hyvää yötä, ystäväni Linda.

Ja herätään avoimin silmin uuteen päivään!

että kaupungissa on monenmoisia valoja
ja yksi kaikkein "pimein" valo on
rakkaudettomuus.

tottakin kirjoitti:

että kaupungissa on monenmoisia valoja
ja yksi kaikkein "pimein" valo on
rakkaudettomuus.

minä kuitenkin luin runon surusta toipumisena. Se toi niin elävästi mieleeni läheisten kuoleman jälkeiset ajat, surusta toipumisen, ja sen hetken jolloin huomasin pyöreän tähtitaivaan tuikkivan ympärilläni. Taivas oli todella kaunis, ja tuntui siltä, etten ollut vuosikausiin nähnyt niin paljon tuiketta taivaalla.

~ikäkulu~ kirjoitti:

minä kuitenkin luin runon surusta toipumisena. Se toi niin elävästi mieleeni läheisten kuoleman jälkeiset ajat, surusta toipumisen, ja sen hetken jolloin huomasin pyöreän tähtitaivaan tuikkivan ympärilläni. Taivas oli todella kaunis, ja tuntui siltä, etten ollut vuosikausiin nähnyt niin paljon tuiketta taivaalla.

että tämä runo lohdutti.
eikös olekin ihmeellistä miten pimeydessä
voi loistaa niin monta pientä valoa */

~ikäkulu~ kirjoitti:

minä kuitenkin luin runon surusta toipumisena. Se toi niin elävästi mieleeni läheisten kuoleman jälkeiset ajat, surusta toipumisen, ja sen hetken jolloin huomasin pyöreän tähtitaivaan tuikkivan ympärilläni. Taivas oli todella kaunis, ja tuntui siltä, etten ollut vuosikausiin nähnyt niin paljon tuiketta taivaalla.

Ikäkulu, juuri tuo oli mielessäni keskeinen kuva.

Ihmisen pysähtyminen surunsa kanssa - symbolisena kuvana: väsynyt autoilija, ehkä rekkakuski pikatien varrella taukopaikalla - ja havahtuminen näkemiseen, missä kirkas tähtitaivas tuikkivine valoineen (ne elämän pienet ilot, mahdollisuudet, olemisen lahja) jälleen solahtaa sydämeen.

Siinä kipeässä ilossa, tuskan ja rakkauden, kaipauksen ja rohkeuden symbioosissa pimeälle tielle avautuu toivon näköala, elämän ihmeen näköala.
Kulkija lähtee eteenpäin vieläkin sydämeltään kipeänä, itku rinnassa kaihertaen... mutta tuska ei ole enää musertava painolasti, se ei estä näkemästä ja kokemasta sitä mikä elämässä kuitenkin on hyvää ja niitä mahdollisuuksia, mitkä avautuvat edessäpäin, tässä.

Sanot sen niin tavattoman kauniisti:
huomasin pyöreän tähtitaivaan tuikkivan ympärilläni. Taivas oli todella kaunis, ja tuntui siltä, etten ollut vuosikausiin nähnyt niin paljon tuiketta taivaalla.

Muistot ovat olemassa, ne ovat rakkaita ja tärkeitä, mutta niissä ei voi elää...

Mykistävän panssarin sisällä olisi tavallaan turvallista olla elämää piilossa tuskansa kanssa, ikäänkuin syyttää elämää ja olla elämälle kiukkuinen epäoikeudenmukaiselta tuntuvista kohtaloista?
Mutta jossain vaiheessa on suostuttava, annettava itselleen lupa jatkaa eteenpäin juuri tässä maailmassa, juuri tässä todellisuudessa. Emme voi loputtomiin jauhaa mielessämme kuvitelmia "mitä jos olisi tapahtunut toisin, jos hän olisi vieläkin täällä, jne." vaan on pakko kohdata juuri se todellisuus mikä on. Kirkkaiden tähtien tuikkeessa, yötaivaan alla äkkiä se ei enää olekaan taakka, ylivoimainen vaatimus vaan mahdollisuus: saan sittenkin elää todellisuudessa, elää juuri niissä hetkissä mitkä tänään tapahtuvat, kohdata lähelläni juuri nämä ihmiset.
Juuri tämän maailman.

Nuku hyvin, Ticole.
Halauksin

-parta

tottakin kirjoitti:

että kaupungissa on monenmoisia valoja
ja yksi kaikkein "pimein" valo on
rakkaudettomuus.

puhua oikeista tai vääristä tulkinnoista kun runoudessa olennaista on nimenomaan lukijan omat tunnot, mitä runo hänessä synnyttää, niin että jos sinussa syntyi tuollaisia ajatuksia kuin kuvailet (oletan että olet sama henkilö kuin pikatie ja ajattelet) niin se on sinun tulkintaa ja sellaisena yhtä totta kuin mikä tahansa tulkinta.

Mutta tekijän eli minun näkökulmasta tulkintasi

>tässä runoilija tutkii vain irrallisena tien reunalla, miten pikatiellä vauhtimimmit ja vauhtisällit, painavat kaasua pysähtymättä huomaamaan tien vieressä tarkkailevaa runoilijaa<

on väärä.

Tässä runossa toisin kuin esimerkiksi edellisessä (olen irrallinen kaiken aikaa noin 12:50 - 14:41) en käytä kuvitteellista runoilijaa, eräänlaista kompleksista alter egoa jonka myötä tai mukana näitä sana- ja assosisaatiomaailmoja vähän ilkikurisestikin tarkastelen kiinnostukseni aiheena sanojen ja kirjoittajan suhteet, ihmisen kyky erottaa ja erotella havainto ja havainnon kohde; tämänkertainen kuuluu runoihin mitkä on syntyneet toisenlaisesta lähtökohdasta. Vaikka en runossa kuvaa henkilökohtaista, intiimiä tunnetta niin että se olisi (ainakaan tietoisella tasolla) kuva minun toipumisestani joistain menetyksistä mitä ehkä on ollut, niin tunne on kuitenkin todellinen. Runo ei ole omakohtainen faktaruno mutta ei myöskään fiktio. Se ilmentää todellista tunnetta ja ajatuskulkua mihin inspiroiduin Onijan runosta, ehkä osittain myös Lindan runosta minkä olin lukenut vähän aiemmin.

Kyse on ihmisen sanoinkuvaamattomasta kaipauksesta ja ikävästä läheisen kuoltua, mutta aihe kasvoi mielessäni yleisluontoiseksi kuvaksi mistä tahansa menetyksestä, mikä pimentää ihmisen tien niin että valoa on vaikea nähdä tai ottaa vastaan.

niinpä taitaa olla
tottakin 24.2.2008 klo 21.11
että kaupungissa on monenmoisia valoja
ja yksi kaikkein "pimein" valo on
rakkaudettomuus.

Näin se lienee. Joten tutkitaan omaa sydäntä ja asenteita, etsitään elämään valoa ja myötätuntoa, eikö niin?
Nähdäksemme itsemme ja lähimmäisemme oikein...

äitiparta kirjoitti:

Ikäkulu, juuri tuo oli mielessäni keskeinen kuva.

Ihmisen pysähtyminen surunsa kanssa - symbolisena kuvana: väsynyt autoilija, ehkä rekkakuski pikatien varrella taukopaikalla - ja havahtuminen näkemiseen, missä kirkas tähtitaivas tuikkivine valoineen (ne elämän pienet ilot, mahdollisuudet, olemisen lahja) jälleen solahtaa sydämeen.

Siinä kipeässä ilossa, tuskan ja rakkauden, kaipauksen ja rohkeuden symbioosissa pimeälle tielle avautuu toivon näköala, elämän ihmeen näköala.
Kulkija lähtee eteenpäin vieläkin sydämeltään kipeänä, itku rinnassa kaihertaen... mutta tuska ei ole enää musertava painolasti, se ei estä näkemästä ja kokemasta sitä mikä elämässä kuitenkin on hyvää ja niitä mahdollisuuksia, mitkä avautuvat edessäpäin, tässä.

Sanot sen niin tavattoman kauniisti:
huomasin pyöreän tähtitaivaan tuikkivan ympärilläni. Taivas oli todella kaunis, ja tuntui siltä, etten ollut vuosikausiin nähnyt niin paljon tuiketta taivaalla.

Muistot ovat olemassa, ne ovat rakkaita ja tärkeitä, mutta niissä ei voi elää...

Mykistävän panssarin sisällä olisi tavallaan turvallista olla elämää piilossa tuskansa kanssa, ikäänkuin syyttää elämää ja olla elämälle kiukkuinen epäoikeudenmukaiselta tuntuvista kohtaloista?
Mutta jossain vaiheessa on suostuttava, annettava itselleen lupa jatkaa eteenpäin juuri tässä maailmassa, juuri tässä todellisuudessa. Emme voi loputtomiin jauhaa mielessämme kuvitelmia "mitä jos olisi tapahtunut toisin, jos hän olisi vieläkin täällä, jne." vaan on pakko kohdata juuri se todellisuus mikä on. Kirkkaiden tähtien tuikkeessa, yötaivaan alla äkkiä se ei enää olekaan taakka, ylivoimainen vaatimus vaan mahdollisuus: saan sittenkin elää todellisuudessa, elää juuri niissä hetkissä mitkä tänään tapahtuvat, kohdata lähelläni juuri nämä ihmiset.
Juuri tämän maailman.

Nuku hyvin, Ticole.
Halauksin

-parta

ei voi lukea ajattelematta... KIITOS!

HyvääYötä!
t.ticole