Haluaisin kertoa eräästä tytöstä. Näin hänet ensimmäistä kertaa puolitoista vuotta sitten ja se ei ollut rakkautta ensisilmäyksellä. Mutta ei mennyt montakaan viikkoa, kun huomasin olevani ihan korviani myöten ihastunut häneen. Olin siitä vähän yllättänyt, sillä olin eronnut puoli vuotta sitten ihanasta tytöstä ja ero oli ollut erityisen rankka, enkä ollut oikeastaan välittänyt yhtään kenestäkään, sitten ilmestyi tämä uskomattoman ihana tyttö. Tai miten sen nyt tahtoo ottaa, oltiinhan me oltu samassa koulussa yli vuosi samaa aikaa. Tutustuimme, kävi hyvin varhaisessa vaiheessa ilmi, että olen seksuaaliselta suuntaukseltani lesbo ja asia ei sen jälkeen ole vaivannut meitä kumpaakaan.
Ihastuin häneen päivä päivältä enemmän, vaikka tiesin melko varmasti että meillä ei ole toivokaan. En uskonut hänen olevan millään tavalla kiinnostunut tytöistä, ainakaan minusta. En usko vieläkään, vaikka välillä olen joutunut kyseenalaistamaan tämänkin uskomuksen.
Meni ehkä kaksi kuukautta, ennen kuin sain asiasta puhuttua hänelle, pelkäsin kovasti, että vaikka hän on suvaitsevainen, niin olisi liikaa että pitäisin hänestä. Hän vain pyysi anteeksi, hän ei tiedä ja se oli sillä hetkellä minulle loistava vastaus, se ei ollut täysin kieltävä, eikä se jättänyt minua yksin.
Minä en pitänyt lopulta yhtään siitä välivaiheesta, en tiennyt miten suhtautua häneen. Mitä minun olisi pitänyt tehdä, sanoa? Yrittää olla oma itseni? Vaikeaa, kun on korviaan myöten ihastunut. Ja ystäviä meistä kai tuli, melko läheisiä, minusta ainakin. Yhtenä iltana hänen kotonaan hän yritti puhua asiasta, mutta jänistin. Puhuimme asiasta myöhemmin, vastaus oli ei. Ja olin jo ehtinyt rakastua häneen, se ei ollut enää pientä ihastusta, olin todellakin rakastunut häneen. Tuosta hetkestä on kohta kulunut jo vuosi ja minä rakastan häntä yhä. Aina välillä kuvittelen hänen olevan samalla sivulla kanssani, hänen puheensa, katseensa, käytöksensä kaikki tuntuu aina välillä siltä. Kuvittelenko vain? Onko normaalia kaivata häntä näin kauan, ilman mitään takeita, että koskaan tästä mitään seuraisi. Minä rakastan häntä. Minun on ikävä häntä ja minä tarvitsen häntä. Mitä minä teen?
Ihastuin häneen päivä päivältä enemmän, vaikka tiesin melko varmasti että meillä ei ole toivokaan. En uskonut hänen olevan millään tavalla kiinnostunut tytöistä, ainakaan minusta. En usko vieläkään, vaikka välillä olen joutunut kyseenalaistamaan tämänkin uskomuksen.
Meni ehkä kaksi kuukautta, ennen kuin sain asiasta puhuttua hänelle, pelkäsin kovasti, että vaikka hän on suvaitsevainen, niin olisi liikaa että pitäisin hänestä. Hän vain pyysi anteeksi, hän ei tiedä ja se oli sillä hetkellä minulle loistava vastaus, se ei ollut täysin kieltävä, eikä se jättänyt minua yksin.
Minä en pitänyt lopulta yhtään siitä välivaiheesta, en tiennyt miten suhtautua häneen. Mitä minun olisi pitänyt tehdä, sanoa? Yrittää olla oma itseni? Vaikeaa, kun on korviaan myöten ihastunut. Ja ystäviä meistä kai tuli, melko läheisiä, minusta ainakin. Yhtenä iltana hänen kotonaan hän yritti puhua asiasta, mutta jänistin. Puhuimme asiasta myöhemmin, vastaus oli ei. Ja olin jo ehtinyt rakastua häneen, se ei ollut enää pientä ihastusta, olin todellakin rakastunut häneen. Tuosta hetkestä on kohta kulunut jo vuosi ja minä rakastan häntä yhä. Aina välillä kuvittelen hänen olevan samalla sivulla kanssani, hänen puheensa, katseensa, käytöksensä kaikki tuntuu aina välillä siltä. Kuvittelenko vain? Onko normaalia kaivata häntä näin kauan, ilman mitään takeita, että koskaan tästä mitään seuraisi. Minä rakastan häntä. Minun on ikävä häntä ja minä tarvitsen häntä. Mitä minä teen?
Vastaukset 1
Vanhimmat
ei ole sinänsä hullua että olet vieläkin rakastunut k.o. henkilöön, jos nyt ottaa huomioon että ihminen yleensä haluaa eniten sitä, mitä ei voi saada.