Olen tässä pohtinut suhteitani ja itseäni ja sitä mikä aina menee mönkään. Olen ollut pitkissä suhteissa, mutta jossain vaiheessa alan epäillä omien tunteideni haalistumista ja rakkauden loppumista. Tarkoitan vuosienkin pituisia tunteita, en ensi huumaa. Sitten en enää oikein jaksa olla kiinnostunut kumppanistani tai sen asioista. Ja ne erot on todella vaikeita, en halua loukata ja sitten vaan jään roikkumaan, kun huomaan että toinen on aivan täysillä mukana ja pelkään ottaa asiat puheeksi. Myönnän myös, että aika nopeaa olen jo ihastumassa uuteen ja aika usein saanutkin haluamani. Aina nämä naiset ovat olleet kuitenkin sellaisia, että periaatteessa ollaan jossain vaiheessa puhuttu pitkälle yhteiseen tulevaisuuteen ja siihen miten käytännössä asiat järjestetään ja niin edelleen.
Mikä mussa sitten on vialla? Alkaa jo pelottamaan, että eikö mulle riitä tai kelpaa kukaan loppuelämäksi. Kuulunko niihin vaeltajiin, jotka eivät ole tarkoitettu jakamaan elämäänsä yhden ihmisen kanssa. En todellakaan ole mikään joka viikonlopun baarikärpänen, vaan viihdyn kotona ym. harrastusten parissa. Voiko olla niin oikeasti, että kaikille ei ole sitä yhtä oikeaa, vaan useampi lyhyempi suhde tai sitten elää sinkkuna, mutta kuitenkin tyytyväisenä. Toki meitä on moneen junaan, mutta pitäisikö oivaltaa itsestä, että ei ole pakko aina pettyä suhteen loppuessa tai omien tunteiden kuivuessa ja hyväksyä tosiasia, että en ole välttämättä ikuisen rakkauden sorttia. onko mulla vastaavanlaisia ajatuksia? Nyt ei siis tod. ole kysymys YHDEN illan jutuista...
Mikä mussa sitten on vialla? Alkaa jo pelottamaan, että eikö mulle riitä tai kelpaa kukaan loppuelämäksi. Kuulunko niihin vaeltajiin, jotka eivät ole tarkoitettu jakamaan elämäänsä yhden ihmisen kanssa. En todellakaan ole mikään joka viikonlopun baarikärpänen, vaan viihdyn kotona ym. harrastusten parissa. Voiko olla niin oikeasti, että kaikille ei ole sitä yhtä oikeaa, vaan useampi lyhyempi suhde tai sitten elää sinkkuna, mutta kuitenkin tyytyväisenä. Toki meitä on moneen junaan, mutta pitäisikö oivaltaa itsestä, että ei ole pakko aina pettyä suhteen loppuessa tai omien tunteiden kuivuessa ja hyväksyä tosiasia, että en ole välttämättä ikuisen rakkauden sorttia. onko mulla vastaavanlaisia ajatuksia? Nyt ei siis tod. ole kysymys YHDEN illan jutuista...
Vastaukset 82
Vanhimmat
Mä olen miettinyt just tota samaa....
Haluaisin niin olla sellainen ihminen joka jäisi paikoilleen hyvän/oikean ihmisen löydettyään, mutta sitten se kuitenkin jossakin vaiheessa tuntuu täysin puurolta koko homma ja on pakko päästä pois....! Tai sitten valitsee sellaisen ihmisen jo alun alkaenkin, jonka kanssa ei ole edes pelkoa siitä että se siinä lopun elämää olisi, vaan jo odottaa sitä että se tekee itse virheen ja sitten siitä pääsee vähän niinkuin "puhtailla papereilla pois"..
Hui kauhistus, että kuulostaa pahalta..!!
En mä harrasta myöskään yhden illan juttuja ja olen mahdollisimman hyvä kumppanilleni, mutta jokin kyllä mättää kun suhteita alkaa olemaan melkein miljoona plakkarissa ja taas mennään ja huomataan baarissa että "helkkari soikoon, nää tyypithän on mua jo 10 vuotta vanhempia!!".
Mikä ihme mua vaivaa???
Minulla on aivan samanlainen kuvaamasi tilanne. Olen pohtinut sitä paljon, mutta en tiedä vastausta. Elämä ehkä antaa sen, on oltava kärsivällinen. Muistan, että joku on sanonut, että sitten kun se oikeanlainen soulmate osuu kohdalle niin sen tietää. Minä en ole sellaiseen naiseen vielä törmännyt ja joskus pelottaa etten koskaan törmääkään.
Ehkä tässä asiassa on jotain tekemistä itsetuntemuksenkin kanssa; jotta voisi löytää mieleisensä, on tunnettava itsensäkin ja se millaisen naisen haluaa. Tai millaiselle itse olisi sopiva. Tai sitten, kuten ystävänikin sanoi, mietin ja analysoin ihan liikaa tätä kaikkea. Elämä ratkaisee eikä liika kontrolli?
koskaan olleet yksin? Oletteko antaneet tilaa itsellenne ja aikaa pohtia sitä mitä itse haluatte elämältä? Se voisi tehdä ihan hyvää. Kuitenkin elämme täällä vain loppujen lopuksi itsemme vuoksi.
Toinen seikka on se, että jos ei koskaan käsittele edellistä suhdettaan loppuun, vaan syöksyy aina ihastumaan jo seuraavaan, jää pinnan alle kytemään paljon mikä vaikuttaa sitten tuleviin suhteisiin.
Miettikääpä mitä rakkaus teille merkitsee ja mitä se oikeasti on? Oletteko kenties läheisriippuvaisia?
Olevani... :(
Minä ihmettelen samaa, mutta tasan sieltä toiselta puolelta.
Mulla on ollut suhteita, jotka ovat päättyneet siihen, että toinen osapuoli on ilmoittanut, että hohto on kadonnut. Ihmettelen sitä, koska itseltäni se ei katoa.
Olen tullut siihen tulokseen, että rakkaus on minussa. Se on pysyvää. Sen kohde voi vaihtua. On ikävä elää ilman rakkautta.
Mutta. Nämä mun tyttikset eivät samalla tavalla osaa ylläpitää rakkauttaan. Sen moottorin he laittavat itsensä ulkopuolelle. Pitää olla joku tai jokin, joka sytyttää. Joku joka kantaa veden kaivoon. Mutta eihän se siellä pysy, vaan kohta tarvitaan uutta. Sitten on niitä muutaman kuukauden suhteita.
Olen nyt suhteessa viidettä vuotta. Ei ole haalistunut, osaan pitää kipinän yllä. Tiedän, että se on oma taitoni. Alusta asti olen pitänyt mukanani helminauhaa, jossa ovat hänen kaikkein kauneimmat eleensä, sanansa, hengityksensä. Se on minun rukousnauhani. Minä rakastan uskollisesti.
Kumppania riittävästi vaihtanut tietää, "ettei se vaihtamalla parane". Sitä säkin minusta pohdit, kun sanot, että aina käy niin. En haluaisi rakastua kaltaiseesi jättäjään, vaikken muuten arvostele tai tuomitsekaan elämääsi. Kukin tyylillään. On vaikea löytää ihmistä, joka osaa sitoutua oikein, ei moraalin tai tavan vuoksi.
Ehkä sinun pitää löytää itsesi kaltainen, rakastua ja jäädä roikkumaan, niin käsität. Sellaista rakkautta on olemassa, eikä se ole säälittävää. Säälittävää on, jos ei kykene rakastamaan. Rakkaushan on sellainen asia, joka ei kuole. Minä en ole jättänyt taakseni ainuttakaan rakasta, minä kannan heitä mukanani aina. Maailmassa vain on muunkinlaista rakkautta kuin tämä minun. Vähemmän antautuvaa. Yritä sinä pärjätä omasi kanssa.
"Rakkaus on minussa." Niin sen täytyy olla ja sitä kautta minäkin arvostan niin paljon suhdetta ja ihmistä, ettei ole mitään kiirettä pois. Ei niinäkään päivinä, kun olen nilkat uponneena puuroon.
minulla on käynyt useasti niin että alkuhuuman ja alkurakkauden myötä menetän nopeasti mielenkiintoni jos huomaan ,varsinkin, että suurinosa esitetystä ihanuudesta on pask'''a.feikki-ihmisen huomaa nopeasti.
myös eräänlaiset maneerit rupeavat vaan ällöttämään.
Joskus en ole osannut lähteä ajoissa ja elo on käynyt sietämättömäksi koska enemmän säälin ja inhoan samaan aikaan..sairasta myönnän.Kumpa olisin osannut aiemmin lähteä olisi tuota elettyä elämääkin ehkä onnellisten tähtien alla vähän enemmän.
kituuttamaan ei kannata jäädä jos tunteet kuolee.teet karhunplvelusta itsellesi ja sinua rakastavalle henkilölle, varsinkin jos hän luulee että kaikki on hyvin.
Sietämättömintä on kamppailu itseni kanssa koska olen hakenut ns hyväksyntää ja ihailua muualta vaikka omani on ollut vieressä ihan lääpällään minuun..
kummallisia ovat tieni ollut..toivon että kasvan / olen jo kasvanut niin että pysyn omani vierellä jota rakastan ja palvon.
Aivan ihanasti kirjoitat. Kiitos näistä fiksuista sanoistasi. Ne kannustavat, vaikka itse "tällainen sekopäinen" olenkin..
>> kituuttamaan ei kannata jäädä jos tunteet kuolee.teet karhunplvelusta itsellesi ja sinua rakastavalle henkilölle, varsinkin jos hän luulee että kaikki on hyvin.
eli juuri näin!
Minusta sinä et etene hyvin.
Puolinainen tai kituva suhde pitää kasvattaa sellaiseksi suhteeksi että se toimii sen sijaan että heti painaa jarrut pohjaan. Sinä voit pistää akan kierrätykseen, mutta jos kuvittelet olevasi hyväntekijä sen lisäksi, niin se on jo röyhkeää!
Jokaisessa kauniissa naisessa on jotain joka veti alun perin puoleensa. Intuitio on oikeassa. Tuskalliset asiat setvitään suhteen sisällä ja se kasvattaa suhdetta ja sitten suhteen ja kommellusten myötä kasvetaan ihmisinä yhteen.
Puolinainen tai kituva suhde pitää kasvattaa sellaiseksi suhteeksi että se toimii sen sijaan että heti painaa jarrut pohjaan..
Mitä helvettiä...pitää vai kasvattaa..ilman lannoitteita vai?Ei kuule kaikki ole valmiita väkisin tekemään suhteensa eteen ihan mitä vaan.
Paskapuhetta suorastaan ja haihattelua.
pystytkö sinä manipuloimaan / kasvattamaan jotain ihmistä suhteessaasi niin että se toimii??En usko Catsy
......
Jokainen suhde vaatii työtä ja vaivannäköä. Ihminen joka lähtee vain ja ainoastaan sielunsisarensa kanssa suhteeseen on henkisesti infantiili ja laiskimus ja haluaa siinä tilanteessa pysyäkin.
Sananlaskut 27:17: " Rauta rautaa hioo, ihminen hioo ihmistä."
Siinä on - rauta! Mutta sielunsisarten välinen liitto on kuin vaahtokarkilla hioisi höyhentyynyä.
Harmi vaan, että näitä infantiileja laiskimuksia on enemmän kuin laki sallii. Hirveä läjä vaatimuksia ja sitten kun prinsessan patjan alla on herne, niin mielummin vaihdetaan sänkyä kuin yritettäisi paikantaa herne ja ottaa se pois.
Itse kieltäydyn enää rakastamasta ketään, kun kaikille ihmisistä on tullut pelkkää vaihtotavaraa, jonka voi koska vaan nakata roskikseen, kun näennäisesti parempi (tai ainakin uusi) sattuu kohdalle.
"Itse kieltäydyn enää rakastamasta ketään".
Haluan ottaa sinua kädestä kiinni ja katsoa syvälle silmiin ja sanoa hitaasti: On pakko rakastaa, on pakko rakastua, on pakko pelata tätä peliä, on pakko riisuutua ihmisen edessä ilkosilleen vaikka tuleekin nauretuksi, pilkatuksi, herjatuksi ja päälle syljetyksi. On ihan pakko! Minä tiedän että tekee kipeetä, on kuin sulaa lyijyä kaadettaisiin päälle. Siitä huolimatta on pakko.
Sillä se on elämää ja yksi päivä sinä huomaat, että sinulla on elämä ohi ja sinä kadut, ettet uskaltanut elää täysillä. Noudatit viisaita neuvoja, olit aina järkevä, luit Mika Waltarin kirjoituksen, että naisen syli polttaa kuin tuli ja ymmärsit sen. Sitten sinusta tulee kiukkuinen ja katkera mummo joka ärhentelee koululaisille.
On pakko! Ymmärrätkö?
Siinä se onkin, kuten sanoit: kyse on pelistä. Pelistä, jossa pyöritellään ihmisiä ja hypitään yhdestä toiseen. Jos siihen ottaa tunteet mukaan, häviää. Ainoa tapa pysyä tahdissa mukana on hymyillä kepeästi, ottaa ne vähäiset hetket, mitä saa, ja sitten taas naureskella tuokion uuden kapean varjon kanssa, joka tulee vastaan. Ollaan vaan varjoja toisillemme, ei mennä sisälle aitoon ihmiseen eikä päästetä pinnan alle. Vieraillaan toisten kehoissa ja katsotaan silmiin, mutta sitten unohdetaan sekunnissa, että koskaan tavattiinkaan.
Olen pahoillani, että olen huono tässä pelissä. Että minun vaikea olla kone tai jääkalikka, että hengitän ja tunnen, luulen aistivani lämpöä muissa ihmisissä. Ja se kuluttaa minua suuresti. Koska en osaa unohtaa, nollata itseäni aina jokaisen jätetyksi tulemisen jälkeen. En saa rakkautta katoamaan.
(raskas huokaus)
En minäkään saa rakkautta katoamaan!
Xiaxia, olet niin hieno ihminen, että sinulle kerron että tässäkin keskustelussa on yksi ihminen joka saa kyyneleet minun silmiini ja kaipuun sydämeen.
mutta olen vain hyvin väsynyt. Väsynyt ja onneton.
Minusta tuollaiset ihmiset, niinkuin ketjun aloittaja, ovat ihmishirviöitä. Jos harrastaa yhden illan juttuja, fine. Mutta vetää nyt ihmistä harhaan monta vuotta ja antaa toisen rakastua itseensä, ja sitten lähteä kyllästyneenä kälppimään. Mitä se on se rakkauden kuoleminen? Ei mahdu mun tajuntaan. Oikeasti jos todella rakastaa toista, se rakkaus vain voimistuu vanhetessaan ja silloin myös suhteen vuoksi haluaa tehdä työtä.
Jos joskus olen rakastunut johonkin ja alkanut rakastaa, ei se tunne ole koskaan kadonnut. En vain yksinkertaisesti pysty/osaa/jaksa unohtaa, jos olen saanut tuntea toisen ihon, kuulla hänen elämäntarinansa, toiveensa, pelkonsa, nähdä kaiken sen, josta hänen ainutkertaisuutensa muodostuu.
Raahaan aina väistämättä mukanani menneisyyden haamuja, tuolla ne roikkuvat, eivät karise pois. Ihailen sitä unohtamiskykyä, joka niin monilla muilla tuntuu olevan. Että sitä voi noin vain kohdata ihmisen, päästää hänet lähelleen ja sitten hetken päästä vaihtaa uuteen.
Meitä on täällä hyvin paljon, sykkiviä, orgaanisia kokonaisuuksia, joihin ihmishirviöt punovat rihmansa, rakentavat verkkoa ja samalla omaa elämäntarinaa, jonka tulee olla rikas ja täynnä kokemuksia. Minä alan olla nyt niin seitin peitossa, että hiljalleen kuristun ja kuihdun pois.
ihmisiä.
Mun lemppari on täällä :
http://keskustelu.suomi24.fi/show.fcgi?category=2000000000000019&conference=705&posting=22000000011800300
asenne hyvin esiteltynä vieläpä. Ei turhaan lempparisi!
Naulan kantaan koko juttu.
...melkoisenkin tutulta tekstiltä! En sano valitettavasti, koska en kuitenkaan kadu yhtään mitään, mitä olen läpi elänyt. Älä kadu sinäkään!
Olen pohtinut pohtimaasi asiaa kovastikin omalta osaltani. Minullakaan ei ole ollut mitään lyhyitä suhteita, vaan vuosien mittaisia ja kutakuinkin tuolla kaavalla.
Seuraavaa on selvinnyt: kullakin suhteella vain on elinkaarensa. Toisella lyhyempi ja toisella pidempi. That's it. Ehkäpä sitä on alunalkaen lähtenyt joihinkin suhteisiin itsensä ja tunteidensa kannalta melkoisen matalankin kynnyksen yli. Se tulee tavalla tai toisella aina vastaan, jos feikkaa - ennenkaikkea itseään. Tai ehkä ei vaan osannut sanoa EI, vaan antoi kaiken ajelehtia ja ajelehti itse mukana... TAI tahtoi olla toiselle niin mieliksi ja käyttäytyi kuten oletti tämän toisen odottavan. TAI sitten tykkäsi ihan oikeasti ja kovasti, mutta AIKANSA! TAI...
Kyllä rakkaus nimittäin voi loppua, hiipua... ei se rakkaus OLE mikään kummallinen ikuisuusautomaatti, kuten ilmeisen herkästi näköjään luullaan ja pettymys sekä katkeruus on sitten sen mukaan potenssissa.
Pitäisikin olla todella paljon ARMOLLISEMPI ennenkaikkea itselleen! Antaa itselleen lupa muuttua, lupa uusiutua, lupa vaihtaa suuntaa ja tietä, lupa luoda nahkansa sen käytyä ahtaaksi syyllistämättä itseään. Lupa erotakin!
Joku nyt käsittää tämänkin siten, että sen kun vaan sitten pomppii suhteesta toiseen, mutta sitä en tarkoittanut, vaan jotain AIVAN muuta. Tietenkin olen itsekin ajatellut jossain vaiheessa, että eipä taida minusta olla tekemään mitään ikäänkuin "loppuun", että MINÄ en kasva ottamaan "lopullista" vastuuta ja miuku-mauku. Mutta miksi minun olisi pitänyt vääntää elämänmittainen suhde toiseen väkisin VAIN tältä pohjalta? Eihän sellainen nyt ainakaan kestä, sitä vain siedetäisiin lopulta toisiaan ja pidettäisiin kulisseja pystyssä. KETÄ varten, kysyn!?
Toiset vaan löytää elämänmittaisen suhteen vaikkapa 17 vuotiaana, toiset vaan EI koskaan ja toiset on jotain siltä väliltä. Ei sellainen tee ihmisestä sen huonompaa, tunteiltaan epävakaampaa, kulkuria tai nopeasti kyllästyvää. Elämä vaan ON!
Olenkin pyrkinyt nyt ihan toiseen otteeseen: elämään NYT! Ei imperfektissä, eikä futuurissa, vaan preesensissä. Mittakaavat pysyvät paremmin paikoillaan ja ennenkaikkea realistisena! Olen rakastunut NYT! SE on hyvin vapauttava ajatus!
Ei sinussa mitään vialla ole, sitäpaitsi! Ehkäpä vielä kohtaat sen puoliskosi, sinä tiedät sen sitten kyllä - kuten minäkin!
Minä en arvostele kenenkään elämäntapaa tai tekemisiä.
Mutta. Jos ihmistä katsoo syvälle, se ei koskaan unohdu. Ja sitten, kun suhteessa on väsymisen hetki, niin silloi avataan hanat ja annetaan veden virrata. Ulos ja sisään. Toinen ihminen on syvyys, siitä ei voi juoda vettä loppuun. On kyllä itsestä kiinni, osaako löytää tietä niihin syvyyksiin. Omasta viitseliäisyydestä. Siitä, missä kohtaa luovuttaa.
Itselleen pitää olla uskollinen, feikkaaminen ja muu teeskentely on alentavaa. Mutta kokemuksesta minä tiedän, että se, mihin alunperin rakastui, voi muuttaa muotoaan, muttei lakkaa olemasta. Sitä voi sen verran myös arvostaa, että jaksaa etsiä. Joka päivä uudelleen, sillä suhteen kestäessäkään toinen ihminen ei ole itsestäänselvyys.
Mutta kait minä olen joku syvänmerenkala, joka lämpimässä ja armollisessa iltapäivän paisteessa rupeaa haukkomaan ilmaa.
Ei olisi tämäkään suhde tähän saakka kestänyt, ellen olisi joka hetki etsinyt ja laittanut sitä etusijalle. Ajatellut, että sen sisään sopii kaikki ja ulkopuolelle ei jätetä mitään.
Ehkä se on myös siperia, joka opettaa. Tulee lähemmäksi vaan se päivä, jolloin elämän vakavammat kysymykset on otettava pohdintaan, kun ei täältä hengissä selviä kukaan. On ihana sanoa armaalle, että on ollut suunnaton ilo, lahja, että olet ollut siinä.
Tämä on hyvä näin, mitään siihen lisäämättä.
Kiitos holycow, olipa nautinto lukea tekstiäsi.
On tosiaan erittäin tärkeää yrittää oppia olemaan armollinen itselleen. Kaikenlaista syyllistämistä ja tuomitsemista on tarjolla aina. Jollei sitä muut tee, osaa sen itsekin.
Kuka sanoo, miten pitää elää ja missä järjestyksessä? Ehkä tiedämme oman elämäntarinamme itse sisällämme. Eläminen tuon tarinan mukaan antaa voimaa, iloa ja helppoutta. Itseään vastaan eläminen taas tekee vihaiseksi.
Kokemuksien kautta olen minäkin oppinut itsestäni ja muista ihmisistä. Oppinut huomaamaan, että kaikki eivät sovi kaikille, mutta jokaiselle löytyy joku ihana, ehkä useampikin. Eikä kenessäkän ole mitään vikaa. Kaikki ovat jollain lailla keskeneräisiä ja täydellisiä yhtä aikaa! Oppinut myös huomaamaan, että liika haikailu tulevasta tai menneestä ei tuo nykyhetkeen mitään arvoa.
Annetaan siis sen näkyä: tykkään itsestäni ja sinusta!
kiitos! Lämmitti saada kivaa komppia.
>Kuka sanoo, miten pitää elää ja missä >järjestyksessä? Ehkä tiedämme oman >elämäntarinamme itse sisällämme. Eläminen tuon >tarinan mukaan antaa voimaa, iloa ja helppoutta.
Tämä oli sit sulta hieno oivallus - täytyy oikein tallettaa tuo! Itselleen uskollisena pysyminen, eli tuon tarinansa noudattaminen ei ole aina helppoa, nimittäin, mutta se on ainoaa oikeaa uskollisuutta. Ja pysyvää. Sen kautta voi rakentaa muutakin pysyvää.
Eletyn ja koetun elämän makuisesti sanottu. Sen erottaa aina... ;)
Olen jonkun kanssa vähän aikaa ja sitten se juttu haalistuu puoleltani, näin on aina ollutkin.
Eikä asiaa ainakaan auta se että toinen yrittää enemmän ja enemmän se vain alkaa ärsyttämään vielä lisää.
Ei muuta kuin uutta kierrokseen kun naama ei enää miellytä. =)
Opit pienestä pitäen kasvattajiltasi, että sinua kyllä rakastetaan, mutta vain jos täytät tietyt ehdot. Etenkin silloin pienenä tarvitset tuota rakkautta kipeästi, joten pyrit täyttämään kaikki rakkauden ehdot, vaikka se maksaakin minuutesi aitouden. Opit pitämään aitoa minääsi jotenkin vääränä tai pahana.
Kun olet varttunut tarpeeksi aloittamaan parisuhteen, sinut on kenties jo huomannut joku psykopaatti tai muuten narsistisesti häiriintynyt ihminen, joka kaipaa kovasti ihailua ja huomiota. Keltäpä hän niitä varmemmin saisi kuin sellaiselta, joka on opetellut rakkauden ehtojen täyttämistä minuutensa kustannuksella koko siihenastisen elämänsä!
Kiltteyteen (eräänlaiseen narsismin häiriöön muuten myöskin) sairastuneena et tahdo asettua kenenkään onnen tielle ... ja kun se toinen niin sanoo tarvitsevansa sinua ... mikäs sinä olet vastaan väittämään!
Aloitat parisuhteen, jossa koko huomiosi on kohdistuu tuohon narsistiin ja jossa lukitset oman persoonasi varmuuden vuoksi pieneen salaiseen laatikkoon, jottei se tulisi häiritsemään.
Joidenkin vuosien kuluttua minuuttasi on kavennettu - olet tehnyt sitä huomaamattasi itsekin - niin paljon, että tunnet tukehtuvasi. Et koskaan oikeasti rakastanut tuota toista. Tahdoit vain olla hyvä. Sinun on pakko lähteä suhteesta, koska tunnet muuten kuolevasi.
Jonkin ajan kuluttua sama kuvio toistuu. Ja toistuu. Kunnes ymmärrät, mistä on kysymys, ja alat tietoisesti rakentaa minäkuvaasi uudelleen, pala palalta. Päätät olla siitä eteenpäin läsnä seuraavassa suhteessa, jos sellainen on alkaakseen. "Tässä ja nyt". Aloitat uuden suhteen vain, jos rakastat omana itsenäsi, aidosti, läsnäolevana ja itseäsi uhraamatta.
Minusta tarinasi kuulosti siltä, että se voisi olla vaikka tuollainen. Samoin Pyhän Lehmän. Se kuulosti myös erittäin tutulta.
Delez on minusta ihan oikean asian jäljillä. Meillä kaikilla on kuitenkin ihan omanlainen tarina takanamme. Sen takia joskus on vaikeaa tai mahdotonta eläytyä toisen tilanteeseen, mutta hyvä tahto auttaa asiaa ... Voi vaikka ihan vain kuunnella, uskoa toista ja oppia.
Psykologiaa on käytetty aseena ja leimakirveenä hlbt-ihmisiä vastaan enkä usko psykopuheeseen enää enkä hyväksy, että sitä minulle tarjoillaan.
Tietysti on näitä itsekeskeisiä k-päitä joita sinä nimität narsisteiksi tai psykopaateiksi. Herkästi vain tulee noitavaino kaikenlaisia ihmisiä kohtaan, joita voidaan epäillä narsismista.
Minä uskon, että narsismista voi parantua, olen nopeasti selannut kirjankin siitä. Narsismi on yhteiskunnan tuottama sairaus aivan kuin jonkin anoreksiankin syyt ovat yhteiskunnan kauneusihanteissa, niin myös narsismin syyt ovat yhteiskunnassa. Psykologia vain ei halua arvostella kulttuuriamme mielisairaaksi.
Psykokieltä käyttäen tie narsismista ulos käy annihilaatioahdistuksen kautta. Se on suurin inhimillinen pelko ja jos narsisti aidosti haluaa tehdä jotain suurta niin se voisi olla tämä.
Minusta suuri osa narsisteista ja muista ihmisistä pelkää hulluutta, hulluksi tulemista ja siksi sipsuttelee elämänsä läpi varovaisesti tai panssaroituna. Ei sellainen panssaroitu, tunnekylmä elämä ole kuitenkaan oleellisesti parempaa kuin hullun elämä. Hullu saa ainakin tuntea. Hullu on vapaa syytöksistä, julman lainkin edessä.
Erittäin hyvää ja ajatuksia herättävää.
Psykologia ei syyllistä, vaan selittää käytöstä.
Kovin herkästi jaellaan ikäviä ja rajoittavia leimoja ihmisille. Psykologia on moderni vastine jalkapuulle.
Psykoanalyysi rämpi vuosikaudet hlbt-ihmisten "eheyttämisen" suossa ja vasta nyttemmin on sieltä tullut heikko anteeksipyyntö. Kannattaa lukea vaikkapa ystävämme Olli Stålströmin tutkimuksia homoseksuaalien sairaaksi leimaamisesta.
Ihan samalla tavalla leimataan nykyään herkästi narsistiksi. On olemassa varsinainen narsistien noitavaino. Toden totta on näitä ihmisiä, etenkin miespuolisia, jotka käyttäytyvät sikamaisesti, mutta useat narsistiksi leimatut eivät tee niin.
Psykologian tehtävänä on eliminoida hulluus. Olen kuitenkin tullut siihen tulokseen, että sellainen ylläpitää narsismia.
Narsistin pitää tulla hulluksi, jotta hän vapautuisi narsismistaan. Hulluus pitäisi olla sallittua ja hyväksyttyä. Sellaiseksi se tulee vasta kun ihmiset lakkaavat pelkäämästä sitä.
Hulluuden jälkeen pitäisi tulla uskoon ja/tai rakastua, sillä se rakentaa ihmisen uudestaan. Molemmat luovat uskoa tulevaisuuteen.
Hulluksi tullaan siinä vaiheessa kun narsistin tuska kasvaa riittävän suureksi. Psykologi taas lievittää tätä tuskaa.
Olen itse käynyt tämän tien. Minut diagnosoitiin narsistiksi. Sen jälkeen elämä tarjoili sellaista tuskaa (ihmisarvon menetys), että minä rupesin murenemaan. Murenoista olen ruvennut kasaamaan uutta ihmistä joka toivottavasti on entistä parempi. En ainakaan pelkää sitä, että joudun murtumaan uudestaan. Raastavan kivuliasta tämä on, mutta parempi tuntea tätä sadistista kipua kuin olla tunteettomuudessa. Kipu muistuttaa minua siitä, että olen elossa.
esiintyviin ongelmiin ja asioihin. Rasittavaa! Huh huh.
Kun tämä oli tässä oman kirjoitukseni jatkona, niin ihmettelen kovasti, mistä tämä psykologiahöpötys tähän tuli. Minä puhun siitä, miten ihminen, minä, elän. Voin minä siitä jotain tiedostaakin, muttei se minusta psykologia tee. Eikä toisestakaan kirjoittajasta.
En ole eläessäni lukenut ensimmäistäkään psykologian alaan kuuluvaa kirjaa. Catsy sanoo lukeneensa. Miksi? Jos ne kerta on pahasta, niin ei kai kannata niistä oppia ottaa sitten. Mutta ei kai psykologian imagon takia tarvitse lakata ajattelemasta mitä tekee ja miksi?
Minua on diagnosoitu.
Tuomioita:
Rajatila 300.88 päivämäärällä 15.9.1982
Borderline 23.5.1983
Uusi vuosituhat alkoi taas muun muassa näin:
Sekamuotoinen persoonallisuushäiriö F61 skitsotypaalisin, epävakain ja narsistisin piirtein 13.3.2000.
Minusta nämä leimaavat minua erittäin pahasti :(
Sitten tulevat vielä sellaiset kyökkipsykologit jotka oman puutteellisen ymmärtämisensä valossa leimaavat lisää.
Kylläpäs viestini sai tunteita heräämään!
Se ei kuitenkaan ollut selitys yhtään mihinkään. En tunne aloittajan taustoja enkä tahdo väittää niistä yhtään mitään.
Tämä rasittava viestini oli pätkä omaa elämääni (sellaisena kuin sen nyt näen), ei sen kummempaa. :)
että läväytit kertomuiksen omasta elämästäsi..siinä tapauksesta asia on ihan toinen.
Omakohtaisesta kokemuksesta kannattaisi aina sanoa ettei tule väärinkäsityksiä eikä sitä luulla neuvoksi.Siltä se nimittäin vaikutti kun ekaksi luin sitä.
Tokihan ymmärrät että sinun elettyelämäsi ei ole samankaltaista välttämättä kuin aloittajan.
narsismia onkin. Jos joku esittää muuta mitä on vain saadakseen rakkautta ja ollakseen pidetty, muttei itse tunne mitään, on hän narsisti. Pahanpäiväinen sellainen.
Jotenkin tuntui siltä, etten välttämättä halua ego-strippailla täällä palstalla ihan kybällä ... Siksi tuo nyt tuli sinä-muotoiseksi ...
Käsitän kyllä, että sen saattoi käsittää jopa ylimieliseksi neuvonnaksi. Sitä se nyt ei kumminkaan ollut. Olen pahoillani siitä, että tulin johtaneeksi tuolla tavoin harhaan!
Toki ymmärrän, että eletyt elämät ovat erilaisia. Enkös sitä sanonut muistaakseni jopa tuossa tunteita kuohuttaneessa viestissäni?
Tässä sitä opetellaan palsta-kirjoittamista ja kompastellaan matkan varrella. Onneksi on niitä, jotka opastavat! ;)
Jokainen viesti on kirjoittajansa ajatus. Ei meistä KUKAAN tunne aloittajan elämää.
En oikein ymmärrä tätä hyökkäilyä analysoivaa kirjoittajaa kohtaan. Ei ihme, että suhteet takkuilee, kun takkuilee jo pelkkä ajatusten ilmaisukin.
häiriintyneitä on aika monennäköisiin juniin.
Kyllä, muiden miellyttäminen siksi, ettei joutuisi lauman hylkäämäksi on narsistisesti häiriintynyttä minunkin käsitykseni mukaan. Sen että itse tuntee itsensä ja motiivinsa, pitäisi riittää.
Sellaiseen häiriöön, jota tuossa kuvailin, liittyy oman minän kadottaminen jo varhaisessa vaiheessa, koska se on aikuisten taholta tuomittu. Silloin ei tiedä, mitä haluaa, ketä rakastaa oikeasti ... Feikkaus ei ole tahallista.
Opportunismi ei millään lailla taas liity tuohon häiriöön. Se on toisenlaisen narsismin tunnusmerkkejä. Sellaisen, josta puhutaan paljon enemmän narsismin yhteydessä.
Turhaan pyytelet anteeksi! Siihen ei ole mitään syytä. Oikeesti!
jolla miellyttää tiettyä ihmistä. Ja sitten rooli taas vaihtuu kun ollaan uuden ihmisen kanssa, mukaillaan aina ikään kuin sen kulloisenkin ihmisen mielihaluja.
se on tietoista ja oman edun tavoittelua. Etenkin jos siinä ei oteta kohteiden tunteita huomioon.
Tarkoitinkin tässä miellyttämisellä sellaista, jossa nimenomaan otetaan liikaakin toisten tunteita huomioon omien tarpeiden kustannuksella ja uhraudutaan uudestaan ja uudestaan. Minusta SE ei ole opportunismia.
Tarkoitin sellaista suhtautumista itseen ja ympäristöön, jossa kokee oman olemassaolonsa niin suureksi rikoksekseen (vaikkei oikeasti olekaan siitä vastuussa), että katsoo velvollisuudekseen maksaa siitä kaikille koko ajan joka suuntaan.
Ymmärrän kyllä, että ei ole helppo paikka. Ja ihmiset ei aina ajattele, ettet sinä ole se, mitä paperissa lukee, vaan se joka siinä edessä elävänä seisoo.
Monta vuotta sitten kävin tällä palstalla silloin tällöin, ja silloinkin taisit kirjoittaa samalla nikillä. Siihen nähden ainakin on paljon muuttunut, luulen, joten laita mappiin Ö ne diagnoosit ja unohda sinne.
Jotkut viisaat, taitavat olla Huua, Bit ja joiltakin muiltakin olen kuullut, ovat sanoneet että diagnoosit ovat olemassa lähinnä koska Kela niitä vaatii. En kuitenkaan pysty ottamaan niitä kevyesti.
Minulla on sellainen kaappi sängyn päädyssä, jossa on kaikki minun salaiset kansioni. Koska haluan olla takki auki ja avoin ja alasti naiseni edessä, olen avannut kaappini heidän tarpeen mukaan selattavakseen. Ainakin Bit on ilmoittanut, ettei hänellä ole intoa sen kaapin tutkimiseen.
Hyvä niin, koska se aktivoi häpeän, riittämättömyyden ja pelon tunteita minussa. Ne vuodet jolloin piti näytellä muuta kuin olen on tuossa kaapissa. Mutta on väärin leimata häpeissään ja itsensä kanssa eksyksissä oleva nuori joksikin ihmeen "borderlineksi" vielä kaiken lisäksi. Minun sukuni asui 300 vuotta pari sataa metriä borderlinestä ja nyt kauempana. Eiköhän parempi ole minunkin välttää kaiken maailman rajalinjoja, rajatiloja ja rajakokemuksia. Jotain rajaa!
Ehkä tässä vaiheessa sanon enemmän yleisesti, mutta itse tahtoisin tutustua siihen mappiin. Minä haluaisin tietää kaiken, mitä rakkaani on pitänyt kestää, että hänestä on tullut hän.
Häpeän tunteita en halua kaivella muuten, mutta ne on kamalia kummituksia, niistä pääsee parhaiten voitolle, kun antaa niiden mekkaloida ja keskittyy katsomaan suoraan sydämeen.
Oikean, juuri itselle tarkoitetun ihmisen löytäminen ja onnellinen loppuelämä hänen kanssaan (sen pituinen se!) kuulostaa hyvältä, melkeinpä sadulta. Onkohan se nykyihmiselle tässä ajassa edes mahdollista?
Itseäni nuorempia naisia kuunnellessani olen huomaavinani, että parisuhteelle asetetaan usein melkein utopistisia vaatimuksia, myös kun on kysymys heterosuhteesta ja -avioliitosta. Viime vuosina olen törmännyt myös itselleni täysin outoon ilmiöön: halutaan HÄÄT! Toisinaan tuntuu, että sulhasella ei ole kovinkaan suurta merkitystä - välttämätön paha - kunhan vaan saadaan upeat häät ja hieno koti, jota sisustaa. Sulhasen toiveita tai mieltymyksiä ei häitä suunniteltaessa juuri kysellä tai oteta huomioon enempää kuin on pakko, ei varsinkaan silloin, kun morsiamen perhe lupautuu kustantamaan juhlan. Oletuksena kuitenkin on, että sulho sopeutuu valmiiksi suunniteltuun elämään, rakastaa myötä- ja vastoinkäymisissä ja tarjoaa naiselleen kaikkea sitä, mitä tämä haluaa. Minä kuvittelin, ettei tälläistä enää oikeasti tapahdu, mutta tapahtuupa kuitenkin.
Voisin kuvitella, että kaksi naista asettaa suhteelle vielä kovemmat vaatimukset. Ja nimenomaan rakkaussuhteelle itselleen, ei niinkään ulkoisille puitteille. Etsitään sitä ainoaa oikeaa, sielunsisarta, jonka kanssa yhdessä halutaan olla melkein 24/7. Ja kun vaatimukset ovat kovat, on pettymyskin suuri jos odotukset eivät täyty. Minä luulen, että lähes jokaisessa parisuhteessa tulee ennemmin tai myöhemmin eteen erilaisia ongelmatilanteitä: erimielisyyksiä käytännön asioissa, riitoja, väsymistä tai kyllästymistä joko toisen tai molempien taholta, kaikkea sellaista... Suhteen jatkuminen riippuu paljolti siitä, miten paljon (edes tilapäistä) epämukavuutta osapuolet ovat valmiita sietämään ja kuinka paljon he ovat valmiita joustamaan ja antamaan tilaa kumppanilleen. Enää ei ymmärretä eikä hyväksytä sitä, että ajan kuluessa suhde muuttuu, rakastuminen muuttuu rakastamiseksi; vain harvat ihmiset pystyvät yhä uudelleen rakastumaan kumppaniinsa.
Olen itsekin joutunut pohtimaan näitä asioita. Joustoa (omaa kykyäni joustaa) on löytynyt paljon enemmän kuin ikinä olisin kuvitellut, joissain asioissa liikaakin. Joustamisessakin pitäisi pitää jokin raja, ettei uhraa itseään ja katkeroidu. Jos olisin nuori ja kuitenkin nykyisellä elämänkokemuksellani varustettu, olisin aika varovainen ryhtymään kovin intensiiviseen suhteeseen. Yhteen muuttamista harkitsisin tarkkaan ja epäröisin pitkään. Tuskin uskaltaisin odottaa kaiken kestävää ja pyyteetöntä rakkautta. Onko sellaista edes olemassa? Ja jos sellainen rakkaus löytyisi, pystyisinkö sittenkään elämään hänen kanssaan? Entä hän minun?
Alkuperäisen kirjoittajan ongelma on yleinen ja sen taustalla voivat vaikuttaa monet eri asiat. Vai olisiko niin, että tilanne on aivan normaali ja elämä nyt vaan on sellaista?
Kun nyt sivusit heteroitakin, kaikkein älyttömin on tämä "tosi rakkaus odottaa"-liike. Seksinkokeiluhalusina mennään naimisiin heti kun laki sallii ja sitten vihkitodistus pöytälaatikossa rakastellaan, mutta virallisen luvan saatuaankin tunnetaan syyllisyyttä. Sitten erotaan kun hetken huuma on mennyt ohi.
Minä en uskalla asettaa suhteelle kovia vaatimuksia -elämä on tehnyt nöyräksi- mutta olen törmännyt sellaisiin, jotka ovat asettaneet ja jotka ovat bänättäneet suhteen heti jo ennen ensimmäisiäkään vaikeuksia, pelkästään siksi että potentiaalisesti haistavat suhteen kehittyvän vaaralliseen suuntaan.
>> Oikean, juuri itselle tarkoitetun ihmisen löytäminen ja onnellinen loppuelämä hänen kanssaan (sen pituinen se!) kuulostaa hyvältä, melkeinpä sadulta. Onkohan se nykyihmiselle tässä ajassa edes mahdollista? > HÄÄT! Toisinaan tuntuu, että sulhasella ei ole kovinkaan suurta merkitystä - välttämätön paha - kunhan vaan saadaan upeat häät ja hieno koti, jota sisustaa. > Etsitään sitä ainoaa oikeaa, sielunsisarta, jonka kanssa yhdessä halutaan olla melkein 24/7. Ja kun vaatimukset ovat kovat, on pettymyskin suuri jos odotukset eivät täyty. > Minä luulen, että lähes jokaisessa parisuhteessa tulee ennemmin tai myöhemmin eteen erilaisia ongelmatilanteitä > Suhteen jatkuminen riippuu paljolti siitä, miten paljon (edes tilapäistä) epämukavuutta osapuolet ovat valmiita sietämään ja kuinka paljon he ovat valmiita joustamaan ja antamaan tilaa kumppanilleen. > Joustoa (omaa kykyäni joustaa) on löytynyt paljon enemmän kuin ikinä olisin kuvitellut, joissain asioissa liikaakin. Joustamisessakin pitäisi pitää jokin raja, ettei uhraa itseään ja katkeroidu. > pyyteetöntä rakkautta. Onko sellaista edes olemassa?
minua on satutettu niin paljon että olen muuttunut kiusatusta kiusaajaksi.
ihmisen ei ole hyvä olla yksin mutta jos on vaihtoehtona huono mutta toimiva suhde tai pelottava yksinäisyys.Mitä tekisit?
Tunnet siis kelpaavasi mutta ensihuuman jälkeen jo valmis vaihtamaan suuntaa.Ah ..sanoisimpa kokemuksesta että sitoutumisen pelko ( varsinkin jos on nuori henk kyseessä) ahdistaa ja suorastaan oksettaa.Koko hiton loppuelämä jonkun ihmisen kanssa pelottaa??Mua ainakin!Siihen kuitenkin pyrimme koko elämämme,vai uskaltaako joku väittää muuta?
yksinäisyys on pelottavaa? Ehkä sinun pitäisikin tutustua kunnolla itseesi, hyviin ja huonoihin puoliisi ja opetella hyväksymään ne, itsesi sellaisena kuin olet ... Olisikohan yksinäisyys sitten vähemmän pelottavaa?
Arvaukseni on, että olet huomattavan paljon valmiimpi luomaan hyvän ja toimivan suhteen, kun olet sinut (vai pitäisikö sanoa "minut" :D) itsesi kanssa.
Tämä tuli tästä omasta pikku vinkkelistäni ja omista kokemuksistani.
että kun yrittää kirjoittaa toiselle niin sanat muka lipsahtavat omaan suuhun ja omiksi mielleyhtymiksi.
Minä rakastan yksinäisyyttä ja palvon päiviä jolloin saan olla ihan yksin.RAKASTAN sitä ja en pelkää.
eli "kysyin" yleensäottaen ihmisiltä että onko se yksinäisyys nyt niin pelottavaa?
sori kun kirjoitin sekavasti.
Mutta liikuttavaa että jaksat täällä arvata ihmisten henkistä kokoonpanoa..Minä kyllä hyväksyn itseni niin hyvässä kuin pahassakin jo ;D
Pöh! Olisko niin, että sinä-passiivi on vielä vähän huonosti meillä suomalaisilla handussa? Mulla nyt ainakin näytti olevan. Ja muutamalla sellaisella joka luki mun ensimmäisen viestin tässä ketjussa ... ;D
Ei sun mulle tervitse soritella: mähän tein ihan saman!!
Taidan olla joskus vähän turhankin innokas analysaattori? En silti tarkoita missään tapauksessa esittää arvauksiani minään totuuksina, huom. Pikemminkin ehdotuksina, joita on lupa kommentoida ... :)
m olen huomannut että täällä on joskus vaan parempi pitää mölyt mahassan ja kommentoida näkemyksiään vaan oman kokemuksensa puitteissa.
Liika analysointi johtaa väistämttä lynkkaukseen..tai ainakin nimettömiin uusiin analysointeihin, siinä tämä palsta on todellinen edelläkävijä.
en valita enkä arvostele,paskat siitä mutta joskus kun täällä joku meikäläisistä puhdistaa sieluaan kunnolla niin elämänohjeita tulee monia ja aina ei oikeita.Ja mikähän se oikea sitten olisikaan..eli me voimme vain ammentaa omasta elämästämme.
Minusta on hienoa, jos joskus saataisiin ihan sovussa erilaisia näkemyksiä ja kokemuksia riviin. Niistä voitaisiin keskustella ja näkemyksiä ikään kuin kilpailuttaa ilman henkilöihin kajoamisia. Toisinaan sellaisesta rakentuukin jotain - vaikkapa uusien ajatusten aihioita johonkin päähän ...
Kuinka mahdollista sellainen on s24-tyyppisellä palstalla - enpäs tiedä.
Puolen maailmaa olen kulkenut ja vähän nähnyt, mutta on kuitenkin niin, että ne ihmiset jotka eristäytyvät syystä tai toisesta muusta ihmiskunnasta, niillä viiraa enemmän kuin niillä ihmisillä jotka ovat ihmisten keskellä.
Entisen puolisoni isän nykyinen vaimo on Miskita-intiaani. Hänen perheensä naiset raiskattiin kun hän oli lapsi ja hän joutui katselemaan sitä vierestä. Miehet tapettiin. Hän lähti sissiksi, mutta astui miinaan. Hänen niinsanottu kotinsa näytti suunnilleen sellaiselta mitä meikäläiset kutsuvat työkaluvajaksi. Mutta hänellä oli mahtava perhe. Paljoa en ymmärtänyt kun hän puhelimessa puhui, mutta aina oli sävy iloinen. Hän sitten opetteli sanomaan Suomeksi "Hyvää huomenta!". Hän sitten kerran aamulla soitti minulle ja toivotti hyvät huomenet. En ole ikinä tavannut niin kivaa, ihanaa ja tasapainoista naista Kalliovuorista länteen.
Suomalaisilla ja yhdysvaltalaisilla on asiat paljon paremmin, mutta päässä viiraa enemmän ja perheet hajoavat. Amerikkalaiset osaavat monta asiaa, mutta perhettä ne eivät osaa pitää kasassa.
Mitä taas tulee pelkoon, ei elämää voi elää pelottavia asioita vältellen. Kohti vain pelottavia asioita niin että nuppi tutisee. Kyllä elämä kantaa ja jos ei kanna, niin tienataan se puuristi sitten. Eletään reilusti ja kuollaan sitten saappaat jalassa. Parempi se, että koko elämä hiiviskellään ja varotaan.
Tulipa tästä suosittu ketju.
Minä olen Catsyn kanssa samoilla linjoilla siinä, että uskallettava on. Jos se psykologia ei nyt ole ihan kirosana, niin kai tähän saa ajatuksiaan laittaa, vaikka ne hiukan psykologialta ehkä kuulostaa. Se on tahatonta, tai ainakaan en sille mitään voi:
Ihmisen sisällä toinen, paljon pikkuisempi. Uskallus tulee siitä, että ei laiminlyö sitä pikkuista. Jokaista sattuu, kun jätetään. Kun sattuu niin sattuu. Mutta yksin jättäminen tappaa sen pikkuisen.
Eikä ole mitään järkeä etsiä syyllistä. Itsestä ei siksi, että voi jatkaa eteenpäin tulematta hulluksi, ja toisista ei siksi, että sitten ei voi enää kehenkään luottaa.
Ihmiset on viattomia silloinkin kun ne tekee väärin. Elämä sattuu ja satuttaa. Ei sitä silti pidä elämättä jättää.
Kun heittäytyy makaamaan sen rakkaan jalkoihin, niin pahin mitä voi tapahtua, on että tulee sen rakkaan ihmisen murhaamaksi. Se on parempi kohtalo, kuin sattumanvarainen tuho tai pystyyn kuoleminen.
Ja ihminen kun ei pohjaltaan paha ole. Pelokas enemmän. Valitsee suuntaa, mihin karkuun juosta. Pelottomuus ei ole rohkeutta, rohkeutta on pelkojen voittaminen.
Lopulta voi käydä niinkin, että luottamus palkitaan luottamuksella, avoimuus avoimuudella ja rakkaus vastarakkaudella. Ei se vaadi kuin sen rohkeuden, että itse aloittaa rakastamisen.
Voi joutua maksamaan kalliisti, ja todennäköisesti joutuu. Hyvää ei ilmaiseksi saa.
Oli tarkoitus ihan omaksi vastaukseksi laittaa alkuperäisen perään, mutta iski kramppi ja hukkui lasit ja kissa käveli näppiksen päältä.
Sitten ei kuulu omakaan huuto. Ja ei saa lääkitä kipuja pois, koska sitten ei tiedä, milloin on oikeasti vaarassa.
Mutta taakse kun katsoo, niin silloin kyllä iskee kaiho. Jos niitä osais vielä ylpeydellä katsoa, että tuostakin sitä vaan tultiin. Olis niin kylmäpäinen, että tähyilis vaan seuraavaa mutkaa ja jännittäis aistit valppaaksi.
Mutta onneksi tyylipisteitä ei anneta. Ei ole rannalla tuomaristoa tarkkailemassa kun kaikki samassa koskessa seilaa.
Säästyit kuitenkin sydänkohtaukselta, meteori ei osunut sormillesi eikä elehvantti istunut syliisi??
Ihan hyvä selitys! ;DD
>> Eikä ole mitään järkeä etsiä syyllistä.
mistään tavoittelemisen arvoista. Kannattaa valita tavoitteet ensin hyvin. Sitten miettiä keinoja niiden saavuttamiseksi. Joskus toteuttaminen vaatii myös pelottavien asioiden kohtaamista.
En voisi itse ilmaista paremmin.
Jäykän uskoni perustusten lahotessa, minulta meni toivo. Diakoni Jaakko Ahvenainen opetti minulle sen, että toivo on pakko olla, mikä tahansa toivo. Niinpä minä jaksan uskoa siihen, että kun uskaltaa, lähtee suhteeseen aina alastomana -heittäytyy jalkoihin ja saa köniinsä kerta toisensa jälkeen niin kerran ei sitten saakaan. En tiedä mitään järkevää syytä tälle toivolleni, mutta uskon että niin tapahtuu. Ennemmin tai myöhemmin.
Olen monta vuotta pyrkinyt olemaan hyvä ja reilu ihminen. Metsään on mennyt monet kerrat. Paljon olen ollut yksin. Mutta viime vuosina yksinäisyyteni on ruvennut rakoilemaan, niin että puhutaan jopa ivallisesti "Catsyn enkeleistä". No joo. Mutta joskus toivo on ollut ainoa omaisuus.
Meillä huorilla on taipumus vaatia rahat käteen kas kun pankki on se, joka lainaa rahaa tulevaisuuden lupauksiin perustuen, eikä muut. Enkä vieläkään luota muiden lupauksiin. Mutta luotan omaan toivooni. Muutakaan ei ole.
Skannasin nopeasti läpi tämänkin ketjun viestejä, ja teki mieli ottaa kantaa vaikka mihin narsismista tosi rakkautta odottaviin... Mutta saapa nähdä viitsinkö.
Sinä, kisuseni, olet ollut auttava enkeli. En halua nähdä niitä papereita lausuntoineen, sillä ainakaan minun tietoni (tiedät että sitä on) ja varsinkin kokemukseni mukaan narsistisesta persoonallisuushäiriöstä "kärsivät" (muut siinä kärsivät!!!) eivät koe omaa tilaansa huolestuttavana, eivätkä edes halua muuttua. Minussa itsessäni on narsistisia piirteitä, ja niin varmaan sinussakin. Mutta koska me myönnämme sen ja haluamme kehittää itseämme, emme liene kovin vaarallisia!
Mitä tulee lupauksiin: niihin ei voi luottaa. Eikä kannata luvata liikoja itsekään. On vain rehellistä jättää sanomatta, jos ei voi seistä sanojensa takana. Se voi olla myös pelkuruutta, mutta joskus kokemus tekee pelkurin, halusi tai ei.
(Minun narsistini kävi täällä eilen. Olen taas entistä enemmän sekaisin. Kuitenkaan en voi todistaa häntä vastaan juuri mitään, enkä edes tiedä haluanko. Tämä "täydellinen" juristihirviöni lupasi taas että jättää minut rauhaan... Toivossa on elettävä.)
Mitä tulee tiettyjen ihmisten/tunteiden hautaamiseen: et sinäkään sitä ole tehnyt. Mutta tässä ei ole mitään pahaa - joskus aika tekee tehtävänsä hitaanlaisesti. Siitäkään ei kuitenkaan tarvitse narrata.
aivan tosi muakin pelotti nuorena ja suorastaan kaushistelin ajatusta jakaa sohva ja telkka ja kyökki jonkun miehen kanssa, YÖKs silloin.
Tätäpä sitten kesti yli kolmenkympin ja ei tullu kaiouuta ollenkaan perustaa perhettä, alkanut seksikokeilu johti yhteen ja toiseen asiaan.
Musta tulikin oikea kotikissa ja yhteisellä telkalla ja sohvalla kanssa.
Tajusin että noinhan se oli aina ollut ainakin omalta osalta, yhteinen koti ja perhe rakkaan kanssa.heh.
Nyt kyllä vain vaihtelen naisia jos alkaa entinen kyllästyttää, pysyy mielenkiinto yllä.
suosittelen lesboilta opittua tapaa.=)
varatut kylläkin jätän väliin,ainakin jos vaistoan että oikeaa jotain jonkun kanssa.
mua kun ei kiinnosta lesbojen tavat rikkoa kaikki mihin pystyy.
"(Minun narsistini kävi täällä eilen. Olen taas entistä enemmän sekaisin."
Minussa herää hirveät raivon ja suojelemisen tunteet kun kuulen hänestä!
"Tämä "täydellinen" juristihirviöni lupasi taas että jättää minut rauhaan... "
Jos hän tapaisi minut niin tälle lupaukselle olisi myös katetta. Jos hän on masokisti, niin saisi varmasti sellaisen stondiksen minun jackbauermaisessa käsittelyssäni, ettei arkun kantta saataisi kiinni. Grrrrr!
Mä ihan oikeasti saatan flipata!
Aika moni tahtoisi tappaa sen. Toisaalta nämä samat tyypit haluaisivat muuttaa sen siksi ihmiseksi, jota se aina jonkin aikaa pystyy esittämään, saaden toisen uskomaan olevansa poikkeuksellisen onnekas ja rakastettu.
Minähän voisin tässä jo valikoida, kenet haluan tekemään likaisen työn... Jos siis todella haluaisin sitä. (Huomenna kuulet yksityiskohdat eilisestä.)
Muuten, eikö ole hassua, että sinä vielä haikailet ilmeisen ihanan ihmisen perään, ja minä ihan kamalan -
(Sille ihanalle ihmiselle: jos haluat jakaa ajatuksia narsistieksästä, ei muusta, olen tavoitettavissa ja vertaistuen tarpeessa.)
"Aika moni tahtoisi tappaa sen."
Hän leikkii sellaisella kuutiolla, joka kutsuu Kenobiitit.
"Toisaalta nämä samat tyypit haluaisivat muuttaa sen siksi ihmiseksi, jota se aina jonkin aikaa pystyy esittämään"
Olen nähnyt tuon tarinan monta kertaa.
Eräs oli sellainen, että mies hurmasi naisia tai pikemminkin nuoria, kokemattomia tyttöjä saaden nämä raahaamaan huumeita muulina Eestistä hänen lukuunsa. Liimatukka luonnollisesti itse jäi tullin haaviin joka kerta, mutta häneltä ei löytynyt mitään.
No, pilvet rupesivat kertymään taivaalle etenkin kun nämä naiset valittivat minulle. Minulla ei ollut mitään seksuaalista suhdetta näiden naisten kanssa, vain halu auttaa. Kävi kuitenkin yllättäeen niin, että mies ajoi poliisin haaviin ja poliisi huomasiksin, että tyypillä onkin haku päällä. Joutui vankilaan. Kuulemma häntä vedellään hanuriin siellä. Ajattelin lähettää hänelle säälistä joululahjaksi paketin kondomeita. Hän on varmaan jo onnistunut hankkimaan hiv-tartunnan, mutta ajattelen lähinnä muiden vankien turvallisuutta...
"(Huomenna kuulet yksityiskohdat eilisestä.) "
Olen pelkkänä korvana.
"Muuten, eikö ole hassua, että sinä vielä haikailet ilmeisen ihanan ihmisen perään, ja minä ihan kamalan -"
Haikailen hänen peräänsä vain koska minuun iski sietämätön kauhun tunne, että olin menettämässä sinut.
("Sille ihanalle ihmiselle: jos haluat jakaa ajatuksia narsistieksästä, ei muusta, olen tavoitettavissa ja vertaistuen tarpeessa.)"
Teillä kahdella varmasti riittäisi puhuttavaa loputtomiin tästä aiheesta. Itse asiassa olisi suotavaa että te tapaisitte. Minua hän ei halua nähdä ja minun toipumiseni kannalta on parempi etten häntä näkisikään.
Mikäli olen ymmärtänyt kumpienkin kertomia, niin aika karut ovat tarinat molemmilla eksistä.
Minä olen kiihkeän tunteellinen. Suuret ongelmat, kuten tunteettomuus ovat johtuneet siitä, että olen tiedostanut, että kiihkeä tunteellisuuteni saattaa johtaa onnettomaan rakkauteen joka johtaa itsetuhoon, joten en ole aloittanut koko ketjua joka johtaa tähän. Nyt olen alkanut hyväksyä oman tunteellisuuteni siihen liittyvät riskit hyväksyen. Rakastamiseen liittyy aina pelon voittamista.
No, sinä tiedät etten minä ole tyhmä ja kokematon tyttö, eikä hän mikään liimatukka tai potentiaalinen vankilakundi. Toivoisin todella että hän ja kaikki kohtaisivat vain otsikon olioita (jos niitä on olemassa).
Se mitä sanot rakastumisesta ja pelon voittamisesta on totta. Mitään ei voi saada, jos ei uskalla. Toisaalta, kannattaa harkita mitä toivoo, sillä toive saattaa jopa toteutua. Minä en myöskään kutsuisi tunteettomuutta ongelmaksi, välttämättä. Niin monesti juuri tunteet johtavat harhaan, järjen kustannuksella.
Pelkäätkö rakastua? Mennä itse täysillä mukaan suhteeseen? Antaa itsestäsi osa toiselle?
Elämä on elämistä varten. Siihen täytyy mennä täysillä mukaan. Jos sitä pelkää niin ihminen on vain.Jää kokematta kaikki se rikkaus mitä ihmissuhteet voivat antaa elämälle. Vanha totuus on, että se joka pelaa ei pelkää...
tai pelkäätkö kenties sitoutumista tai hylätyksi tulemista? Tarkoitan hylätyksi tulemisella sitä, että jätät kumppanisi ennekuin hän kerkeää ensin tehdä sen.
ihan kaikki myöskin.
vaikeana hetkenä voi joku hyötyä siitä ja tehdä sen omaksi valttikortikseen, maailman julmuutta.
Etkä ole lopulta kokenut totaalista rakastumista...ehket ole uskaltanut.
Itse olen kait naisten mielestä pelottava tai jotain, kun osoitan olevani vakavissani tai sitten en mitään.
Zao!
Hih! -näin ensin...
Hurjaakin hurjempi ketju tästä muodostui ja hurjia analyyseja narsismista, psykoanalyysista ym. Voin nyt kaikille kertoa olevani yli kolmekymppinen ja täysin sinut itseni kanssa oleva, terveellä itsetunnolla matkkassa. Olen ollut rakastunut ja olen rakastanut, VUOSIA. En siis mene suhteeseen ihastumisen takia, en ole puhunut alkuhuuman jälkeisestä tunteen latistumisesta. Viihdyn myös yksin, en pelkää sitä. Olisi kiva, jos lukisitte viestin tarkemmin. Pohdin vain sitä rakkauden tunteen loppumista. Tai yleensäkin myyttiä siulunkumppanista tai ikuisesta rakkaudesta. Kai meissä kaikissa eronneissa on sitten niin h####ti vikaa, kun emme pysty siihen, katsomaan ihmistä syvälle, rakastamaan ja yrittämään tehdä suhteesta hyvä väkisin joka päivä oikein työtä tekemällä. Eiköhän se tunne pitäisi tulla sydämestä??? Ei kiitos väkisin...
Tähän rakkauden loppumiseen minä kyllä haluaisin vähän lisäselvitystä. Miten ihmeessä ihminen, joka on vuosia ollut siinä vierellä jakamassa ilot ja surut voi äkkiä lakata olemasta rakas, rakastettava. Jos kommunikaatiokanavat pysyvät avoinna ja jos molemmat ottavat toisensa huomioon ja tukevat ja kuuntelevat toisiaan, niin eihän se rakkaus lopu, syvenee vaan. Tottakai rakkaus muuttaa muotoaan esim. vähemmän fyysiseen suuntaan, mutta rakkaus on laaja ja käsittää paljon sellaistakin jota on vaikea sanoin kuvata.
Luulenpa, että rakkauden loppuminen on yhtäkuin oma tyytymättömyys omaan elämään ja sitä kautta etsitään jotain virkistystä, kuten uuden rakastumisen huumaa.
Itse en ole ainakaan ikinä elämässäni kokenut rakkauden loppumista, enkä voi sitä ilmiönä käsittää.
Ainoa tapaus, jossa voisin kuvitella rakkauden loppuvan, on jos toinen paljastuukin ihan muuksi, kuin on kuvitellut (ääriesimerkkinä vaikka palottelusurmaaja tai muuten vaan kiero psykopaatti). Mutta normioloissa en usko, että rakkaus voi noin vain kuolla. Ihan järjetön ajatus. En voisi ikinä kuvitella, että vaikkapa joku päivä en enää rakastaisi perhettäni.
Voin ymmärtää, jos kyse on ns. tilanteesta "I love you, but I`m not in love with you", eli rakastumisen huuma on kadonnut. Mutta senkin voi saada takaisin, jos haluaa ja viitsii tehdä työtä sen eteen.
On se kumma, kun voi rakastua, mutta sitten se rakkaus ei voikaan loppua. Häh? Missä kuplassa elätte? Luuletteko, että ihmiset, jotka ovat saattaneet olla kymmeniä vuosia yhdessä eivät ole rakastaneet, kiintyneet ja yrittäneet, mutta eroavat, kun TUNTUU että romanttista rakkautta ei enää ole. Kyllä maailmassa on sitten paljon itsepetosta ja tunnevammaisuutta, itseni heihin kai mukaan lukien. Ja ilmeisesti vain hyväksyttävä se tosiasia itsessäni, että en pysty/kykene niin syviin tunteisiin, jotta voisin kutsua sitä rakkaudeksi (koska se ei voi loppua..). Millä tavoin teistä rakkaus tunteena eroaa muista tunteista? Kyllähän vihakin loppuu ja saattaa vaikka muuttua rakkaudeksi..
No, itse tiedän rakastaneeni ja sen tunteen valitettavasti myös mahdollisesti loppuvan. Ehkä aloitus ketjuun olikin hieman pinnallisempi, jossa suhteeseen kuuluu se koko arki ja jossain vaiheessa tunne lopahtaa ja kaipaa yksinoloa.
No tämä on vain minun kantani, mutta musta on outoa ajatella, että sellainen kiintymys ja välittäminen, jota nimitän rakkaudeksi, voisi jollain tavalla kuolla pois, jos mitään ilmiselvää muutosta tässä rakkauden kohteessa ei ole tapahtunut.
Jos rakkauden kohteeseen voi jotenkin noin vain kyllästyä tai hänen kohtalonsa ei enää kiinnosta, niin se ei ole sitten ollut oikeaa rakkautta.
Miten erottelet romanttisen rakkauden ja ns. platonisen rakkauden? Voisitko esim. ajatella, että äiti joku päivä lakkaisi rakastamasta lastaan? Tai veli sisartaan? Musta romanttinen rakkaus ei ole tunteena kamalan erillinen tästä toisenlaisesta rakkaudesta. Se on kiintymystä ja välittämistä, johon liittyy sitten mukaan myös seksuaalisia tunteita. Tämä fyysinen vetovoima voi kokea hiipumista, mutta ei rakkaus. Se rakkaus voi muuttua, tulla enemmän toverilliseksi tai sitten intohimoisemmaksi, mutta se pohjimmainen kiintymys ja välittäminen ei kuole. Ainakaan omalla kohdallani. Ehkä olen vain omituinen, mutta musta sellaiset ihmiset on pelottavia ja kylmiä, jotka voivat noin vain unohtaa kohdanneensa toisen sielukkaan olennon ja jakaneensa hänen kanssaan jotain kaunista ja siirtyä eteenpäin taas toiseen ihmiseen, jonka kohta hylkäävät.
jotain mitä ei itse pysty.
Vähemmistöjen ongelmat ympäristöjen kanssa ovat raakoja ja raadollisia. kumppanin tuki on tärkeä mutta pienikin virhe voi kostautua tässä rakkaus/rakastamisen saralla.
´katselin tiistaina dokkaria neloselta ja transmiesten (sanamuodosta en varma anteeksi se )kokemukset suvun kanssa, toinen kertoi aidilleen ja hän totesi yllättyneenä vau ja sanoi ettei se mitään muuta heidän välillään. toinen taas, näki ruudustakin kuinka kärsi kun verisukulaiset hylänneet hänet, häntä ei ollut olemassakaan heille.
Miten eriarvoisesti maailma kohteleekaan rakkautta.
Mitä olemme valmiit maksamaan rakkaudesta?.
onko tettävämme rikkoa ja hallita heikompia heidän heikkoina hetkinään, kostaa kokemamme vääryydet eteenpäin vai olla oikeamielinen?
Miten helppoa onkaan luvata jotain ja vedättää toisia, mutta silti jokaisella pitäisi olla omatuntokin, olemme vastuussa muista ihmisistä.