Olen opiskelemassa viimeistä vuotta lähihoitajaksi ja siis monia työssäoppimispaikkoja olen nähnyt. Kaikissa paikoissa on ollut aivan ihanaa olla harjoittelemassa. On opastettu, korostettu että saa kysyä jos ei tiedä, juteltu ihan muutenkin vain, annettu palautetta ja monesta paikasta vielä tarjottu töitäkin. Omasta mielestäni siis olen suht hyvin pärjännyt ja käytännön harjoittelun numerotkin kertovat aivan samaa. Kehuja olen saanut, kuinka osaan ottaa aina asiakkaan huomioon ja jopa ujouteni on laskettu vahvuudeksi; en ole hoitotilanteissa liian "aggressiivinen" vaan rauhallisesti kerron mitä tapahtuu ja sen vuoksi kuulemma monet potilaat ja asiakkaat ovat minuun tykästyneet.
Pari viikkoa sitten aloitin harjoittelun uudessa, aivan erilaisessa paikassa. Paikka on täynnä pelkkiä lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Aluksi tuntui, että ompas ihanan erilainen paikka, yritin jutella ihmisille ja olla ystävällinen. Ajattelin, että näin pääsen työyhteisöön mukaan ja koko harjoittelu sujuu hyvin.
Paskanmarjat.
Ensimmäisten päivien aikana selvisi paikan todellinen luonne. Kukaan ei ole halukas mukaansa ottamaan, vaan joudut itse kinuamaan, että kenen mukaan SAA tulla. Hoitajat puhuvat rivouksia potilaiden kuullen (ketä on pannut edellisellä viikolla, yms.) Ei siinä mitään, puhukoot, kunhan ymmärtäisivät olla hiljaa potilaiden läsnäollessa. Eräänä päivänä naureskelin niille jutuille ja yksi innostui huutamaan, että "auta armias jos koulussa kerrot mitään näistä jutuista tai yhtään kerrot mitään negatiivista meidän työyhteisöstä! Tämä on meidän vitsiä ja se ei kuulu koululle. Luuletta vaan te opiskelijat että keskenänne haukutte meitä, mutta me saadaan tietää joka sanan mitä puhutte! Ymmärätkö nyt että mitään et koulussa sano?".. Minä tyttö siellä silmät ammollaan, en yhtään edes tajunnu mistä piti hermostua. Seuraavana päivänä kirjoitin oppimispäiväkirjaa kun hoitaja rivouksiensa jälkeen alkoi kailottamaan muulle porukalle "kattokaa, siellä se opiskelija kirjoittaa ylös mitä täällä puhutaan ja sitte juoruaa koulussa". Tyydyin vaan mutisemaan, että "ihan kuule oppimispäiväkirjaa kirjoitan..". Aamuisin kun menen töihin ja toivotan huomenet, tuskin saan edes vastausta. Eräs aamu hoitajia istui kahvilla se vähän vajaa 20, toivotin huomenet ja kas kummaa, yksikään ei vastannut. Lääkäreistä joka ikinen tervehtii takaisin. Jopa lääkärit tulivat minua kättelemään ensimmäisenä päivänä (siis huom. vain mieslääkärit!). Kun kysyn jotain mitä en ymmärrä, hoitaja selittää toiselle hoitajalle, katsoen häntä vaikka minä olen se joka on kysynyt. Kun lähdin omiin nimiin hoitamaan potilaita, sain niin vihaisia katseita, että tuntui että teen jotain väärin.
Tätä työyhteisöä en kyllä ymmärrä. Miksi pitää olla niin hankalaa? Olen jo niin ahdistunut koko paikasta että laitoin opettajallekin voinko tämän viikon jälkeen suorittaa loput harjoittelusta muualla. Olisi kiva jos töissä joku edes juttelisi, vaan ei. Minulle ei ole edes määrätty arvioijaa vaikka kohta on arviointi. Kaikki vaan vastaavat "en tiiä" ja lähtevät pois. Siinä on paikka mihin en ikinä mene töihin.
Pari viikkoa sitten aloitin harjoittelun uudessa, aivan erilaisessa paikassa. Paikka on täynnä pelkkiä lääkäreitä ja sairaanhoitajia. Aluksi tuntui, että ompas ihanan erilainen paikka, yritin jutella ihmisille ja olla ystävällinen. Ajattelin, että näin pääsen työyhteisöön mukaan ja koko harjoittelu sujuu hyvin.
Paskanmarjat.
Ensimmäisten päivien aikana selvisi paikan todellinen luonne. Kukaan ei ole halukas mukaansa ottamaan, vaan joudut itse kinuamaan, että kenen mukaan SAA tulla. Hoitajat puhuvat rivouksia potilaiden kuullen (ketä on pannut edellisellä viikolla, yms.) Ei siinä mitään, puhukoot, kunhan ymmärtäisivät olla hiljaa potilaiden läsnäollessa. Eräänä päivänä naureskelin niille jutuille ja yksi innostui huutamaan, että "auta armias jos koulussa kerrot mitään näistä jutuista tai yhtään kerrot mitään negatiivista meidän työyhteisöstä! Tämä on meidän vitsiä ja se ei kuulu koululle. Luuletta vaan te opiskelijat että keskenänne haukutte meitä, mutta me saadaan tietää joka sanan mitä puhutte! Ymmärätkö nyt että mitään et koulussa sano?".. Minä tyttö siellä silmät ammollaan, en yhtään edes tajunnu mistä piti hermostua. Seuraavana päivänä kirjoitin oppimispäiväkirjaa kun hoitaja rivouksiensa jälkeen alkoi kailottamaan muulle porukalle "kattokaa, siellä se opiskelija kirjoittaa ylös mitä täällä puhutaan ja sitte juoruaa koulussa". Tyydyin vaan mutisemaan, että "ihan kuule oppimispäiväkirjaa kirjoitan..". Aamuisin kun menen töihin ja toivotan huomenet, tuskin saan edes vastausta. Eräs aamu hoitajia istui kahvilla se vähän vajaa 20, toivotin huomenet ja kas kummaa, yksikään ei vastannut. Lääkäreistä joka ikinen tervehtii takaisin. Jopa lääkärit tulivat minua kättelemään ensimmäisenä päivänä (siis huom. vain mieslääkärit!). Kun kysyn jotain mitä en ymmärrä, hoitaja selittää toiselle hoitajalle, katsoen häntä vaikka minä olen se joka on kysynyt. Kun lähdin omiin nimiin hoitamaan potilaita, sain niin vihaisia katseita, että tuntui että teen jotain väärin.
Tätä työyhteisöä en kyllä ymmärrä. Miksi pitää olla niin hankalaa? Olen jo niin ahdistunut koko paikasta että laitoin opettajallekin voinko tämän viikon jälkeen suorittaa loput harjoittelusta muualla. Olisi kiva jos töissä joku edes juttelisi, vaan ei. Minulle ei ole edes määrätty arvioijaa vaikka kohta on arviointi. Kaikki vaan vastaavat "en tiiä" ja lähtevät pois. Siinä on paikka mihin en ikinä mene töihin.
Vastaukset 11
Vanhimmat
seitsemän viikkoa. Rivoja eivät puhuneet eikä mulle juuri mitään muutakaan. Pitäkööt mun puolesta työvoimapulansa!
Niiltä varmaan vois saadaa kolmella kopeekalla jotain extrapalveluja.
Mikä onkaan sitten potilaan osa ja kohtelu tällaisessa yhteisössä?
Kieroutuneita työyhteisöjä on maailman sivu täynnä alalla kuin alalla, ja epäonneksesi olet ainakin kertomasi perusteella osunut yhteen sellaiseen. Itsekin olen moiseen paikkaan aikani opiskelijan roolissa osunut, eikä se herkkua ollut. Mutta mikä ei tapa, karaisee, ja ainakin itse tiedät jatkossa, miten opiskelijaa ei tule kohdella siinä vaiheessa, kun itse vaikutat työelämässä ja kohtaat ammattiin vasta opiskelevia.
Koululle antaisin viestiä tilaanteessa ehdottomasti ja jos sulla on tosiaan mitään mahdollisuutta vaihtaa opintopaikkaasi, vaihda. Noista asetelmista voi olla "aavistuksen hankalaa" kerätä mitään järjellista, opintoja tukevaa kokemusta.
Tuo paikka tuntuu olevan oikea "kotkanpesä". Jostakin syystä joihinkin työpaikkoihin kerääntyy se kaikki rupusakki jolle työnteko on vain se v...nen pakko.
Hoitajat kuvittelevat usein olevansa muita parempia ja auta armias jos "alemman alan opiskelija" niin sinä olet se kaikista huonoin jolle pitää puhua vain koska se on totaalinen pakko. Jos sitä ei olisi niin sinullekaan ei puhuttaisi yhtään mitään.
Tosiasia on kuitenkin se, että tuossa työpaikassa voidaan todella huonosti. Siellä on aivan surkea työilmapiiri, mistä sitten johtuneekin. Onko syynä rupusakki vai huono johtaja vai molemmat.
Yritä kuitenkin jaksaa jaksosi loppuun asti. Yritä olla mukana kaikessa mutta älä osoita mitenkään, että mitä mieltä olet heistä.
Voimia sinulle toivottaa alan konkari
Tämä päivä meni odotettua paremmin. Vaikka kylläkin ihan pakolla ja naama mutrussa sai aamulla harjoitteluun lähteä. Tänään sain onneksi olla ihan mukavan sairaanhoitajan mukana (joka kyllä vaati osaamista lähinnä kuin olisin sairaanhoitajaopiskelija). Kovasti ihmetteli miksen kysele kysymyksiä ja sanoinkin että kun ei ole mitään kysyttävää, että kysyn kyllä jos mieleen tulee jotain. Sitten mieleeni tulikin kysymys ja kysyinkin sen. Hoitaja katsoi minua kuin tyhmää ja naureskellen selitti asian minulle (valmiista hoitajasta kysymys varmasti kuulosti naurettavalta, mutta mitempä minä sen vastauksen tietäisin..). Lääkäri kun tuli paikalle, huusi hoitaja jo kaukaa, että "arvaappa mitä opiskelija kysy! päläpäläpälä! Hahahhahaha!". Nolostuneena siinä olin, mutta arvatkaas mitä lääkäri teki? Häntä ei yhtään naurattanut, istui viereeni ja alkoi selittämään kuinka asia on ja miksei voi käydä niinkuin itse olin kysynyt, että entä jos. Ihanaa käyttäytymistä lääkäriltä.
Loppupäivä menikin sitten pilalle kun jouduin olemaan tämän hoitajan kanssa, joka minulle ei ole vielä kertaakaan sanonut sanaakaan. Taas samat vihaiset katseet ja mulkoilut.
Ai niin, ja aamulla menin oikein tarkoituksella aikaisemmin töihin, että pääsen katsomaan kuka tervehtiikään takaisin minua. :D Heti kun joku tuli sisään, sanoin kuuluvasti, että "huomenta!". Moni vastasi takaisin, mutta jälleen muutama ihminen joka pokkana vaan katsoi sanomatta mitään.
Mietin, että kehtaankohan viimeisenä työpäivänäni kun palautetta annan työyhteisöön, sanoa, että hyvät käytöstavat olisi suotavaa eräiden kohdalla, jne.?
Kuulostaa kyllä kamalalta! Enpä tiedä miten itse käyttäytyisin jos vastaavaan joutuisin.
Onko teistä jollekin osunut kohdalle se tilanne, että harjoittelu on keskeytetty ja paikkaa vaihdettu? Eihän tuosta saa opiskelija mitään irti! Eihän harjoittelun pitäisi olla pakollinen osa, että pääsee eteenpäin vaan yksi, ja tällä alalla aika oleellinen, tapa oppia!
Kaikki vanhat työntekijät eivät jaksa enää innostua harjoittelijoista sillä he ovat leipääntyneet työhönsä ja odottavat jo eläkettä tai hautapaikkaa. Heille jo työpaikalle tuleminen saattaa olla iso ponnistus joten ei kannata ottaa itseensä jos ei aina tule vastausta.
Olet sen muutaman viikon harjoittelussa ja yrität saada sen irti mitä mahdollista. Menet sitten muualle töihin ja jatkoharjoitteluihin joissa viihdyt paremmin. Palautteen antamisessa kannattaa olla varovainen sillä toisten haukkuminen ei auta tilanteessasi mitään vaan jättää sinusta huonon kuvan ja pahimmassa tapauksessa saatat kärsiä siitä myöhemmin kun tieto huonosta palautteesta leviää joka tapauksessa henkilökunnan keskuuteen.
Alko kiinnostamaan kauheesti että mitä kysyit? :)
Oivoi... koita pärjäillä! noh, mieti onneksi olet vaan harjottelussa siellä etkä töissä!
..saanko kysyä minkätyylisessä paikassa olet harjottelemassa, kenties sisätauti tai kirurginen osasto?
vaikka kuinka paljon. Onneksi sinun harkkapaikassasi näköjään lääkärit ovat fiksuja. Itse olin aikoinani paikassa, missä ei kylläkään rivoja puhuttu potilaiden kuullen, mutta ei kyllä vastattu jos huomenta sanoi. Ja eipä paljon muutakaan puhuttu opiskelijoille, katsottiin vain nenän vierestä. Vuotta myöhemmin menin keikkalaisena samalle osastolle, yksi niistä pahimmista tervehti oikein aurinkoisena: "että ihanaa kun tulit meille töihin!"