50-luvulla syntyneenä aviottomana lapsena olen paljon miettinyt omaa lapsuuttani: suhdettani äitiini, joka sai minut naimattomanan (isäni lähti lipettiin), ihmisten suhtautumista: muistutettiin koko ajan, että sinun täytyy olla kiitollinen ja sitä, mikä olen tänä päivänä: olen sekä pehmoinen että kova tarvittaessa samassa persoonassa. Kovuus tulee esiin räjähtämällä.
Tunteeko joku muu AU itsensä kuvauksestani?
Tunteeko joku muu AU itsensä kuvauksestani?
Vastaukset 5
Vanhimmat
tunnen tuossa yhden, erilaisen tapauksen.
häneltä kuoli iskä ja siten myöhemmin äiti,
kun oli rikasta sukua odotti suuria perintöjä,
sai
siten 55v tietoonsa että olikin "ottolapsi",
eikä saanut yhtään perintöjä,
kaikki meni hänen sisarekseen luulemalleen perheen toiselle tytölle.
Huomena meen UÄ-tutkimukseen, kun oon raskaana.
Olen myös au-lapsi,mutta äitini jätti minut mummolaan.Muistot siitä,että sinun pitää olla kiitollinen kun he minut ottivat,on päällimmäinen muisto lapsuudesta.Kyläläisten nimittely äpärä/huori kakara on syvällä sydämmessä,kipeänä asiana vieläkin,vaikka olen jo 55v.Miten paljon sen ajan au-lapset saivat kokea tuskaa siitä,että sattuivat syntymään ei toivottuina ja itse siihen ovat täysin syyttömiä,he vain saivat kokea sen epäoikeudenmukaisuuden mikä seurasi sitä asiaa.Itse lähdin maailmalle 15 vuotiaana,kantapään kautta oppien elämää.Muistan lapsena jo "luvanneeni" itselleni,että koskaan en omaa lastani hylkää,niin kipeänä se hylkäämisen tunne oli tuolla sisällä,ja tavallaan on vieläkin.Olen kuitenkin vahva ihmisenä,ja selviän vaikeistakin asioista,en anna hevillä periksi,taistelen,koska en ole koskaan saanut mitään helpolla.
Mukava, että on kohtalotovereita. Meidän täytyisi perustaa yhdistys oikein. Onhan niitä sotalapsi- ja muita yhdistyksiä. Olen sinua pari vuotta nuorempi ja isovanhempien kasvattama osittain minäkin.
Nimityksiltä olen sentään välttynyt, mutta sekä serkkujen että vieraitten aikuisten utelut isäni nimestä ja olinpaikasta olivat tuskallisia. Tunsin itseni syylliseksi! Samoin kaikenlaiset leimaamiset ja kirjainyhdistelmät, joita nyky-yhteiskunta on täynnä ABC-tuki (keksitty) j.n.e. aiheuttavat minulle ahdistusta.
Sairaalassaolot ovat vaikeita, jos siellä vaikka minut muutetaan toiseen huoneeseen, kun joku muu tarvitsee paremmin paikkani. Tuntuu, että en saa koskaan olla missään, enkä kuulu mihinkään.
Minullakin on ollut suuria vaikeuksia, kun lapseni olivat pieniä, kun äidin mallia ei oikein ollut. Raskausajat ja pienikin ero lapsista on tuottanut suurta ahdistusta.
Luen joskus uusperheiden äitien "vaikeuksista" nykyisin ja minua pistää vihaksi. Kaikkien lasten täytyisi tuntea itsensä yhtä arvokkaiksi.
Kun luen sinun kokemuksia äitiydestä ja sen mallin puuttumisesta,aivan kun omaa elämääni lukisin..ymmärrän sinua tosi hyvin.Juuri se syyllisyys oli pahinta,sitä aivan kuin ruokittiin, piti olla kiitollinen,että joku otti ja jotenkuten huolehti.Lapsen ei koskaan pidä olla kiitollinen siitä että joku huolehtii,se pitää olla itsestään selvä asia,että lapsesta huolehditaan.Minua koskettaa syvästi kaikki lapsiin kohdistuva väkivalta,hyväksikäyttö jne..Sinulla oli hyvä tuo aloitus tästä aiheesta,toivon että muutkin saman kokeneet vastaisivat ja kertoisivat kokemuksia.