olen uusioperheen äiti,omia lapsia 4 joista 2 enää kotona 8 ja 9 vuotiaat, mies töissä norjassa, jossa hänellä 3 lasta, 20 ja 17 sekä 8 jota ei ole koskaan tavannut.
Norjan lapsista vain 17 vuotias käy meillä, 20 vuotias lakkkasi tapaamasta isäänsä 4 vuotta sitten kun minä tulin mukaan tähän sakkiin lapsineni.
17 vuotias on saanut aiemmin kaiken mitä on halunnut, varmaan isä osti omantuntonta paremmaksi, mutta nyt on sitten ollut erinlaista, välillä on purnannut, mutta tyytyy sitten tilanteeseen. uutena vuotena ilmoitti isälleen olevansa raskaana, juuri vasta täytettyään 17v.
Omat vanhemmat lapseni ovat käyneet koulua, menestyvät työssään tällä hetkellä hyvin, ja olen itse kannustanut omaan elämään heitä, hyvällä loppu tuloksella.
Jotenkin en löydä paikkaani tilanteessa, jossa tuo tyttö 17 v, jonka kanssa meillä ei ole samaa kieltä, eikä samoja arvoja. Nyt mies suree ja samalla jollakin tasolla iloitsee tilanteesta johon tyttö on ajautunut.
Tulossa tilanne, että tyttö "miehensä" kanssa tulossa meille pääsisäiseksi: ehdotin miehelleni että menisin omien lasteni kanssa pois kotoa silloin, kun en koe pystyväni antamaan tähän tilanteeseen mitään...mies ei niin halua...
Turhautumisen tunne, jo senkin takia että ei ole samaa kieltä, on suuri. Jään omasta mielestä tilanteeseen, jossa olen vain ruuanlaittaja, isän uusi vaimo. Vaikka mies huomio minut tilanteessa, ja vaikka kuinka yritän, niin en koe mitään hyvän olon tunnetta tähän tyttöön...tulee huono olo, koska minä pidän lapsista, mikä tässä on ?
Onko kellään samanlaista tilannetta, ollut tai olemassa...
Norjan lapsista vain 17 vuotias käy meillä, 20 vuotias lakkkasi tapaamasta isäänsä 4 vuotta sitten kun minä tulin mukaan tähän sakkiin lapsineni.
17 vuotias on saanut aiemmin kaiken mitä on halunnut, varmaan isä osti omantuntonta paremmaksi, mutta nyt on sitten ollut erinlaista, välillä on purnannut, mutta tyytyy sitten tilanteeseen. uutena vuotena ilmoitti isälleen olevansa raskaana, juuri vasta täytettyään 17v.
Omat vanhemmat lapseni ovat käyneet koulua, menestyvät työssään tällä hetkellä hyvin, ja olen itse kannustanut omaan elämään heitä, hyvällä loppu tuloksella.
Jotenkin en löydä paikkaani tilanteessa, jossa tuo tyttö 17 v, jonka kanssa meillä ei ole samaa kieltä, eikä samoja arvoja. Nyt mies suree ja samalla jollakin tasolla iloitsee tilanteesta johon tyttö on ajautunut.
Tulossa tilanne, että tyttö "miehensä" kanssa tulossa meille pääsisäiseksi: ehdotin miehelleni että menisin omien lasteni kanssa pois kotoa silloin, kun en koe pystyväni antamaan tähän tilanteeseen mitään...mies ei niin halua...
Turhautumisen tunne, jo senkin takia että ei ole samaa kieltä, on suuri. Jään omasta mielestä tilanteeseen, jossa olen vain ruuanlaittaja, isän uusi vaimo. Vaikka mies huomio minut tilanteessa, ja vaikka kuinka yritän, niin en koe mitään hyvän olon tunnetta tähän tyttöön...tulee huono olo, koska minä pidän lapsista, mikä tässä on ?
Onko kellään samanlaista tilannetta, ollut tai olemassa...
Vastaukset 6
Vanhimmat
Vielä lapsiasiaan lisäystä:
miehelläni vielä tuo yksi lapsi 8 vuotias, joka asuu myös norjassa, lapsi on saanut alkunsa naisen otettua salaa kierukan, ja tilanne on ajautunut siihen tilanteeseen, että mies ei ole lasta sitten tavannut ollenkaan,lapsen äiti soitteli ensin itse muutaman vuoden ajan perään, vain kertoakseen kuulumisia, kun tulin mukaan tähän perheeseen, niin äiti alkoi pistää lasta soittamaan isälleen, jota ei ole koskaan tavannut.
Mies puhui muutaman kerran lapsen kanssa, lapsi kysellyt miksi et tule hänen luokse, miksi et hae häntä koulusta, ja miksi....?
Lapsi asuu 3000 kilometrin päässä, eikä tapaaminen ole noin vain mahdollista, eikä mieheni ole sitä halunnut.
Nuo puhelut ovat hänelle karvaita, koska oikeasti on lapsirakas, kiltti ja herkkä.
Nyt olemme joutuneet tilanteeseen, että haimme elatusmaksuihin muutosta, tuon lapsen äiti soitti ja haukkui mieheni lyttyyn, koska mun lapset eivät ole kuulemma mitään, ja omille lapsille pitää kuulemma antaa kaikki,
oli sanonut että he unohtavat mieheni jos ei lähetä heti joko rahaa tai playstation 2 pelin..
Minä en ymmärrä mitään, pää melkein hajoaa kun katson ja kuuntelen tämmöistä touhua,
en voi millään ymmärtää että lapsella pelataan tämmöistä peliä.
Mies on reissutyössä, 3 viikkoa kotona ja 3 viikkoa työssä, meidän elämä on muutenkin katkonaista ja yhteistä aikaa vähän, haluaisin selvyyden, olemme käyneet nyt yhden kerran perheterapiasssa, mutta näihin seikkohin ei ole vielä päästy, mie olen ihan ulapalla, miten näihin asioihin voisi päästä käsiksi, ja saada selvyys, miten toimitaan...
Koska nuo lapsiasiat kiusaavat miestäni , se näkyy meidän elämässä. Olen itse topunut vakavasta masennuksesta, johon sairastuin traumaperäisen stressin jälkeen ( aiheuttaja omien lasteni isä )
ja tarvisin selkeän tilan itselleni, ja selvyyden missä mennään, mutta tämä meidän tilanne jatkuu vain tälläisenä,
miehessäkin vikaa koska ei osaa itse toimia, taikka saada asioitaan järjestykseen...
Mutta kauankohan jaksan...
Miksi ihmeessä seurustelet miehen kanssa joka ei omistaankaan lapsistaan huolta pidä? Käsittämätöntä, leväperäisyyttä. Siinä mielessä saat kyllä kärsiä ihan omaa tyhmyyttäsi tilanteestasi.
Mikään tekosyy siitä miten lapsi on alkunsa saanut, ei oikeuta miestä lastaan hylkäämään. Vai vielä lapsirakas! Kattia kanssa. Sinä olet TODELLA SINISILMÄINEN, ja vedätettävissä. Oma on soppasi, ja lusikkasi, senkun lusikoit. Todella oma syysi. Itse keitetty tilanne.
Älä ole niin heikko, että luulet ettet selviydy ilman suhdetta, mikä selvästi on epätyydyttyvä.
Sinun EI OLE PAKKO MITÄÄN, mikä miehen puolelta sinua sitoo. Ei ole pakko. Olet vapaa elämään omaa elämääsi, omien lastesi kanssa.
Sinuna menisin perheterapian sijaan ihan vain omaan terapiaan, mikä voisi olla sinulle itsenäisyyteen vahvistava ja tukeva terapia. Sinä tarvitset kokemuksen, että pärjäät ilman tuollaista katkonaistakaan suhdetta.
Yksin aikuisena olemisessa ei ole mitään vikaa. Se ei tarkoita, etteikö olisi ystäviä, joiden kanssa voisi asioita jakaa. Eikä se tarkoita sitä, ettetkö joskus voisi saada sitä miestä, joka todella vastaa rakkauteesi KUTEN SINÄ ANSAITSET. Et kai ole tosissasi sitä mieltä, että olet ansainnut pelkkää hankaluutta hankaluuden perään, ja perhe-elämää, jossa kuitenkin ollaan koko ajan katkolla, eikä mitään selvyyttä synny juuri mihinkään asiaan?
Älä pelkää, et ole ainoa, sinä selviät kyllä. Et tarvitse siihen miestä ja epätyydyttävää perhe-elämää.
En osaa ottaa kantaa sinun tunteisiisi, mutta voin valottaa tilannetta sen 17v tytän näkökulmasta. olen itse ollut se tyttö, nyt jo 40v ja kahden lapsen äiti.
Minu isäni jätti, ei vain äitini vaan myös minut ja meni niamisiin sihteerinsä kanssa (joo, tiedän klassinen tapaus)
Hän jossain vaiheessa jopa ilmoitti minulle ettei neää tarvitse minua, sillä hänellä on tämä uusi nainen joka hänestä pitää huolta. Hän osti itsensä suurella summalla rahaa irti vastuustaan.
Olin yli kymmenen vuotta jotakuinkin katatonisessa tilassa. En osannut ymmärtää että isä ei halunnut minua.
Mennessäni naimisiin ja etenkin tullessani raskaaksi, isäni oli riemuissaan. Paljon myöhemmin tajusin, että hän innostui lapsenlapsistaan ei minun onnestani. Nyt hänellä olikin siis taas käyttö minulle, tarvitsi minua.
tämä kaikki oli vain ja ainoastaan hänen oman egonsa jatkamista, ei millään tavalla lapsirakas.
Se toinen nainen oli minulle myrkkyä, ja olin sitä mieltä että hänen tehtavänään olikin olla pelkkä kokki ja siivoja.
Tänään sanoisin että olet valinnut mieheksesi itsekkään kusipään, et lapsirakasta ihmistä. Hän rakastaa lapsissa vain sitä minkä hän niiltä voi saada, ei sitä mitä hänen pitäisi antaa, eli vastuuta.
Lapsi ei ole kenekään omaisuutta, tai jatke. Se on vastuu, joka on kannettava.
TEKOSYITÄ EI OLE!!
Kyllä minä olen ottanut asiaan mielestäni oikean suunnan, tätä keskustelua minä kaipasin. Koska minulla on mielestäni oikeus tehdä omien lasten kanssa mitä haluan, sen haluaisin hänenkin tekevän, olen kehoittanut tätä miestä ottamaan yhteyttä siihen 8 vuotiaaseen soittajapoikaan, olen kehoittanut miestä olemaan yhteydessä tähän tyttöön. Välillä meni melkein kaksi vuotta, että olivat muutaman soiton päässä toisistaan. Ja kun isä sitten on tyttöön yhteydessä, tyttö lähtee leikkiin mukaan, lähettää puhelun päätteeksi tilinumeronsa, ja odottaa kuuta taivaalta.
Minulla itselläni on 24 vuotias lapsi, jolla on 3 vuotias poika, naimisissa mukavan miehen kanssa, kävi koulua ja on yrittäjänä, tulee menestymään hyvin alallaan. olen käynyt hänen kanssaan myös keskustelua tästä tilanteesta, ja samansuuntaisia ajatuksia kuin teilläkin...mies on pihalla ja jättää lapsensa minun takia hunningolle.
Minun vikani on tässä se että olen tässä. Toipumiseni ja kehittymiseni henkisesti on ottanut aikaa, aiemmin tämän kaiken pistin taakse/tai en halunnut niitä asioita käsitellä. Nyt kun olen paremmassa kunnossa, ja jaksan ajatella monia asioita; näen kuinka kamalaa tämä kaikki on meille kaikille ollut.
Minun omat pienemmät lapset voivat hyvin, minä olen läsnä, minä jaksan kannustaa, heidän isänsä joka on sairastunut mielenterveydeltään, on läsnä heidän elämässään silloin kun paremmin voi, käy pelaamassa, käyttää elokuvissa, elää mukana sivussa puuttumatta, ostaa tarvittavia urheiluvälinetä ja antaa joskus pientä taskurahaa, näitä asioita minä kunnioitan ja arvostan.
Minun itsekunnioitus kuitenkaan ei kestä sitä, että minua pidetään pelkkänä kokkina, ei se minulle kuulu.
Säälin tuota 17 vuotiasta tyttöä, elinolosuhteet jo oman äitinsä luona ovat olleet heikot, sairastui jopa siten että hiukset katosivat päästä, mitä liekkin siellä sitten tapahtunut. Jonkin aikaa siellä ollut jo parempi, mutta sitten tämä raskaus, ei mitään koulua takana, ei koskaan missään kesätyössä, vielä niin lapsi. Viime kesänä kun meillä kävi, lasten pyörällä sotki kaupunkiin vaatteita soppaamaan, kun se sai tehtyä, ja rahat loppu lähti kotiin,
tämä tuntuu niin kummalliselta, ei minulla ole mitään sanottavaa tai tekemistä tämän asian kanssa, olkoon....
Ihmissuhteet: olen elämässäni ollut pitkiä aikoja yksin, elänyt lähinnä vain lasteni kanssa, kasvatin nuo isommat lapset jotka nyt 24 ja 22 myös yksin, molemmat hyvin elämässä kiinni. Erosin miehestä joka petti minua, olin jonkin aikaa yksin ja sitten tämä suhde tähän toiseen mieheen, jonka kanssa toiset kaksi lasta, lähdin suhteesta toisen lapsen syntymän jälkeen, koska mies oli maanisdepressiivinen ja joi kestääkseen oloaan. Miehen tilanne on parempi nykyään, olemme väleissä silloin kun ei juo, hän on nyt töissä. Lapset ovat harvoin hänellä, mutta kun ovat hän antaa aikaa ja vaivaa, meillä on tukiperhe hänen sairastelunsa vuoksi, lapset tykkäävät olla siellä.
Minä olen halunnut antaa itselleni aikaa tutkia asioita, enkä ole kiinnittänyt itseäni tähän minun nykyiseen mieheen. Olen pitänyt suhteen sillä tasolla, että pystyn irtaantunumaan tarvittaessa, vaikka kyllä minä pidän miehestä kovasti. Kaiken lurkkimaisen käytöksen takana on omat huonot kokemukset lapsuudesta, kykenemättömyys olla se vastuullinen isä, en tiedä, enkä aio ottaa selvää.Minua ja lapsia hän kohtelee hyvin, on mukana meidän asioissa, ja haluaisi yhdistää meitä omiinkin, mutta kun toisenkielinen ei voi sillälailla joukkooomme liittyä. Sen todettuaan hän ei ole ollut omiinsa paljonkaan yhteydessä.
Mutta kuten aiemmin toinen kirjoitti, lasten syntymä ja muutokset elämässä näyttää muuttavan mieltä; olen huomannut hänen olevan jollakin lailla innostunut lapsensa raskaudesta kaiken sen kamaluuden keskellä.
Ymmärrän ei mikään tekosyy riitä siihen että hylkää lapsensa, en voisi kuvitella asiaa omalle kohdalle.
Yksi asia on varmaan saanut tämän miehen miettimään omia lapsia enemmän, hän näkee ympärilläni, kaikkien ystävieni perheissä vain lapsistaan välittäviä ihmisiä. me muut olemme läsnä lapsiemme elämässä vahvasti, minä en jaksa olla montaa päivää kuulematta omien isompien lapsien kuulumisia...