Lehmä
Silloin oli mummon nimipäivä. Me ei olla oltu koskaan kovin läheisiä – mummo ja minä. Voitaisiin olla, jos minä vain olisin erilainen. Ei mummossa mitään vikaa ole, minä vaan en ole koskaan osannut olla sukulaisteni kanssa. Mistä nyt sekin sitten johtuu, en tiedä. Mummoa käy sääliksi, siellä maalla yksinään asuu. Käydäänhän me koko perhe sitä melkein joka toinen viikko katsomassa, mutta siihen jää silti monen monta päivää ihan yksinään vietettäväksi. Pitäisi kai käydä useammin, mutta kun koskaan ei tunnu ehtivän. Olisipa sillä edes pappa, vaikka piru mieheksi se oli, olisi se kai parempi kuin ei mitään. Ja olihan mummo pappaa silloin joskus sata vuotta sitten rakastanut, kun kerran naimisiinkin oli mennyt, että kaipa hän sitä mieluummin elossa katseli kuin minä, joka pakoon aina vain juoksin.
Äiti oli pyytänyt että veisin mummolle kukkia, ilahtuisi varmasti. Minä lupasin vaikka en halunnut. Enhän minä voinut kieltäytyä, olisin ollut huono ihminen.
Naapurissa asuvan papin mukana pääsin kirkolle. Kuulemma oli mukava vaan saada seuraa työmatkalle. Se nainen kimittää ja se on omistanut elämänsä kissalleen ja Jeesukselle. Minä en ole kummankaan kanssa hyvissä väleissä. Sain kuunnella koko matkan kirkolle kuinka hauskaa sillä oli ollut viime viikolla rippileirillä, ja kuinka sen kissa oli tappanut eilen hiiren. Oikeastaan vaan hyvä, että se puhuu koko ajan, muuten minäkin olisin joutunut osallistumaan keskusteluun. Ei oikein olisi huvittanut.
Kirkolta mummolaan on tietä pitkin kolme kilometriä, mutta jos oikaisee metsän kautta vain kaksi. Minä oikeastaan pelkää metsiä. Siellä kun kävelee, kuulee koko ajan epämääräisiä rasahteluja ja muita outoja ääniä. Ja sitten eksyy, tulee pimeä ja möröt syö. Mutta lyhyempi matka houkutteli.
Se metsä oli sitä tavallista suomalaista kuusimetsää. Ei ollut polkuja, kukaan ei näköjään ollut tuntenut tarvetta liikkua siellä. En ihmettele, sillä siellä ei ollut pahemmin muita sieniä kuin niitä tappavia eikä marjojakaan näkynyt. Kaipa siellä oli huono maaperä tai jotain, mistä minä nyt tietäisin.
Metsässä käveleminen on oikeastaan aika rentouttavaa, siis jos hyttysten elävänä veripankkina oleminen ei haittaa. Harvoin on niin ympäröity vain yhdellä värillä. Kaikki on niin vihreää. Havahduin vihreistä ajatuksista kun kompastuin johonkin ja kaaduin. Se jokin oli puun juuri, mutta sille kostaminen haihtui nopeasti mielestä kuin näin edessäni lehmän. Sellaisen valkoruskean joka sanoo ammuu. Rauhalliselta se näytti, mutta sen verran iso eläin se oli, että päätin olla ottamatta riskejä ja nousin hitaasti.
Mitä tehdä jos törmää keskellä metsää lehmään? Mummon lähellä ei ollut yhtään maatilaa, missä lehmiä olisi ollut, joten tämä yksilö oli selvästi karannut kauempaa. Mieleni teki jättää lehmä sinne mistä sen olin löytänytkin, mutta kuitenkin päätin, että velvollisuuteni oli viedä lehmä kotiin. Otin maasta kepin ja läimäytin sillä lehmää saadakseni sen liikkumaan. Lehmä vaan katseli utuisesti minua eikä hievahtanutkaan. Yritin työntää sitä, ei tulosta. Huolehtikoon jokainen omista lehmistään, ajattelin ja lähdin jatkamaan matkaani. Takanani kuului ammuntaa ja oksien rasahtelua. Lehmä oli lähtenyt seuraamaan minua.
Mummolaan ei ollut enää pitkä matka. Lehmä löntysteli kiltisti perässä, mitä nyt koko ajan yritti hamuta niittykukkia, jotka olin poiminut mummolle. Kun minä ja matkaseurani saavuimme päämääräämme, mummo istui pihakeinussa ja kutoi. Minä huusin vähän matkan päästä hyvät nimipäivät ja lehmä ammui. Mummo pomppasi ylös keinusta ja alkoi päivitellä että eihän minun nyt noin hienoa lahjaa olisi tarvinnut tuoda ja silitteli lehmää. Mummo syötti niittykukat lehmälle ja vei sen vanhaan navettaan.
Ei oikein tehnyt mieli kertoa, että lehmä oli karkulainen eikä lahja, mutta hyvin mummo sen otti kun kerroin. Sanoi että voisi kokeilla sen lehmän ostamista sitten itse, olisi kiva saada jotain seuraa. Ja seuraavan kerran kun tultiin perheen kanssa kylään, lehmä asuikin jo pysyvästi siellä.
Silloin oli mummon nimipäivä. Me ei olla oltu koskaan kovin läheisiä – mummo ja minä. Voitaisiin olla, jos minä vain olisin erilainen. Ei mummossa mitään vikaa ole, minä vaan en ole koskaan osannut olla sukulaisteni kanssa. Mistä nyt sekin sitten johtuu, en tiedä. Mummoa käy sääliksi, siellä maalla yksinään asuu. Käydäänhän me koko perhe sitä melkein joka toinen viikko katsomassa, mutta siihen jää silti monen monta päivää ihan yksinään vietettäväksi. Pitäisi kai käydä useammin, mutta kun koskaan ei tunnu ehtivän. Olisipa sillä edes pappa, vaikka piru mieheksi se oli, olisi se kai parempi kuin ei mitään. Ja olihan mummo pappaa silloin joskus sata vuotta sitten rakastanut, kun kerran naimisiinkin oli mennyt, että kaipa hän sitä mieluummin elossa katseli kuin minä, joka pakoon aina vain juoksin.
Äiti oli pyytänyt että veisin mummolle kukkia, ilahtuisi varmasti. Minä lupasin vaikka en halunnut. Enhän minä voinut kieltäytyä, olisin ollut huono ihminen.
Naapurissa asuvan papin mukana pääsin kirkolle. Kuulemma oli mukava vaan saada seuraa työmatkalle. Se nainen kimittää ja se on omistanut elämänsä kissalleen ja Jeesukselle. Minä en ole kummankaan kanssa hyvissä väleissä. Sain kuunnella koko matkan kirkolle kuinka hauskaa sillä oli ollut viime viikolla rippileirillä, ja kuinka sen kissa oli tappanut eilen hiiren. Oikeastaan vaan hyvä, että se puhuu koko ajan, muuten minäkin olisin joutunut osallistumaan keskusteluun. Ei oikein olisi huvittanut.
Kirkolta mummolaan on tietä pitkin kolme kilometriä, mutta jos oikaisee metsän kautta vain kaksi. Minä oikeastaan pelkää metsiä. Siellä kun kävelee, kuulee koko ajan epämääräisiä rasahteluja ja muita outoja ääniä. Ja sitten eksyy, tulee pimeä ja möröt syö. Mutta lyhyempi matka houkutteli.
Se metsä oli sitä tavallista suomalaista kuusimetsää. Ei ollut polkuja, kukaan ei näköjään ollut tuntenut tarvetta liikkua siellä. En ihmettele, sillä siellä ei ollut pahemmin muita sieniä kuin niitä tappavia eikä marjojakaan näkynyt. Kaipa siellä oli huono maaperä tai jotain, mistä minä nyt tietäisin.
Metsässä käveleminen on oikeastaan aika rentouttavaa, siis jos hyttysten elävänä veripankkina oleminen ei haittaa. Harvoin on niin ympäröity vain yhdellä värillä. Kaikki on niin vihreää. Havahduin vihreistä ajatuksista kun kompastuin johonkin ja kaaduin. Se jokin oli puun juuri, mutta sille kostaminen haihtui nopeasti mielestä kuin näin edessäni lehmän. Sellaisen valkoruskean joka sanoo ammuu. Rauhalliselta se näytti, mutta sen verran iso eläin se oli, että päätin olla ottamatta riskejä ja nousin hitaasti.
Mitä tehdä jos törmää keskellä metsää lehmään? Mummon lähellä ei ollut yhtään maatilaa, missä lehmiä olisi ollut, joten tämä yksilö oli selvästi karannut kauempaa. Mieleni teki jättää lehmä sinne mistä sen olin löytänytkin, mutta kuitenkin päätin, että velvollisuuteni oli viedä lehmä kotiin. Otin maasta kepin ja läimäytin sillä lehmää saadakseni sen liikkumaan. Lehmä vaan katseli utuisesti minua eikä hievahtanutkaan. Yritin työntää sitä, ei tulosta. Huolehtikoon jokainen omista lehmistään, ajattelin ja lähdin jatkamaan matkaani. Takanani kuului ammuntaa ja oksien rasahtelua. Lehmä oli lähtenyt seuraamaan minua.
Mummolaan ei ollut enää pitkä matka. Lehmä löntysteli kiltisti perässä, mitä nyt koko ajan yritti hamuta niittykukkia, jotka olin poiminut mummolle. Kun minä ja matkaseurani saavuimme päämääräämme, mummo istui pihakeinussa ja kutoi. Minä huusin vähän matkan päästä hyvät nimipäivät ja lehmä ammui. Mummo pomppasi ylös keinusta ja alkoi päivitellä että eihän minun nyt noin hienoa lahjaa olisi tarvinnut tuoda ja silitteli lehmää. Mummo syötti niittykukat lehmälle ja vei sen vanhaan navettaan.
Ei oikein tehnyt mieli kertoa, että lehmä oli karkulainen eikä lahja, mutta hyvin mummo sen otti kun kerroin. Sanoi että voisi kokeilla sen lehmän ostamista sitten itse, olisi kiva saada jotain seuraa. Ja seuraavan kerran kun tultiin perheen kanssa kylään, lehmä asuikin jo pysyvästi siellä.
Vastaukset 11
Vanhimmat
Viehättävä pikku tarina. Hymyilen vieläkin, kiitos :) Näin ne työt alkoivat mukavissa merkeissä loman jälkeen. Tuli muuten lehmiäkin nähtyä, kun maalla olin..
Ihana olet sinäkin kun pidit. :)
sanoi ranskanopettajani aikoinaan, kun tarkoitti, että tekstini on lukukelvotonta paskaa.
Tämä ei ollut - päin vastoin: tämä on kyllin hyvä (kuten tuo sanatarkasti käännettynä menee) - ainakin saattaakseen minut hyvälle tuulelle.
Tuosta kerronnan yksinkertaisuudesta ja ikään kuin maanläheisyydestä pidin - tällaiseen tekstiin on helppo samaistua, kun ei ollut ensinkään sellattisia hömppä-kielikuvia ym. pelleilyjä, joihin itsekin sorrun kerta toisensa jälkeen.
Lempeän ironinen ote rentoutti aivot tehokkaasti.
Kun avasin viestisi ensimmäiseksi silmiini osui "lukukelvotonta paskaa". Hmmm. Mitä mahdoinkaan silloin ajatella?
Nojoo, kiitos kun vaivauduit lukemaan & kommentoimaan ja kiva kun pidit. :)
Valtavan mukavaa kuulla sinustakin (tai oikeammin lukea) pitkasta aikaa.
Huom. kirjoittelen Englannista, joten niita pisteita tuonne tiettyjen kirjainten paalle en saa laitettua...
Kuten joku sanoikin, tuo oli kovin mukavaa ja aivot rentouttavaa luettavaa. Se on taito kirjoittaa sekin, etta ei joudu altistamaan ketaan liialliselle ajattelulle. Ala kasita vaarin, en vihjaa etta teksti oli liian yksinkertainen tai mitaan. :)
Yksi asia kylla tuppasi hairitsemaan; aikamuotojen kanssa oli jotain kummallista sahlinkia. Tai voi olla, etta se on minunkin korvistani kiinni, mutta jotkut lauseet vain kuulostivat hieman "hassuilta".
Ideasta pidin. Se oli piristavan maanlaheinen ja kosketeltava, jos ymmarrat mita ajan takaa.
Mutta kuten sanoin- kiva lukea sinusta ja kirjoittelethan pian lisaa!
Joo, joudutte nyt välillä minustakin kuulemaan. Katotaan jos jaksaisin vähän kauempaankin täällä viihtyä, enkä ihan heti taas katoaisi jonnekin...
Ihan mahdollista että aikamuotojen kanssa on paljonkin sählinkiä. Kirjoitin tuon jutun vain yksi ilta ja siinä sitten sai olla, ilman mitään tarkistusta tms.
Ja sitten vielä kiitokset siitä että vaivauduit lukemaan ja kommentoimaan. Danke schön.
Tämäkö nyt on sitä peräänkuuluttamaasi realismia?
Tämä oli hauska, omalla tavallaan minusta jopa ovela. Tarkoitan juuri sitä, että tässä oli tarina yhdestä rajatun yksinkertaisesta aiheesta ilman kommervenkkejä. Siinä suhteessa toimivan karsittu. Mutta tätähän aiemmatkin sanoivat.
Ja edelliset jo käyttivät myös sanaa ´maanläheinen´. Se sopii. Joskus luin Kari "Kaikkien-huulilla" Hotakaisen ironisen nuorisonovellikokoelman Näytän hyvältä ilman paitaa [jota suosittelen kaikille], ja jotenkin tuli ko. kirjailijan tyyli mieleen tuosta. Hän ehkä lähestyy aihetta hiukan samaan tapaan.
Mutta tuosta elävästä veripankista minä en pitänyt, kielikuva rikkoo kokonaisuuden.
Vähiten minä omista kirjoituksistani pidän. Jos tämä olisi jonkun muun niin tuskin edes vaivautuisin kommentoimaan. Tai no ehkä virheitä ihan vain ilkeyttäni voisin etsiä ja niistä huomautella. :D Niin että ei tämä ole mitään sellaista mitä "peräänkuuluttaisin".
Niin no äikän tunneilla on tullut Kari Hotakaisen novelleja, pakinoita, kolumneja sun muita analysoitua, arvosteltua ja jatkettua, että on kirjailija siinä mielessä tuttu. Tosin mitään en ole häneltä koulun ulkopuolella lukenut. Niin ja noista Hotakaiseen liittyvistä tekeleistäni olen saanut ne parhaimmat arvosananikin, joten ihan positiivinen kuva on tyypistä jäänyt. :)
Kiitos sinullekin että luit ja kommentoit. Ei tänne mitään jaksaisi laittaa jos kukaan ei vaikuttaisi edes huomaavan.
... pieni kommentti liittyen viimeiseen lauseeseesi "Ei tänne mitään jaksaisi laittaa jos kukaan ei vaikuttaisi edes huomaavan". Todellakin tällä palstalla näyttää tulevan hyviä kommentteja juttuihin. Toki myös risuja, mutta asiallisesti perusteltuina eli ns. rakentavassa mielessä. Ehkä mainitsen tässä, että itse olen tuolla runopalstan puolella seikkaillut ja vasta äskettäin näitä novelleja luin - huomatakseni, että täällä on lahjakasta ja ennen kaikkea mukavan tuntuista porukkaa :) Ehkä täällä joskus piakkoin ilmestyy minunkin eka novellini... Idea on paperilla ja vaatii vielä muokkausta ja puhtaaksi kirjoittamisen...
Hyvää loppukesää
toivoo Habanera :)
ei kun tervetuloa, näin omasta puolestani. Olenkin taitanut lukea satunnaisesti joitakin runojasi tuolta lyriikkaosaston puolelta. Mutta en ole varma. [Sivumennen sanoakseni, runous ei ole oikein minun juttuni, ei sikäli ettenkö kyllä pitäisi siitä. Ajatuksenjuoksuni vain vaikuttaa suosivan enemmän proosan käyttämiä uomia.]
Ja tietysti odotan mielenkiinnolla novellisi lukemista.
Niin, olen minäkin joitain runojasi lukenut ja niiden perusteella voisinkin odottaa, että saat siitä novellistasikin aikaiseksi ihan mielenkiintoisen. :) Niin että teepä se pian valmiiksi että saamme lukea...