Vampyyri tarina Osa 1. Painajaislabyrintti

Kieroutunutta, vaarallista ja jännittävää.. Juuri niinkuin rakkaustarina vamppyyrin ja ihmisen välillä pitää ollakin..

Kirjoitathan pian jatkoa, en malta odottaa!

Olin nähnyt tuota unta jo kuukauden. Se tunkeutui joka yö yhtä kauhistuttavan ihanana uniini, muutti ne suloiseksi painajaiseksi. Labyrintti, käyvätä, sali ja hän. Se poika.

Olin aluksi yrittänyt vain olla painajaiseni kanssa, mutta kerta kerralta siitä oli tullut yhä vaikeampaa. Uni oli muuttunut taas, mutta muistin kyllä miten hän aikaisemmin oli kuiskannut sametin pehmeällä, kylmällä äänellään korvaani, miten hän tulisi vielä hakemaan minut ja kuinka hän seuraisi minua siihen asti toisilla tavoin.

Kun olin nähnyt painajaiseni tuon version, olin sen jälkeen alkanut näkemään painajaisia myös hereillä. Tai tuntemaan ne. Painajainen ei hellittänyt minusta edes hereillä. Se seurasi minua varjoissa, kulki perässäni odottaen, että nukahtaisin väsyneenä ja se voisi taas hyökätä uudestaan mieleeni.

Muuten olisin voinutkin pitää kaikkea vain painajaisen aiheuttamana pelkona, mutta kun seisoin yksinäni, saatoin yhä tuntea joskus hänen kylmän kosketuksensa kyljelläni, tai hänen huulensa kaulallani. Mutta kun käännyin, ei siinä ollut ketään. Olin yksin ja näkymättömiä arpia kivisti olkapäässäni, kuin niitä olisi poltettu kuumalla liekillä.

Kävelin koulun käytävää pitkin ja kuulin hänen kuiskutuksensa korvani juuressa ja pelkäsin. Pelkäsin sitä, mitä minulle oli tapahtumassa ja häntä. Vaikka rakastin hänen ääntään, hänen pelottavia lupauksiaan, jotka hän sai kuulostamaan uhkauksilta, minä pelkäsin myös häntä. En olisi halunnut pelätä, mutta hänessä oli jotain niin luonnotonta, ettei se mahtunut tajuntaani.

Opettajan sanat menivät toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos, jättämättä minkäänlaista muistikuvaa mieleeni koko tunnista, kun kuuntelin vain hänen kuiskauksiaan. Hän oli siinä muistona, mutta en ymmärtänyt miksi kuulin hänen äänensä. Joko olin sekoamassa, tai sitten sille oli joku muu selitys jota en tiennyt.

Lähtiessämme välitunnille, minä kuitenkin pysähdyin, kuin seinään, tukkien samalla luokan oviaukon niin, ettei kukaan oppilaista päässyt ohitseni tönimisestä huolimatta. Olin nauliutunut paikalleni. Hänen tumma, kylmä katseensa, hänen kylmät, täydelliset huulensa ja hänen pikimusta tukkansa... kaikki oli yhtä täydellisen näköistä, kuin unessakin. Mutta se ei ollut unta. Olin hereillä ja hän seisoi edessäni pelottavan vaarallisena ja rakastettavana, silmät kiiluen, haluten minut.

"Hei... löysin sinut viimein", hän kuiskasi jo tutuksi käyneellä äänellään, joka oli yhtä kaunis ja pelottava, kuin ennenkin. Astuin hänen eteensä ja oppilasmassa lipui ohitseni kiireisesti, jättäen minut yksin käytävään seisomaan tuon pojan eteen avuttomana, peloissani, pystymättä juoksemaan pakoon. Vaikka en olisi halunnutkaan juosta.

"Yhtä hiljainen aina... hmm... Ja kaunis... Tuoksut yhtä hyvälle, kuin ennenkin. Vieläkin paremmalle..." hän mutisi hiljaa ja otti yhden mustista suortuvistani käsiinsä ja haistoi sitä. Hänen huuliltaan pääsi hiljainen voihkaus, kun hän asetti suortuvan takaisin paikalleen. Hän ei hymyillyt, vaan oli vakava ja kylmä. Vapisin.

"Olen Michael Shaw... hauska nähdä sinua jälleen Rosetta. Umh... ja tuntea jälleen tuoksusi ympärilläni. Haluaisin tavata sinut myöhemminkin... kahden kesken. Voisitko tulla metsän laitaan tänään kymmeneltä illalla? Haluaisin niin puhua kanssasi..." hän kuiskasi silmät välähtäen, kasvoillaan kylmän viekas ilme, joka oli sekä houkutteleva, että varoittava. En pystynyt vastaamaan hänen kauneudeltaan ja peloltani, mutta hän aisti vastaukseni ja naurahti pienesti. Olinhan minä suostunut.

"Niin sitä pitää... nähdään metsässä... Laita jotain tummaa päälle kultaseni - en halua, että erotut varjoista minua enempää. Olisi ikävää jos joku yllättäisi meidät", hän kuiskasi vielä ja sipaisi poskeani sormenpäillään niin, että poskeeni ilmestyi kaksi punaista naarmua. Sitten hän kääntyi ja käveli pois luoltani, jättäen minut seisomaan paikalleni, hievahtamatta. Hän oli todellinen. Hän oli ollut tässä. Hän halusi tavata minut ja kenties tappaa.

Mutta silti minulla ei ollut aikomustakaan olla noudattamatta tuota houkuttelevaa kutsua.

Kiva tarina.

jatkoa ja heti!!!

Tasan kymmeneltä seisoin metsässä tumput suorina ja jauhoin purkkaa. Ylläni roikkui musta jätesäkki, olihan tuo iki-ihana Michael Shaw käskenyt minun laittaa jotain tummaa ylle. Jaloissani oli mustat huopatöppöset ja päässäni musta karvareuhka ja mustat aurinkolasit. Taisin näyttää aivan haudasta nousseelta Elvikseltä, mutta niin pitikin.

Olinhan tapaamassa vampyyriä. Odotellessani minun tuli nälkä. Otin huikan kirnupiimää ja järsin paketillisen näkkileipää. Minua alkoi pierettää ja päästin kimakan tuhnun toivoen ettei kukaan kuulisi. Siinä samassa Michael Shaw ilmaantui viereeni kuiskaten: "Rakkaani, onko sinun pakko haista noin pahalle"?

Minä sain raivarin ja iskin kaiken varalta mukaan ottamani puuseipään tuon kurjan vampyyrin läpi, joka oli loukannut minua ah niin verisesti.

Ennen poismenoaan vampyyrini kuiskasi käheästi mutta hellästi: "Rakkaani, olet oikeassa... ei meillä olisi ollut tulevaisuutta yhdessä."

Ja minä vain join lasillisen piimää hänen muistokseen.

Vamppyyrit ovat pelottavia. Vamppyyrit tappavat ihmisiä. Hyvä että tarinassa näin ei välttämättä käynytkään? Mitä luulette.

Kunnon kauhutarinaa. Tässähän nousee kaljupäältäkin tukka pystyyn...