Sotalapsien

sotalapseksi.En muista vuosilukua, mutta asuin setäni luona ja sinne tuli joku täti joka ilmeisesti halusi minut viedä.Kuitenkin sattui isäni tulemaan käymään juuri silloin.Sen muistan kun isäni sai raivokohtauksen ja huusi sille tädille:"S...tana, minun poikaani ei saksalaisten säilykelihaksi viedä" Silloin kiersi sellainen huhu, että saksalaiset tekevät ihmislihasta säilykettä sotilailleen rintamalle.Silloin olin aika lihavassa kunnossa niin siksi isä sitä mahdollisuutta ajatteli.En oikein tiedä miksi isä oli silloin vapaana.Hän oli syntynyt joskus vuosisadan vaihteessa.Luulen, että oli sodasta lomalla tai oli ehkä jo iän vuoksi siirretty reserviin.

mutta "molemmat mieheni" olivat olleet.
Sain ensimmäisen aviomieheni ylipuhuttua joskus 1980, että hän ottaisi yhteyttä sota-ajan vanhenpiinsa Ruotsissa. Siitä syntyi ihan mukava yhteys pitkäksi aikaa! Miehelläni oli vain hyvää sanotavaa siitä ajasta Ruotsissa.
Toinen ystäväni, oli ollut Ruotsissa muistaakseni 7 vuotta ja joutunut tulemaan Suomeen murrosiässä täällä Suomessa olevien vanhempiensa avioeron vuoksi. En oikein koskaan saanut täyttä varmuutta siitä, miten ystäväni koki sotalapsenaoloaikansa. Ehkä hänen muistoihinsa vaikutti osaltaan se, että hän oli ns. "vanhanpiian luona" ko. ajan?
Ystäväni on nyt kuollut. Jälkeenpäin olen yrittänyt ymmärtää hänen "luonnettaan" sillä, että hän ehkä koki voimakkaana elämsssään tulleensa hylätyksi lapsena ja myöhemmin vaimonsa hylkäämänä!
Eli minulla on kokemusta sotalapsista sekä myönteisenä, että negatiivisena kokemuksena!