Maalaislääkäri kertoo työpaikkaväkivallasta
Väkivalta on julkistettava
Älä katso vierestä kun toista lyödään
Tapani Kiminkinen: Maalaislääkärin viimeisimmät kiusaukset,
Tammi 2008
Tapani Kiminkinen on työpaikan turvaverkkojen asialla.
Hän sanoo, että työpaikan ”pikkunilkit, pikkunapoleonit ja
pomottelevat kusipäät on saatettava vastuuseen”. Kiminkisen
mielestä työpaikan väkivalta on julkistettava. ” Älkää katsoko
verestä itseänne suojellen, kun toista lyödään.” ” Vahvistakaa
yhteisönne turvaverkkoja. Jokainen meistä tarvitsee joskus
toisten apua.”
Kiminkinen toteaa, että henkilö, jolla ei ole kanttia nousta
puolustamaan työpaikkaväkivallan uhria, mahdollistaa toimettomana sivusta seuraamalla väkivallan jatkumisen, mm.
koulu- ja työpaikkakiusaamisen ollessa kyseessä.
Työsuojeluorganisaatio siunaa usein työpaikkakiusaamisen.
Varsinkin jos työpaikan maine on kyseessä pomon työpaikkaväkivallan paljastumisen vuoksi. Työterveyshuollolta
puuttuu Kiminkisen mukaan kyky tarttua kiusaamiseen. Työntekijä, joka astuu esimiehen varpaille, joutuu tilanteeseen
jossa on vaihdettava työpaikkaa ennen kuin käy huonosti. Pomo
pystyy nuoleskelemalla esimiehiään pääsemään pälkähästä, kun työpaikan maine on vaakalaudalla.
Kirjan kirjoittaja pitää työpaikan henkistä väkivaltaa varsin yleisenä ilmiönä nykysuomessa. Usein työsuojeluhenkilö on
työpaikalla juuri se johtavassa asemassa oleva henkilö, joka
pitäisi saada vastuuseen väkivallasta.
Kiminkinen sanoo saaneensa häirikkösoittoja ja uhkailuja tietyltä taholta, puututtuaan näinkin yleiseen ongelmaan työpaikoilla. Valitettavasti työyhteisön jäsenet useimmiten
katsovat sivusta vahingoniloisena miten kaverin käy, eivätkä
anna sivustatukea työtoverilleen.
Väkivalta on julkistettava
Älä katso vierestä kun toista lyödään
Tapani Kiminkinen: Maalaislääkärin viimeisimmät kiusaukset,
Tammi 2008
Tapani Kiminkinen on työpaikan turvaverkkojen asialla.
Hän sanoo, että työpaikan ”pikkunilkit, pikkunapoleonit ja
pomottelevat kusipäät on saatettava vastuuseen”. Kiminkisen
mielestä työpaikan väkivalta on julkistettava. ” Älkää katsoko
verestä itseänne suojellen, kun toista lyödään.” ” Vahvistakaa
yhteisönne turvaverkkoja. Jokainen meistä tarvitsee joskus
toisten apua.”
Kiminkinen toteaa, että henkilö, jolla ei ole kanttia nousta
puolustamaan työpaikkaväkivallan uhria, mahdollistaa toimettomana sivusta seuraamalla väkivallan jatkumisen, mm.
koulu- ja työpaikkakiusaamisen ollessa kyseessä.
Työsuojeluorganisaatio siunaa usein työpaikkakiusaamisen.
Varsinkin jos työpaikan maine on kyseessä pomon työpaikkaväkivallan paljastumisen vuoksi. Työterveyshuollolta
puuttuu Kiminkisen mukaan kyky tarttua kiusaamiseen. Työntekijä, joka astuu esimiehen varpaille, joutuu tilanteeseen
jossa on vaihdettava työpaikkaa ennen kuin käy huonosti. Pomo
pystyy nuoleskelemalla esimiehiään pääsemään pälkähästä, kun työpaikan maine on vaakalaudalla.
Kirjan kirjoittaja pitää työpaikan henkistä väkivaltaa varsin yleisenä ilmiönä nykysuomessa. Usein työsuojeluhenkilö on
työpaikalla juuri se johtavassa asemassa oleva henkilö, joka
pitäisi saada vastuuseen väkivallasta.
Kiminkinen sanoo saaneensa häirikkösoittoja ja uhkailuja tietyltä taholta, puututtuaan näinkin yleiseen ongelmaan työpaikoilla. Valitettavasti työyhteisön jäsenet useimmiten
katsovat sivusta vahingoniloisena miten kaverin käy, eivätkä
anna sivustatukea työtoverilleen.
Vastaukset 1
Vanhimmat
kävi juuri noin. Olin ehkä liian innokas, minulla oli liikaa ideoita, tulin liian hyvin toimeen työpaikan muiden miespuolisten työntekijöiden kanssa. Huomaa: nyt jo selittelen, että vika oli minussa.
Sain kokea miespuolisen esimieheni taholta nöyryyttävää käytöstä lukuisissa tilanteissa. Minun ei annettu annettu sanoa mielipidettäni yhteisissä kokouksissa tai niitä vähäteltiin julkisesti, kahdenkeskisissä tilanteissa koin olevani ilmaa, minuun ei luotu edes katsekontaktia, tekemäni hyvän työn jälkeen en saanut kiitosta, kun taas muut saivat vähemmästäkin julkisen maininnan, työpanostani ei arvostettu, ohitseni ja ylitseni käveltiin mennen tullen, minulle ei kerrottu asioita, minä sain tietää viimeisenä jopa itseäni koskevista muutoksista.
En toki elä kiitoksella, olenhan vuosikausia jaksanut tehdä palvelutyötäni ja jopa nauttinut siitä ja asiakkaiden positiivisesta palautteesta, mutta tilanteen räikeän epäreiluuden myönsivät jopa lähimmät työtoverinikin.
Puhuin asiasta monille ihmisille työpaikallani ja tietysti myös työsuojeluvaltuutetulle (mies, esimiehen hyvä ystävä), jonka kommentit itkettivät minua kaikkein eniten. Hänen mielestään minun olisi pitänyt ymmärtää, että esimieheni luonne on sellainen, ei hän oikeasti tarkoita, mitä sanoo! Olin nujerrettu kaikilla tahoilla. Kärsin univaikeuksista, eikä puolisonikaan loputtomiin jaksanut kuunnella työpäiväni kamalia juttuja.
Sain tarpeekseni siitä, että minulla oli aina työpäivän jälkeen paha mieli, mietin muutoksen mahdollisuutta ja hain opintovapaalle. Se oli loistava päätös! Nautin täysin siemauksin vapaudestani ja sain ehkä takaisin osan kadotetusta itsetunnostani.
Palasin takaisin työpaikalleni ja nyt koen olevani esimieheni pikkumaisuuden yläpuolella, se ei enää kosketa minua, hän ei enää hallitse elämääni ja ajatuksiani. Voi olla, että hän vaistoaa riippumattomuuteni, eikä ole enää niin julkisesti kimpussani.
Ehkä tämä onkin meidän tunnollisten työtekijöiden ongelma: työ on meille liian tärkeä itsetunnon mittari ja työhön läheisesti liittyvät ihmiset hallitsevat liikaa ajatuksiamme.