Rekisteröidy

Ilmoitukset

Ladataan…

    Näytä kaikki

    Oispa

    fiksuja ajatuksia siitä,miten suhtaudutte vanhempaan joka on nuorensa antanut "hetkeksi"toisaalle kasvamaan,nuoren voimakkaan murrosiän ja siihen liittyvien "tyhmyyksien"tekojen vuoksi.

    Kun omat voimavarat, eikä ulkopuolinen taho tuonut apua jatkuviin ristiriitoihin..ja koko perhe kärsi tilanteesta.Avohuollon tukitoimena tehty sijoitus oli siis nuoren oma,sekä vanhempien yhteinen päätös..joka sos.työntekijän mielestä kuulema harvinaista.

    Leimaako tuollainen meidät automaattisesti epäonnistuneiksi vanhemmiksi?Ja ennen kaikkea minut,joka olen yksinhuoltajana ollut enemmän vastuussa?

    Tokihan itseäni syyllistän..ja mietin missä meni vikaan,kun ei rajat ja rakkaus antaneetkaan oikeaa suuntaa nuorelleni..mutta toisaalta,kun nuoreni on nyt asunut kuukausia pienryhmäkodissa(jossa hän oikeesti viihtyy,vaikkei se tietenkään oikea koti ole),välimme ovat parantuneet,paremmiksi kuin ne ovat olleet vuoteen.Minusta onkin tullut tärkeä ihminen..jonka neuvot ja apu taas kelpaa..eikä muuria välillämme enää ole.

    Onnellinen olen siitä että lapseni käy taas koulua,ja hyvänä oppilaana saa niitä hyviä numeroitakin..itse koen että elämäni raskain päätös oli oikea päätös lapselleni.

    Jossain luki joskus että "nähdäkseen lähelle on kuljettava kauas"..niin oikein.
    552097
    Äänestä

    Muut lukivat myös

    Vastaukset 55

    Vanhimmat

    Saat oikean vastauksen kysymykseesi vain lapseltasi, mutta et vielä, vaan joskus 30 vuoden päästä, jolloin hän on saanut tunnetasolla perspektiiviä omaan lapsuuteensa ja äitiinsä.
    Nyt hän ei ole sellaisessa asemassa, sijoitettuna, että hän välttämättä edes uskaltaisi suoda itselleen aitojen tunteiden miettimisen, varsinkin, kun ei se mitään hänen sijoituksessaan varmaan muuta. Asiastahän joka tapauksessa päättävät sosiaaliviranomaiset ja sinä, äiti. Siksi hän ei ole tasavertainen keskustelukumppani näihin kiikkeriin kysymyksiin, koska hänen on primitiivitasolla seulottava tunteensa ja sanomisensa niin, että selviytyy mahdollisimman hyvin tästä hetkestä, huomisesta ja tulevista vuosistaan.
    Jos todella haluat tietää aidon vastauksen, niin kysy 30 vuoden päästä.

    Äänestä

    parasta, et missään tapauksessa ole huono vanhempi.

    Äänestä

    oman nuoreni sijoitukseen. Olen myös yh eikä isästä ole ollut koskaan avuksi lasten hoidossa.

    Olen tehnyt itselleni selväksi, etten missään tapauksessa suostu häpeämään tätä huostaanottoa. En ole sitä koskaan salaillut ja siitä on meillä puhuttu aina avoimesti. Se on meidän perheen kasvua.

    Jos joku ihminen haluaa arvostella tekemääni ratkaisua, siitä vaan. Olen aina valmis puhumaan asiasta. Mutta ulkopuolisen on niin helppo arvostella kun ei tiedä, mitä elämä vaikean erityislapsen ja nuoren kanssa on ja vielä yh:nä. Minulla on muitakin lapsia ja lopulta oli myös ajateltava heitäkin. Jonkun mielestä varmaan raakaa sijoittaa yksi lapsi kun muut saavat jäädä asumaan kotiin. Mutta, elämässä on joskus vaan tehtävä rankkoja ratkaisuja.

    Tänä päivänä meillä on asiat hyvin. Huomisesta en tiedä enkä sitä surekaan.

    Äänestä

    • Meillä joskus hankaluuksia ADHD pojan kanssa jolla alkavan murkkuiän oireita. Tällähetkellä kyllä tuntuu että pärjätään aina, mutta tiedä sitten myöhemmin...
      En kuitenkaan osaisi kuvitellakkaan pistävääni poikaani huostaan ja vaikea kuvitella miksi joku niin tekee omalle lapselleen.
      Mutta, ehkä asia on niin kuin sanotte, lapsella on parempi jossain muualla? Silloinhan ratkaisu kuulostaa oikealta... Mutta pienessä päässääni mietin eikö tällaisiin tapauksiin ole sitä muunlaista tukea tarjolla, että vanhemmilla ja lapsilla olisi hyvä olla yhdessä?
      Kysynkin teiltä jotka ovat tämän raskaan ratkaisun tehneet, oletteko saaneet ongelmiinne muuta KUNNOLLISTA tukea, ennen huostaa/sijoitusta?
      Ratkaisunne olette kuitenkin tehneet lapsen parasta ajatellen: siitä erittäin iso plussa, eikä sitä hävetä tarvitsekkaan...

      Äänestä

    • itse en kirjoitti:

      Meillä joskus hankaluuksia ADHD pojan kanssa jolla alkavan murkkuiän oireita. Tällähetkellä kyllä tuntuu että pärjätään aina, mutta tiedä sitten myöhemmin...
      En kuitenkaan osaisi kuvitellakkaan pistävääni poikaani huostaan ja vaikea kuvitella miksi joku niin tekee omalle lapselleen.
      Mutta, ehkä asia on niin kuin sanotte, lapsella on parempi jossain muualla? Silloinhan ratkaisu kuulostaa oikealta... Mutta pienessä päässääni mietin eikö tällaisiin tapauksiin ole sitä muunlaista tukea tarjolla, että vanhemmilla ja lapsilla olisi hyvä olla yhdessä?
      Kysynkin teiltä jotka ovat tämän raskaan ratkaisun tehneet, oletteko saaneet ongelmiinne muuta KUNNOLLISTA tukea, ennen huostaa/sijoitusta?
      Ratkaisunne olette kuitenkin tehneet lapsen parasta ajatellen: siitä erittäin iso plussa, eikä sitä hävetä tarvitsekkaan...

      Meillä on kyseessä myös adhd-lapsi, jolla todettiin lisäksi uhmakkuushäiriö. Lisäksi minulla on toinenkin adhd-lapsi, että sillä saralla minulla on varmaan "vankka" kokemus.

      Niin...on varmaan vaikea käsittää, miten äiti tällaiseen antaa suostumuksen, mutta koetan jotenkin selittää.

      Ei meillä ollut kyse mistään alkavasta murkkuiästä tai pienestä uhmasta. Lapsi kieltäytyi totaalisesti noudattamasta mitään tämän yhteiskunnan sääntöjä. Hän oli vaaraksi niin itselleen kuin ympäristölleen. Ja tätä oli jatkunut jo monta vuotta.Mitään helpotusta elämään ei tullut, kaikki meni koko ajan pahempaan suuntaan.

      Näin äitinä, että lapsi tarvitsee todella hoitoa, mutta mitään kunnollista ei ollut saatavilla. Vähän sellaista lässyn-lässyn touhua vuosia. Tukitoimia oli jonkin verran, mutta ei mitään "napakoita" ja todella auttavia. Esim. koulun kanssa en pystynyt tekemään yhteistyötä kunnolla koska opettaja kieltäytyi täysin. Terapiasta sain tapella ja kouluavustajasta myös kynsin hampain. Tukiperheestä puhuttiin joskus, mutta mitään ei koskaan esitetty.

      Tietysti näin jälkikäteen on helppo olla jälkiviisas. Varmaankin toisenlaisilla tukitoimilla tilannetta olisi voitu helpottaa. Lapselle kunnon hoito ja terapia, koulu mukaan yhteistyöhän, minulle äitinä helpotusta arkipäivään, jonkinlainen tukiperhe, että olisin edes joskus saanut levätä huoletta.

      No, meillä on elämä mennyt näin. Kadu en mitään, minä vastaan tästä ratkaisusta itse. Mutta on ilo äidille katsoa lasta nyt: ihana, sosiaalinen nuori mies, jolle koti ja sisarukset ja äiti todella tärkeitä. Elämä hymyilee, vaikka ulkopuolisten on sitä vaikea käsittää.

      Olisi minulla ollut sekin vaihtoehto, että olisin jäänyt tumput suorina katsomaan lapseni elämää ja olla välittämättä, sulkea silmät ja antaa olla vaan. Mutta jos olisin tämän ratkaisun tehnyt, uskoisin, että lapseni ei olisi enää hengissä. Sen verran kovaa ja vaikeaa meillä on ollut.

      Äänestä

    • vastaa kirjoitti:

      Meillä on kyseessä myös adhd-lapsi, jolla todettiin lisäksi uhmakkuushäiriö. Lisäksi minulla on toinenkin adhd-lapsi, että sillä saralla minulla on varmaan "vankka" kokemus.

      Niin...on varmaan vaikea käsittää, miten äiti tällaiseen antaa suostumuksen, mutta koetan jotenkin selittää.

      Ei meillä ollut kyse mistään alkavasta murkkuiästä tai pienestä uhmasta. Lapsi kieltäytyi totaalisesti noudattamasta mitään tämän yhteiskunnan sääntöjä. Hän oli vaaraksi niin itselleen kuin ympäristölleen. Ja tätä oli jatkunut jo monta vuotta.Mitään helpotusta elämään ei tullut, kaikki meni koko ajan pahempaan suuntaan.

      Näin äitinä, että lapsi tarvitsee todella hoitoa, mutta mitään kunnollista ei ollut saatavilla. Vähän sellaista lässyn-lässyn touhua vuosia. Tukitoimia oli jonkin verran, mutta ei mitään "napakoita" ja todella auttavia. Esim. koulun kanssa en pystynyt tekemään yhteistyötä kunnolla koska opettaja kieltäytyi täysin. Terapiasta sain tapella ja kouluavustajasta myös kynsin hampain. Tukiperheestä puhuttiin joskus, mutta mitään ei koskaan esitetty.

      Tietysti näin jälkikäteen on helppo olla jälkiviisas. Varmaankin toisenlaisilla tukitoimilla tilannetta olisi voitu helpottaa. Lapselle kunnon hoito ja terapia, koulu mukaan yhteistyöhän, minulle äitinä helpotusta arkipäivään, jonkinlainen tukiperhe, että olisin edes joskus saanut levätä huoletta.

      No, meillä on elämä mennyt näin. Kadu en mitään, minä vastaan tästä ratkaisusta itse. Mutta on ilo äidille katsoa lasta nyt: ihana, sosiaalinen nuori mies, jolle koti ja sisarukset ja äiti todella tärkeitä. Elämä hymyilee, vaikka ulkopuolisten on sitä vaikea käsittää.

      Olisi minulla ollut sekin vaihtoehto, että olisin jäänyt tumput suorina katsomaan lapseni elämää ja olla välittämättä, sulkea silmät ja antaa olla vaan. Mutta jos olisin tämän ratkaisun tehnyt, uskoisin, että lapseni ei olisi enää hengissä. Sen verran kovaa ja vaikeaa meillä on ollut.

      Eli tarkempi poikamme diagnoosi on hyperkineettinen uhmakkushäiriö. Eli on meilläkin sitä muutakin uhmakkuutta, kuin pelkkää alkavaa murkkuikää. Toisella pojalla selvä ADHD. Kolmannella ADD...
      Eli vanhimman kanssa sitä hankaluuksia on ollut.
      Meidän onneksi saatiin kouluun lääkitys, joka auttoi ja avustaja. Viimeksi poika toi käytöksestä 8!!!
      Näitä tukitoimia ennen poika ei pärjännyt koulussa ollenkaan, ja kotikoulussa oli kuukauden, kun koulun resurssit eivät riittäneet.
      Nyt mietimme toisen lääkkeen aloittamista, joka EHKÄ helpottaisi tätä kotona ilmenevää uhmaa.
      Mietityttää näin jälkikäteen, olisinko itsekkään jaksanut jos kouluun ei olisi tukea saanut, vaan poika olisi joutunut kotikoulussa jatkamaan.
      Eli tapeltiin ja saatiin apua. Onko sinun pojallasi ollut lääkitystä tms?

      Äänestä

    • jatkan vielä kirjoitti:

      Eli tarkempi poikamme diagnoosi on hyperkineettinen uhmakkushäiriö. Eli on meilläkin sitä muutakin uhmakkuutta, kuin pelkkää alkavaa murkkuikää. Toisella pojalla selvä ADHD. Kolmannella ADD...
      Eli vanhimman kanssa sitä hankaluuksia on ollut.
      Meidän onneksi saatiin kouluun lääkitys, joka auttoi ja avustaja. Viimeksi poika toi käytöksestä 8!!!
      Näitä tukitoimia ennen poika ei pärjännyt koulussa ollenkaan, ja kotikoulussa oli kuukauden, kun koulun resurssit eivät riittäneet.
      Nyt mietimme toisen lääkkeen aloittamista, joka EHKÄ helpottaisi tätä kotona ilmenevää uhmaa.
      Mietityttää näin jälkikäteen, olisinko itsekkään jaksanut jos kouluun ei olisi tukea saanut, vaan poika olisi joutunut kotikoulussa jatkamaan.
      Eli tapeltiin ja saatiin apua. Onko sinun pojallasi ollut lääkitystä tms?

      vuosien saatossa ja kaikki lähti siitä, että minä itse pyysin lääkkeiden kokeilua. Nyt on menossa Risperdal ja Concerta ja se on hyvä yhdistelmä.

      Tämä em. lääkeyhdistelmä ei ole ollut lapsella silloin kun hän oli kotona vaan aloitettiin huostaanoton alussa. Usein olenkin ajatellut, että olisipa tämä lääkeyhdistelmä ollut käytössä aikaisemmin, uskoisin, että siitä olisi ollut tosi suuri apu.

      Ja yleensäkin tähän lääkekokeiluun olisi pitänyt lähteä huomattavasti aikaisemmin. Vuosien saatossa lapsen oma mielikuva itsestään oli muuttunut niin, että hän piti itseään tyhmänä ja pahana, koulusta EI KOSKAAN tullut mitään positiivista palautetta. Opettajan mielestä oli väärin, että tällaiselle lapselle sanottaisiin mitään positiivista!

      Yhtenä isona epäkohtana näen myös sen, että koulu ei suostunut kunnolliseen yhteistyöhän tai lähinnä lapsen opettaja. Ärsyttää suuresti, että joka paikassa toitotetaan kodin ja koulun yhteistyön merkityksestä ja korostetaan vanhemmille, kuinka tärkeää se on. No minkäs sitten vanhempana teet, jos opettaja kieltäytyy yhteistyöstä? Hän sai mm. työnohjausta lastenpsykiatrilta, mutta kieltäytyi uskomasta mitään. Hän ei myöskään noudattanut palavereissa sovittuja asioita. Minulla on myös kokemusta toisenlaisista opettajista, joten tiedän , kuinka tärkeää yhteistyö voi olla.

      Sinulla on nähtävästi puoliso tukenasi. Voit silloin jakaa taakkaasi. Minä olen ollut yksin lasteni kanssa. Tai jonkin verran isä on ollut kuvioissa, mutta hän on tuonut omilla ongelmillaan lisää ongelmia lasten elämään.

      Äänestä

    • on kokeiltu kirjoitti:

      vuosien saatossa ja kaikki lähti siitä, että minä itse pyysin lääkkeiden kokeilua. Nyt on menossa Risperdal ja Concerta ja se on hyvä yhdistelmä.

      Tämä em. lääkeyhdistelmä ei ole ollut lapsella silloin kun hän oli kotona vaan aloitettiin huostaanoton alussa. Usein olenkin ajatellut, että olisipa tämä lääkeyhdistelmä ollut käytössä aikaisemmin, uskoisin, että siitä olisi ollut tosi suuri apu.

      Ja yleensäkin tähän lääkekokeiluun olisi pitänyt lähteä huomattavasti aikaisemmin. Vuosien saatossa lapsen oma mielikuva itsestään oli muuttunut niin, että hän piti itseään tyhmänä ja pahana, koulusta EI KOSKAAN tullut mitään positiivista palautetta. Opettajan mielestä oli väärin, että tällaiselle lapselle sanottaisiin mitään positiivista!

      Yhtenä isona epäkohtana näen myös sen, että koulu ei suostunut kunnolliseen yhteistyöhän tai lähinnä lapsen opettaja. Ärsyttää suuresti, että joka paikassa toitotetaan kodin ja koulun yhteistyön merkityksestä ja korostetaan vanhemmille, kuinka tärkeää se on. No minkäs sitten vanhempana teet, jos opettaja kieltäytyy yhteistyöstä? Hän sai mm. työnohjausta lastenpsykiatrilta, mutta kieltäytyi uskomasta mitään. Hän ei myöskään noudattanut palavereissa sovittuja asioita. Minulla on myös kokemusta toisenlaisista opettajista, joten tiedän , kuinka tärkeää yhteistyö voi olla.

      Sinulla on nähtävästi puoliso tukenasi. Voit silloin jakaa taakkaasi. Minä olen ollut yksin lasteni kanssa. Tai jonkin verran isä on ollut kuvioissa, mutta hän on tuonut omilla ongelmillaan lisää ongelmia lasten elämään.

      olitte huostaanottoon suostuvaisia, mutta ns. hoidollisissa huostaanotoissa on moni perhe ollut suunnattoman närkästynyt juuri tuosta, että lääkitys aloitetaan vasta sijoituksen jälkeen. Siitä on niin mukava saada sitten perusteita huostanotolle, "miten lapsen tilanne on parantunut sijoituksessa".

      Meillä taas tilanne oli se, että lapsi ei saanut mitään todellista apua, ennen kuin huostaanotosta kotiutumisen jälkeen.

      Koulusta minulla on samanlainen kokemus kuin sinullakin. Neuropsykologi ja lääkäri ohjeistivat opettajaa, neuvoista yksi tärkein oli kiitoksen antaminen lapselle, mutta opettaja ei pitänyt sitä tarpeellisena ikinä. Melkein päinvastoin, lapsi johti unohtamistilastoa koulutarvikkeissa jossain kohtaa ja ko. tilasto julkistettiin luokan edessä hyvin usein. Lopulta tilanne kärjistyi siihen, että tätä lasta sai kiusata, muita ei. Ja lapselta vaadittiin suoriutumista sellaisista asioista, joihin hän ei ollut kykenevä. Lapsesta tehtiin myös silmätikku ruokavalionsa, vaatetuksen ym. suhteen.

      Lopulta alueemme erityisopetuksen johtava psykologi myönsi epäilyni oikeiksi, että opettajan käytöstä väritti suunnaton epäluulo lapsen huostaanottotaustan takia. Siis näinkin vielä kostautui lapselle turha ja aiheeton huostaanotto! Onneksi sijoitus jäi lyhyeksi, mutta ehti saada paljon pahaa aikaan monella tavalla.

      Saimme koulunvaihdon ja siirron pienryhmäopetukseen, mikä oli pelastus lapselle ja koko perheen tilanteelle monella tavalla.

      Äänestä

    • koska kaikki kirjoitti:

      olitte huostaanottoon suostuvaisia, mutta ns. hoidollisissa huostaanotoissa on moni perhe ollut suunnattoman närkästynyt juuri tuosta, että lääkitys aloitetaan vasta sijoituksen jälkeen. Siitä on niin mukava saada sitten perusteita huostanotolle, "miten lapsen tilanne on parantunut sijoituksessa".

      Meillä taas tilanne oli se, että lapsi ei saanut mitään todellista apua, ennen kuin huostaanotosta kotiutumisen jälkeen.

      Koulusta minulla on samanlainen kokemus kuin sinullakin. Neuropsykologi ja lääkäri ohjeistivat opettajaa, neuvoista yksi tärkein oli kiitoksen antaminen lapselle, mutta opettaja ei pitänyt sitä tarpeellisena ikinä. Melkein päinvastoin, lapsi johti unohtamistilastoa koulutarvikkeissa jossain kohtaa ja ko. tilasto julkistettiin luokan edessä hyvin usein. Lopulta tilanne kärjistyi siihen, että tätä lasta sai kiusata, muita ei. Ja lapselta vaadittiin suoriutumista sellaisista asioista, joihin hän ei ollut kykenevä. Lapsesta tehtiin myös silmätikku ruokavalionsa, vaatetuksen ym. suhteen.

      Lopulta alueemme erityisopetuksen johtava psykologi myönsi epäilyni oikeiksi, että opettajan käytöstä väritti suunnaton epäluulo lapsen huostaanottotaustan takia. Siis näinkin vielä kostautui lapselle turha ja aiheeton huostaanotto! Onneksi sijoitus jäi lyhyeksi, mutta ehti saada paljon pahaa aikaan monella tavalla.

      Saimme koulunvaihdon ja siirron pienryhmäopetukseen, mikä oli pelastus lapselle ja koko perheen tilanteelle monella tavalla.

      tuossa, miten meidän sijoitettuihin, lähinnä yhteen
      ylivilkkaaseen lapseen suhtauduttiin koulussa.
      Meilläkin suurin ongelma oli juuri opettajien taitamattomuus ja haluttomuus ymmärtää lasta tai yhtään mitään.
      Lopulta kaikki kärjistyi sitten siihen, että tulin sanoneeksi muutamia totuuksia opettajille ja heillehän se ei sopinut, joten lapsi laitettiin kokonaan pois koulusta ja jätettiin vaille mminkäänlaista opetusta. ei edes yhtään koulukirjaa saanut mukaansa kotiin, että olisi kotona voinut opiskella.
      tämä kaikki tapahtui vielä sellaisessa tilanteessa, kun lapsi oli itse yrittänyt koko vuoden jo tosissaan pärjätä koulussa ja oli hyvin onnistumassakin. Tuloksia oli siis näkynyt. Sen katson tapahtuneen juuri siksi, että rupesin kotona häntä kehumaan ja antamaan positiivista palautetta aina, kun vain jotain pientäkin aihetta oli. Nämä lapset saavat myös äideiltä jatkuvasti kielteissävytteistä palautetta, koska heitä pitää jatkuvasti kieltää jostain ja rauhotella. Saikin tarkkana olla, että ehti kehua, ennen seuraavaa tempausta, jos lapsi muutaman sekunnin oli aloillaan. Otin sellasen systeemin, että kun piti moittia jostain alotin keskustelun siten, että
      luettelin ensin kaikki ne asiat, mitkä hän oli tehnyt oikein ja missä kehittynyt ja sanoin, että näin hienosti olet nämä asiat hoitanut, että vielä kun tämänkin asian voisit korjata, niin menisi tosi hienosti. Se tuotti tulosta ja lapsen itsetunto alkoi kohentua, niin sitten iski koulu vetäen pohjan pois aivan kaikelta ja kaiken lisäksi tekaistuilla syytöksillä ja valheilla.
      Puolustin lasta koulua vastaan naaras leijonan tavoin, josta seurasi vain, että itse sairastuin, siis paloin loppuun totaalisesti. Koulu ei antanut periksi missään. Rehtoria myöten kaikki valehtelivat törkeästi, jopa lapsen kuullen.
      Siis kaikki positiivinen palaute mitä ikinä pystyy lapselle antamaan tuo satakertaisen tuloksen verrattuna negatiiviseen. Tämä on koettua.

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      tuossa, miten meidän sijoitettuihin, lähinnä yhteen
      ylivilkkaaseen lapseen suhtauduttiin koulussa.
      Meilläkin suurin ongelma oli juuri opettajien taitamattomuus ja haluttomuus ymmärtää lasta tai yhtään mitään.
      Lopulta kaikki kärjistyi sitten siihen, että tulin sanoneeksi muutamia totuuksia opettajille ja heillehän se ei sopinut, joten lapsi laitettiin kokonaan pois koulusta ja jätettiin vaille mminkäänlaista opetusta. ei edes yhtään koulukirjaa saanut mukaansa kotiin, että olisi kotona voinut opiskella.
      tämä kaikki tapahtui vielä sellaisessa tilanteessa, kun lapsi oli itse yrittänyt koko vuoden jo tosissaan pärjätä koulussa ja oli hyvin onnistumassakin. Tuloksia oli siis näkynyt. Sen katson tapahtuneen juuri siksi, että rupesin kotona häntä kehumaan ja antamaan positiivista palautetta aina, kun vain jotain pientäkin aihetta oli. Nämä lapset saavat myös äideiltä jatkuvasti kielteissävytteistä palautetta, koska heitä pitää jatkuvasti kieltää jostain ja rauhotella. Saikin tarkkana olla, että ehti kehua, ennen seuraavaa tempausta, jos lapsi muutaman sekunnin oli aloillaan. Otin sellasen systeemin, että kun piti moittia jostain alotin keskustelun siten, että
      luettelin ensin kaikki ne asiat, mitkä hän oli tehnyt oikein ja missä kehittynyt ja sanoin, että näin hienosti olet nämä asiat hoitanut, että vielä kun tämänkin asian voisit korjata, niin menisi tosi hienosti. Se tuotti tulosta ja lapsen itsetunto alkoi kohentua, niin sitten iski koulu vetäen pohjan pois aivan kaikelta ja kaiken lisäksi tekaistuilla syytöksillä ja valheilla.
      Puolustin lasta koulua vastaan naaras leijonan tavoin, josta seurasi vain, että itse sairastuin, siis paloin loppuun totaalisesti. Koulu ei antanut periksi missään. Rehtoria myöten kaikki valehtelivat törkeästi, jopa lapsen kuullen.
      Siis kaikki positiivinen palaute mitä ikinä pystyy lapselle antamaan tuo satakertaisen tuloksen verrattuna negatiiviseen. Tämä on koettua.

      Amalia jaksoit ja onnistuit lapsen kanssa.

      Juuri tuon olen nähnyt omankin lapseni kohdalla, että lapselle annetulla myönteisellä palautteella saa myönteistä käytöstä lapselta ja päinvastoin. Erityislasten itsetunto on monesti heikko, johtuen paljosta negatiivisesta palautteesta, mitä he saavat kaikkialla. Siksi kasvattajalta tullut tuki myönteisen identiteetin kehitykselle on korvaamattoman tärkeää.

      Lieköhän ihan lainvoimainen menettely tuokaan, että lapsi jätetään ilman opetusta. Puhutaan aina oppivelvollisuudesta, mutta yhtä hyvin sopiva sana olisi oikeus kuin velvollisuus. Jos ei ollut osoittaa lapselle paikkaa (koulua), missä hän tuota oikeutta harjoittaa, niin kirjat ainakin olisi pitänyt antaa kotiin. Itse opetin omaa lastani tänä talvena muutaman kuukauden kotona koulunvaihtoa odotellessa.

      Järkyttävää, millaista tuhoa ammattikasvattajaksi luettava ihminen, siis opettaja, voi saada aikaan lapsen itsetunnolle. Lapsi ei kunnolla syönyt, eikä nukkunut, ennen kuin hänelle oli vakuutettu, että sen opettajan luokalle ei tarvitse palata enää. Ja vasta sen jälkeen opiskelu kotona saattoi alkaa.

      En ihmettele Amalian loppuun palamista ollenkaan, kyllä nuo viimeiset ajat entisessä koulussa olivat niin kamalia. Ja meillä sentään muu oppilashuoltoryhmä puolusti minua ennakkoluuloihinsa tikehtymässä ollutta opettajaa vastaan, mutta mikään ei muuttanut hänen asenteitaan.

      Mutta kyllä tuokin vaihe kannatti läpikäydä. Nyt on ihana nähdä, miten lapsi lähtee iloisena kouluun ja tulee sieltä iloisella mielellä pois. Nyt hän on siis pienryhmässä, jossa opettajana on erityisopettaja, jolla on vankka kokemus erityisoppilaista. Lapsi opiskelee tavallista peruskoulun oppimäärää, hieman vain eri pedagokiikalla opetettuna kuin tavallisessa luokassa.

      Ja koulumenestyshän on tietysti hyvä mittari myös viihtymiselle. Ex-koulussa joku aine putosi jo ala-arvoiseen, ja nyt on saanut samasta aineesta parista viime kokeesta kiitettävän.

      On kamalaa ajatella, että edellisessä koulussa tämänkin lapsen kohtalona olisi voinut olla siirto häirikkö-ESY-luokalle ja oppimäärän supistaminen tärkeissä aineissa. Ja vielä kamalampaa on, että kunnilla ei muka ole varaa lainmukaisen erityisopetuksen järjestämiseen kaikille sitä tarvitseville.

      Ei erityislapsen kohdalla saa ajatella, että hän on jo valmiiksi syrjäytynyt, vaan hänellä on oikeus oikeaan tukeen opetuksessa. Mutta siihen päästään vain oikealla dg:lla ja sen lisäksi on kartoitettava tarkemmin, mistä oppimisen ongelmista lapsi kärsii. Kaikki tämä tuli mahdolliseksi tälle lapselle vasta sitten, kun hän ensin kotiutui järjettömästä huostaanotosta.

      Siis meidän kohdalla se oli väärä ja turha toimenpide, enkä tällä tarkoita sitä, että jonkun murkun kohdalla siitä joskus saattaisi olla apuakin. Varsinkin juuri tuollaisessa tapauksessa, jossa lapsikin suhtautuu myönteisesti sijoitukseen, josta tässä ketjussa on kerrottu.

      Äänestä

    • Eikö olisi hyvä, jos yksinhuoltajat kertoisivat julkisuuteen kuinka rankkaa se on yksinhuoltajana olla niin itselle kuin lapsillekin. Meillehän on vuosikaudet syydetty hyvinvointivaltiopropagandaa, jonka vuoksi monella nuorella tytöllä on harhakuva siitä, että yksinhuoltajana pärjää eikä miestä tarvita. Olisi hyvä tulevien tragedioiden välttämiseksi tiedottaa rehellisesti, että hyvinvointivaltiossamme vastoin illuusiotamme ei oikeasti ole yksinhuoltajille helppoa vaan suorastaan järkyttävät olot. Nythän on käynyt niin, että jotkut naiset ovat aivan tieten tahtoen päättäneet alunalkaenkin ryhtyä yksihuoltajaksi tekemällä itselleen lapsen vailla isää. Meillä on myös hedelmöityslaki nyt sellainen, jonka avulla yksinhuoltajaksi hamuavat nainen on oikeutettu lapseen ja yksinhuoltajuuteen. Eikö olisi järkevää nyt tiedottaa laajemmin niistä kaikista vaikeuksista, joita yksinhuoltajan elämässä johtavat huostaanottoon. Tässäkin ketjussa on äidit maininneet ikään kuin lieventävänä seikkana huostaanantamiseensa yksinhuoltajuuden. Jos ei sitä pidetä minkäänlaisena tekijänä huostaanottoasiassa, niin eihän sitä yksinhuoltajuutta selityksenä mainittaisikaan edes. Vai mitä? Jotta nyt riittäisi verovarat nykyisten yksinhuoltajuuden syövereissä taistelevien äitejen auttamiseen, niin kannattaisi informoinnin ja esimerkein yrittää estää tulevien yksinhuoltajien tietentahtoiset valinnat. Yksinhuoltajaksihan voi elämän käänteissä joutua kuka vaan, mutta että ei sentään sitten tietentahtoen kukaan valitsisi yksinhuoltajuutta erehtyessään uskomaan hyvinvointivaltiopropagandaa.

      Äänestä

    väliaikainen tyhmistyminen lapsen silmissä'. Se vain kuuluu olla niin, koska hyvistäkin vanhemmista pitää jotenkin irrottautua omaan itsenäisyyteen. Lapsen temperamentista riippuen uhma vanhempia kohtaan voi olla valtavan voimakasta, jolloin kaikki mitä vanhemmat tekevät ja sanovat, on lapsen mielestä tyhmää, kalkkismaista, ei-ymmärtävää jne.

    Sitten kun hän joutuu vanhemmista eroon, voikin tapahtua sellainen ihme, että muita aikuisia kuuntelemalla hän huomaa, että ei ne omat vanhemmat sieltä tyhmimmästä päästä olleetkaan. Tai hän saa vähän vertailtua vanhempien mielipiteitä muiden mielipiteeseen/käytökseen ja saa sieltä tavallaan vahvistusta itselleen, että muutkin aikuiset voivat olla samaa mieltä kuin omat vanhemmat.

    Tietysti auttaa myös aika, järki kasvaa toivottavasti iän myötä ja uhma vähenee. Sieltä se oma identiteetti alkaa pilkottaa vähitellen ja kotona asuminenkin ehkä sujuu ajan myötä.

    Näiden palstojen häiriköistä ei tarvitse välittää, sillä jos täällä esiintyy bio-vanhempana, niin kirjoitti mitä tahansa, haukutuksi tulee varmaan jossain vaiheessa. Varsinkin, jos on käynyt niin huono tuuri, että sijaishuolto on ollut epäonnistunut ratkaisu. Teillä sen sijaan ei taida olla kyse niin huonosta tuurista. On minullekin vastattu, että jos hoitaa lapsensa hyvin, niin varmasti ei huostaanoteta. Mutta ne kirjoitukset voi jättää omaan arvoonsa.

    Tulet varmaan ajan oloon huomaamaan, että aivan kaikille ja joka paikassa ei kannata kertoa lapsen huostaanottotaustasta. Pahimmillaan ennakkoluuloista joudutte kärsimään niin lapsi kuin sinäkin.

    Äänestä

    • Voihan jokainen äiti ja isä miettiä, miltä itse lapsena olisi tuntunut, jos oma äiti olisi antanut hänet huostaan. Tuskin ne tunteet kovinkaan erilaiset olisivat tai ainakin osviittaa antavat. Vähemmästäkin sitä vanhemmilleen suutahtaa lapsi kuin lapsi ja monia jää elinikäksi kalvamaan kodin epäoikeudenmukainen kohtelu ihan vaikka sisarusten kesken. Huostaan antaminen nyt on aivan toisen luokan juttu tunnetasollakin.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Voihan jokainen äiti ja isä miettiä, miltä itse lapsena olisi tuntunut, jos oma äiti olisi antanut hänet huostaan. Tuskin ne tunteet kovinkaan erilaiset olisivat tai ainakin osviittaa antavat. Vähemmästäkin sitä vanhemmilleen suutahtaa lapsi kuin lapsi ja monia jää elinikäksi kalvamaan kodin epäoikeudenmukainen kohtelu ihan vaikka sisarusten kesken. Huostaan antaminen nyt on aivan toisen luokan juttu tunnetasollakin.

      Tulee vain mieleen esim. Iso-Britanian jo vuosisatoja lienee jatkunut tilanne, että jo pienet lapset laitetaan pois kotoa sisäoppilaitoksiin.
      Ihmeesti se kansa on kuitenkin pärjännyt.
      Ei siellä, eikä täälläkään rikkaiden lasten äidit itse edes vauvana lapsiaan ole hoitaneet, vaan nannyt.
      Vasta viime vuosina on ruvettu painottamaan äiti-lapsi suhteen merkitystä.
      Mitäköhän mahtais britit sulle vastata syytöksiisi vanhemmista erottamiseen ja lapsesta luopumiseen.
      Näissäkin tapauksissa ovat lapset koko lapsuutensa saaneet elää äitinsä hoivissa ja vasta nyt murrosikäisenä joutuu eroon.
      En usko, että etenkään siinä tapauksessa, että lapsi on itsekin ollut järjestelyyn suostuvainen, hänellä on siitä mitään pahaa sanottavaa, päin vastoin, veikkaan.
      Minusta Hellu tässä tapauksessa suhtaudut asiaan aivan liian tunteenomaisesti, unohtaen kylmän totuuden. Joskus sitä äidin rakkautta voi mitata myös siten, että kuinka suuriin uhrauksiin äiti on valmis lapsensa parhaaksi, eli tässä tapauksessa, vaikka eroon.
      Äiti ei ole mitenkään lastaan hylännyt, lapsi vain asuu tilapäisesti toisella paikkakunnalla.
      Tiedän itse, kuinka pahaksi tilanne saattaakaan noiden ADHD-lasten kanssa mennä, koska eivät itse hallitse tekemisiään mitenkään, ellei ole lääkitystä. Isomman lapsen perässä ei voi joka hetki mitenkään olla ja kontrolli on pelkästään lapsella ja se pettää aivan liian usein. Siitä kuitenkin kärsii eniten juuri lapsi jo silläkin hetkellä, puhumattakaan myöhemmistä seurauksista.
      Pahimmassa tapauksessa nuoruuden aikaisista töppäyksistä voi joutua kärsimään loppuelämänsä, tai ei tule koskaan edes vanhaksi elämään.
      Jouduin itsekin tilanteeseen, jossa piti turvautua lapsen väliaikaiseen muuttoon laitokseen, myös lapsi sitä halusi. Mukavaa se ei ollut kenestäkään, mutta sai älyttömän rikoskierteen poikki joksikin aikaa.
      Sitten lopulta saatiin lapselle myös lääkitys ja todella suuri apu oli myös tuo usein mainitsemani Rosen-terapia.
      Murroikäisen ongelmiin siitä on ollut kovasti apua, sekä lisäksi tiedän monia, jotka ovat saaneet avun myös homeopaatilta.

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      Tulee vain mieleen esim. Iso-Britanian jo vuosisatoja lienee jatkunut tilanne, että jo pienet lapset laitetaan pois kotoa sisäoppilaitoksiin.
      Ihmeesti se kansa on kuitenkin pärjännyt.
      Ei siellä, eikä täälläkään rikkaiden lasten äidit itse edes vauvana lapsiaan ole hoitaneet, vaan nannyt.
      Vasta viime vuosina on ruvettu painottamaan äiti-lapsi suhteen merkitystä.
      Mitäköhän mahtais britit sulle vastata syytöksiisi vanhemmista erottamiseen ja lapsesta luopumiseen.
      Näissäkin tapauksissa ovat lapset koko lapsuutensa saaneet elää äitinsä hoivissa ja vasta nyt murrosikäisenä joutuu eroon.
      En usko, että etenkään siinä tapauksessa, että lapsi on itsekin ollut järjestelyyn suostuvainen, hänellä on siitä mitään pahaa sanottavaa, päin vastoin, veikkaan.
      Minusta Hellu tässä tapauksessa suhtaudut asiaan aivan liian tunteenomaisesti, unohtaen kylmän totuuden. Joskus sitä äidin rakkautta voi mitata myös siten, että kuinka suuriin uhrauksiin äiti on valmis lapsensa parhaaksi, eli tässä tapauksessa, vaikka eroon.
      Äiti ei ole mitenkään lastaan hylännyt, lapsi vain asuu tilapäisesti toisella paikkakunnalla.
      Tiedän itse, kuinka pahaksi tilanne saattaakaan noiden ADHD-lasten kanssa mennä, koska eivät itse hallitse tekemisiään mitenkään, ellei ole lääkitystä. Isomman lapsen perässä ei voi joka hetki mitenkään olla ja kontrolli on pelkästään lapsella ja se pettää aivan liian usein. Siitä kuitenkin kärsii eniten juuri lapsi jo silläkin hetkellä, puhumattakaan myöhemmistä seurauksista.
      Pahimmassa tapauksessa nuoruuden aikaisista töppäyksistä voi joutua kärsimään loppuelämänsä, tai ei tule koskaan edes vanhaksi elämään.
      Jouduin itsekin tilanteeseen, jossa piti turvautua lapsen väliaikaiseen muuttoon laitokseen, myös lapsi sitä halusi. Mukavaa se ei ollut kenestäkään, mutta sai älyttömän rikoskierteen poikki joksikin aikaa.
      Sitten lopulta saatiin lapselle myös lääkitys ja todella suuri apu oli myös tuo usein mainitsemani Rosen-terapia.
      Murroikäisen ongelmiin siitä on ollut kovasti apua, sekä lisäksi tiedän monia, jotka ovat saaneet avun myös homeopaatilta.

      Brittiläisten sisäoppilaitoskulttuuri on kieltämättä aika julman kuulosta meikäläisten mittapuun mukaan, mutta eivät nekään vanhemmat luovu oikeudesta lapseensa siten kuin huostaan antavat vanhemmat. Toisaalta, jos yleinen käytäntö ja tapakulttuuri on sellainen, että nannyt hoitaa, niin lapsi ei mitenkään poikkea muusta ympäristöstä, eikä kukaan katso häntä kieroon eikä hän itsekkään tunne itseään mitenkään osattomasksi tai toisenlaiseksi kuin ikätoverinsa.
      Ehkä meilläkin käy ennenpitkää samalla tavalla huostaanotetuille lapsille, että kun se yleistyy ja yleistyy, ja kohta joka toinen jo on huostaanotettu, niin ei sitä kukaan pidä mitenkään niin erikoisen harvinaisena ja äärimmäisenä viimekäden ratkaisuna kuin vielä jokunen vuosi sitten. Tämä lienee tarkoitus meillä Suomessa, kun huostaanottokynnystä tarpeeksi ja jatkuvalla syötöllä madalletaan ja huostaan vapaaehtoisesti antavia vanhempia kehutaan.
      Tuntevatkohan kohta ne biovanhemmat, jotka lapsensa pyrkivät vaikeuksienkin keskellä itse hoitamaan ja itsekkäästi pitämään omassa kodissaan pian jo piston sydämessään. Siihen pian ollaan varmaan päätymässä.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Brittiläisten sisäoppilaitoskulttuuri on kieltämättä aika julman kuulosta meikäläisten mittapuun mukaan, mutta eivät nekään vanhemmat luovu oikeudesta lapseensa siten kuin huostaan antavat vanhemmat. Toisaalta, jos yleinen käytäntö ja tapakulttuuri on sellainen, että nannyt hoitaa, niin lapsi ei mitenkään poikkea muusta ympäristöstä, eikä kukaan katso häntä kieroon eikä hän itsekkään tunne itseään mitenkään osattomasksi tai toisenlaiseksi kuin ikätoverinsa.
      Ehkä meilläkin käy ennenpitkää samalla tavalla huostaanotetuille lapsille, että kun se yleistyy ja yleistyy, ja kohta joka toinen jo on huostaanotettu, niin ei sitä kukaan pidä mitenkään niin erikoisen harvinaisena ja äärimmäisenä viimekäden ratkaisuna kuin vielä jokunen vuosi sitten. Tämä lienee tarkoitus meillä Suomessa, kun huostaanottokynnystä tarpeeksi ja jatkuvalla syötöllä madalletaan ja huostaan vapaaehtoisesti antavia vanhempia kehutaan.
      Tuntevatkohan kohta ne biovanhemmat, jotka lapsensa pyrkivät vaikeuksienkin keskellä itse hoitamaan ja itsekkäästi pitämään omassa kodissaan pian jo piston sydämessään. Siihen pian ollaan varmaan päätymässä.

      lapsestani..enkä aio luopuakaan..eikä sitä "luopumista"ole minulta kukaan "vaatinutkaan".
      Olen yhä äiti nuorelleni,ja isä on yhä isä.

      Ymmärtääkseni "huostaanotto"on aivan eri asia kuin että lapsi on avohuollon tukitoimena "sijoitettu" määräajaksi?
      Vai olenko aivan väärässä?

      Lapseni on aina ollut "vauhdikas" toimissaan..joku sanoisi ylivilkas "aina sata rautaa tulessa",mutta koskaan häntä ei ole erityisesti"tutkittu" koska koulumenestys ollut hyvää ja muutenkin hän on hyvin sosiaalinen sekä tulee eri ikäisten ihmisten kanssa toimeen..on myös luonteeltaan enemmänkin sovittelija, kuin riidan haastaja.
      Koskaan häntä ei ole myöskään "koulukiusattu", eikä hän ole itsekään ollut kiusaaja.

      En ole kokenut että sosiaalityöntekijä olisi erityisesti haukkunut tai kehunut meitä siitä että
      lapsemme on nyt "sijoitettuna",totesi vain että: Oikeanlaista vanhemmuutta on myös ymmärtää omien voimavarojen rajallisuus.

      ME kaikki olimme samaa mieltä siitä että nuoren rikoskierre sekä lintsaaminen tulisi loppua..Sostyöntekijä mainitsi vain sen että "harvinaisempaa että sijoitus-asiassa ollaan niin yksimielisiä",(ehkä tuo sijoitus siksikin on onnistunut?).

      Todellakin tekemämme ratkaisu oli se viimeinen vaihtoehto..kun KAIKKI muut keinot/tukitoimet oli koitettu,tilanne oli jatkunut jo vuosia ja aina vain pahemmaksi meni.

      Tiedän että asiaa on vaikea ymmärtää,jollei omakohtaista kokemusta ole.

      Olen itse ollut(nuorempana)lastenhoitajana muutamissa"varakkaissa"suomalaisissa perheissä,ja sellaiseenkin tilanteeseen jouduin jossa lapsia kouluun saattaessani(lapset 7 ja 10 vuotiaita silloin)ihmiset tuijottivat/ihmettelivät "miten tuon ikäisiä tarvitsee enää kouluun saattaa, ja hoitajakin olla..pelkäävätkö vanhemmat että lapset ryöstetään?"...tilanteita oli muitakin,mutta tuo nyt vain esimerkkinä.

      Sanoisin että tuntisin piston sydämmessäni,jollen olisi lähtenyt lapselleni apua hakemaan..etenkin kun NYT näen mikä muutos lapsessani on tapahtunut ja kuinka hänen elämänsä on lähtenyt nousemaan ylöspäin,tietenkin haluan että lapseni saa myös koulunsa käytyä ja voi hakea haluamaansa jatkokoulutukseen.
      JOS entinen elämä olisi jatkunut, ei hän todistusta olisi saanut..ja kierre vain jatkunut.

      Äänestä

    • ap. kirjoitti:

      lapsestani..enkä aio luopuakaan..eikä sitä "luopumista"ole minulta kukaan "vaatinutkaan".
      Olen yhä äiti nuorelleni,ja isä on yhä isä.

      Ymmärtääkseni "huostaanotto"on aivan eri asia kuin että lapsi on avohuollon tukitoimena "sijoitettu" määräajaksi?
      Vai olenko aivan väärässä?

      Lapseni on aina ollut "vauhdikas" toimissaan..joku sanoisi ylivilkas "aina sata rautaa tulessa",mutta koskaan häntä ei ole erityisesti"tutkittu" koska koulumenestys ollut hyvää ja muutenkin hän on hyvin sosiaalinen sekä tulee eri ikäisten ihmisten kanssa toimeen..on myös luonteeltaan enemmänkin sovittelija, kuin riidan haastaja.
      Koskaan häntä ei ole myöskään "koulukiusattu", eikä hän ole itsekään ollut kiusaaja.

      En ole kokenut että sosiaalityöntekijä olisi erityisesti haukkunut tai kehunut meitä siitä että
      lapsemme on nyt "sijoitettuna",totesi vain että: Oikeanlaista vanhemmuutta on myös ymmärtää omien voimavarojen rajallisuus.

      ME kaikki olimme samaa mieltä siitä että nuoren rikoskierre sekä lintsaaminen tulisi loppua..Sostyöntekijä mainitsi vain sen että "harvinaisempaa että sijoitus-asiassa ollaan niin yksimielisiä",(ehkä tuo sijoitus siksikin on onnistunut?).

      Todellakin tekemämme ratkaisu oli se viimeinen vaihtoehto..kun KAIKKI muut keinot/tukitoimet oli koitettu,tilanne oli jatkunut jo vuosia ja aina vain pahemmaksi meni.

      Tiedän että asiaa on vaikea ymmärtää,jollei omakohtaista kokemusta ole.

      Olen itse ollut(nuorempana)lastenhoitajana muutamissa"varakkaissa"suomalaisissa perheissä,ja sellaiseenkin tilanteeseen jouduin jossa lapsia kouluun saattaessani(lapset 7 ja 10 vuotiaita silloin)ihmiset tuijottivat/ihmettelivät "miten tuon ikäisiä tarvitsee enää kouluun saattaa, ja hoitajakin olla..pelkäävätkö vanhemmat että lapset ryöstetään?"...tilanteita oli muitakin,mutta tuo nyt vain esimerkkinä.

      Sanoisin että tuntisin piston sydämmessäni,jollen olisi lähtenyt lapselleni apua hakemaan..etenkin kun NYT näen mikä muutos lapsessani on tapahtunut ja kuinka hänen elämänsä on lähtenyt nousemaan ylöspäin,tietenkin haluan että lapseni saa myös koulunsa käytyä ja voi hakea haluamaansa jatkokoulutukseen.
      JOS entinen elämä olisi jatkunut, ei hän todistusta olisi saanut..ja kierre vain jatkunut.

      sanoit, Olis kiva kuulla. No eikö nyt ollutkaan kiva kuulla niitä erilaisia mielipiteitä, mitä mieltä vapaaehtoisista sijoituksista kodin ulkopuolelle ollaan. Kuitenkaan viime kädessä kenenkään muun milipiteillä ei ole merkitystä kuin oman lapsesi tuntemuksilla ja tietenkin myös hänen kotiin jäävillä sisaruksillaan, joita asia koskettaa myös.

      Äänestä

    • ap. kirjoitti:

      lapsestani..enkä aio luopuakaan..eikä sitä "luopumista"ole minulta kukaan "vaatinutkaan".
      Olen yhä äiti nuorelleni,ja isä on yhä isä.

      Ymmärtääkseni "huostaanotto"on aivan eri asia kuin että lapsi on avohuollon tukitoimena "sijoitettu" määräajaksi?
      Vai olenko aivan väärässä?

      Lapseni on aina ollut "vauhdikas" toimissaan..joku sanoisi ylivilkas "aina sata rautaa tulessa",mutta koskaan häntä ei ole erityisesti"tutkittu" koska koulumenestys ollut hyvää ja muutenkin hän on hyvin sosiaalinen sekä tulee eri ikäisten ihmisten kanssa toimeen..on myös luonteeltaan enemmänkin sovittelija, kuin riidan haastaja.
      Koskaan häntä ei ole myöskään "koulukiusattu", eikä hän ole itsekään ollut kiusaaja.

      En ole kokenut että sosiaalityöntekijä olisi erityisesti haukkunut tai kehunut meitä siitä että
      lapsemme on nyt "sijoitettuna",totesi vain että: Oikeanlaista vanhemmuutta on myös ymmärtää omien voimavarojen rajallisuus.

      ME kaikki olimme samaa mieltä siitä että nuoren rikoskierre sekä lintsaaminen tulisi loppua..Sostyöntekijä mainitsi vain sen että "harvinaisempaa että sijoitus-asiassa ollaan niin yksimielisiä",(ehkä tuo sijoitus siksikin on onnistunut?).

      Todellakin tekemämme ratkaisu oli se viimeinen vaihtoehto..kun KAIKKI muut keinot/tukitoimet oli koitettu,tilanne oli jatkunut jo vuosia ja aina vain pahemmaksi meni.

      Tiedän että asiaa on vaikea ymmärtää,jollei omakohtaista kokemusta ole.

      Olen itse ollut(nuorempana)lastenhoitajana muutamissa"varakkaissa"suomalaisissa perheissä,ja sellaiseenkin tilanteeseen jouduin jossa lapsia kouluun saattaessani(lapset 7 ja 10 vuotiaita silloin)ihmiset tuijottivat/ihmettelivät "miten tuon ikäisiä tarvitsee enää kouluun saattaa, ja hoitajakin olla..pelkäävätkö vanhemmat että lapset ryöstetään?"...tilanteita oli muitakin,mutta tuo nyt vain esimerkkinä.

      Sanoisin että tuntisin piston sydämmessäni,jollen olisi lähtenyt lapselleni apua hakemaan..etenkin kun NYT näen mikä muutos lapsessani on tapahtunut ja kuinka hänen elämänsä on lähtenyt nousemaan ylöspäin,tietenkin haluan että lapseni saa myös koulunsa käytyä ja voi hakea haluamaansa jatkokoulutukseen.
      JOS entinen elämä olisi jatkunut, ei hän todistusta olisi saanut..ja kierre vain jatkunut.

      sijoitettuna voi käsittääkseni olla 3 kk 3 kk. Ei sen pidempää. Sitten pitää tehdä virallinen huostaanotto tai lopettaa siihen. Näin ainakin minulle vuosia sitten sanottiin. Selvitäpä nämä kuviot.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      sanoit, Olis kiva kuulla. No eikö nyt ollutkaan kiva kuulla niitä erilaisia mielipiteitä, mitä mieltä vapaaehtoisista sijoituksista kodin ulkopuolelle ollaan. Kuitenkaan viime kädessä kenenkään muun milipiteillä ei ole merkitystä kuin oman lapsesi tuntemuksilla ja tietenkin myös hänen kotiin jäävillä sisaruksillaan, joita asia koskettaa myös.

      ja ymmärrän toki senkin että "eriäviä" mielipiteitä asian tiimoilta ilmenee..kait aikas luonnollista.

      Olen vain sitäkin miettinyt että kun kirjoitan "avohuollon tukitoimena tehty sijoitus,joka siis määräaikainen"..niin kirjoituksiin suhtaudutaan kuin se olisi "huostaanotto"viranomaisten taholta..siksi kysyin niistä,koska olen ymmärtänyt että "nimikkeissä" on selkeä ero.

      Lähinnä en peräänkuuluttanut niinkään kenenkään "mielipidettä"erityisesti..vaan ehkä ennemminkin asennetta asiaan..miten siihen suhtautuu lasten parissa työskentelevä..uskoisin että heillä tietoa jotensakkin enemmän.

      Äitinä omille lapsilleen tulee joskus hieman "sokeaksi"..yleensä niin tapahtuu kun on liian läheinen ihminen kyseessä.

      Meidän lasten kohdalla sisarusten välit paranivat..tokihan heillä ikävääkin ilmenee,mutta kun joka päiväiset "muksimiset"ovat loppuneet..on heilläkin paljon levollisempaa.

      Äänestä

    • tukitoimena kirjoitti:

      sijoitettuna voi käsittääkseni olla 3 kk 3 kk. Ei sen pidempää. Sitten pitää tehdä virallinen huostaanotto tai lopettaa siihen. Näin ainakin minulle vuosia sitten sanottiin. Selvitäpä nämä kuviot.

      Meillä on seuraava palaveri sijoituksen vuoksi piakkoin..joten pitääpä tarkemmin kysellä...

      Äänestä

    Olen itse samanlaisessa tilanteessa,hienoa et pystyt ajattelemaan noin,kiva huomata etten ole ainut,sillä pystyn itsekin ajattelemaan samoin vaikka vaikean päätöksen jouduinkin tekemään.

    Äänestä

    Onko heikolla rahatilanteella tekemistä sen kanssa, että niin monet yksinhuoltajat antavat teini-ikäisensä sijoitukseen vapaaehtoisesti. Jos teinikin on onnellinen sijoituksesta, niin vaikuttaako siihen se, että sijoituksessa on enemmän rahaa harrastuksiin, vaatteisiin, tietotekniikkaan ja menoihin, kuin yksinhuoltajan taloudessa eläessä.

    Tuossa toisessa ketjussa amalia otti esille juuri tuon, että lapsia lähdetään tehtailemaan ihan soitellen sotaan, liian nuorina, tajuamatta mitä kaikkea se tuo tullessaan. Näin on monelle yksinhuoltajallekin varmaan käynyt. Yhteiskunta on viestittänyt, että yksinhuoltajana pärjää yhteiskunnan tuella, ja todellisuudessa niin ei sitten olekkaan käynyt, mitä idealistinen illuusio lupaili. Kuinka moni sijoitettu teini ja murkku on uupuneen yksinhuoltan japerheestä. Onko tilastoja.

    Äänestä

    • lapsi on huostaanotettu ns. hoidollisista syistä. Mukana kyllä myös on ollut oma täydellinen uupuminen kahden erityislapsen yksinhuoltajana.

      Mitään yhteiskunnallisia tukia en ole koskaan saanut yksinhuoltajana. Tai ainoa tuki on ollut lapsilisässä oleva yksinhuoltajakorotus.

      Lapseni on sijoitettuna ns. ammatilliseen perhekotiin. Siellä on kaikki mahdolliset vempaimet, mopot ym., uudet autot, ulkomaan matkoja tehdään vuosittain, lomilla pörrätään kylpylöissä jne. Eli lapsellani olisi mahdollisuus lähteä lomilla ulkomaille, mutta hän ei halua. Tulee kotiin mieluummin. Eli ei se maallinen mammona siellä ainakaan hänelle onnea tuo.

      Tietysti täytyy myöntää, että jos minun elämäni olisi ollut taloudellisesti vähän helpompaa, olisin voinut esim. lyhentää työpäivääni. Varmasti tämä olisi auttanut omaa jaksamistani. Kyllä siinä yksinhuoltaja saa repiä itsestään kaikki irti kun tekee ensin täyden työpäivän kodin ulkopuolella ja sitten hoitaa (kuten esim. minä kahta erityislasta) lapset ja kodin, selvittää heidän päivittäisessä elämässä tapahtuneita selkkauksia, kuljettaa terapiaan kesken työpäivän ja korvaa sitten nämä poissaolotunnit taas jossakin välissä jne., tekee läksyt lasten kanssa jne. Ai niin...pitikö jossakin välissä olla oma elämä? Heh..ai mikä?

      Äänestä

    • yksinhuoltaja jonka kirjoitti:

      lapsi on huostaanotettu ns. hoidollisista syistä. Mukana kyllä myös on ollut oma täydellinen uupuminen kahden erityislapsen yksinhuoltajana.

      Mitään yhteiskunnallisia tukia en ole koskaan saanut yksinhuoltajana. Tai ainoa tuki on ollut lapsilisässä oleva yksinhuoltajakorotus.

      Lapseni on sijoitettuna ns. ammatilliseen perhekotiin. Siellä on kaikki mahdolliset vempaimet, mopot ym., uudet autot, ulkomaan matkoja tehdään vuosittain, lomilla pörrätään kylpylöissä jne. Eli lapsellani olisi mahdollisuus lähteä lomilla ulkomaille, mutta hän ei halua. Tulee kotiin mieluummin. Eli ei se maallinen mammona siellä ainakaan hänelle onnea tuo.

      Tietysti täytyy myöntää, että jos minun elämäni olisi ollut taloudellisesti vähän helpompaa, olisin voinut esim. lyhentää työpäivääni. Varmasti tämä olisi auttanut omaa jaksamistani. Kyllä siinä yksinhuoltaja saa repiä itsestään kaikki irti kun tekee ensin täyden työpäivän kodin ulkopuolella ja sitten hoitaa (kuten esim. minä kahta erityislasta) lapset ja kodin, selvittää heidän päivittäisessä elämässä tapahtuneita selkkauksia, kuljettaa terapiaan kesken työpäivän ja korvaa sitten nämä poissaolotunnit taas jossakin välissä jne., tekee läksyt lasten kanssa jne. Ai niin...pitikö jossakin välissä olla oma elämä? Heh..ai mikä?

      yksi esimerkki siitä, että lapset ei tosiaankaan ole ostettavissa.
      Ei ole merkitystä sillä missä eniten mammonaa saavat, vaikka lasten jutuista sellaisen johtopäätöksen voisikin vetää.
      Vain omilla vanhemmilla on merkitystä.
      Tai paremminkin sillä missä lapsi kokee olevansa turvassa ja missä on muuten hyvä olla.
      Jos omien vanhempien kanssa on paha ja turvaton olo, voi vanhemmat yrittää lahjoa lapsia vaikka millä, niin silti lapset ei halua takasin samaan, mistä ovat pois päässeet.
      Aivan sama pätee sitten sijareihin, jos lapsi kokee, että omat vanhemmat on hyvät ja turvalliset ja hän ikävöi vanhempiaan, niin sijarit saa luvata kuun taivaalta ja silti lapsi haluaa takaisin vanhemmilleen. Siis aivan turhaan monet biotkin ovat sijareiden antamasta "yltäkylläisyydestä" lapsille mustasukkaisia, ei sillä ole mitään merkitystä, ei omia vanhempiakaan "myydä". Jos lapsi haluaa pysyä sijaisperheessä on kysymyksessä aivan joku muu, kuin rahat ja tavarat.

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      yksi esimerkki siitä, että lapset ei tosiaankaan ole ostettavissa.
      Ei ole merkitystä sillä missä eniten mammonaa saavat, vaikka lasten jutuista sellaisen johtopäätöksen voisikin vetää.
      Vain omilla vanhemmilla on merkitystä.
      Tai paremminkin sillä missä lapsi kokee olevansa turvassa ja missä on muuten hyvä olla.
      Jos omien vanhempien kanssa on paha ja turvaton olo, voi vanhemmat yrittää lahjoa lapsia vaikka millä, niin silti lapset ei halua takasin samaan, mistä ovat pois päässeet.
      Aivan sama pätee sitten sijareihin, jos lapsi kokee, että omat vanhemmat on hyvät ja turvalliset ja hän ikävöi vanhempiaan, niin sijarit saa luvata kuun taivaalta ja silti lapsi haluaa takaisin vanhemmilleen. Siis aivan turhaan monet biotkin ovat sijareiden antamasta "yltäkylläisyydestä" lapsille mustasukkaisia, ei sillä ole mitään merkitystä, ei omia vanhempiakaan "myydä". Jos lapsi haluaa pysyä sijaisperheessä on kysymyksessä aivan joku muu, kuin rahat ja tavarat.

      No mikä sitten on se tekijä, joka aiheuttaa hyvienkin kotien lasten olevan tyytyväisiä sijoituksessa, kuten täälläkin monet vanhemmat ovat kertoneet, jos ei raha, niin mikä? Onko se jotenkin muotia olla sijoitettu vai?
      Aloittaja kertoi kaikkien osapuolten olevan tyytyväisiä sijoittamiseen, ja hän ei ole kaltoinkohdellut lasta kotona. Miksi tämmösen kodin lapsi on tyytyväinen sijoituksessa elämiseen. Kyllä se varmaan on raha, en minä ainakaan muuta keksi.

      Nyt siis ei ole puhe niistä kotonaan kaltoinkohdelluista, vaan hyvien kotien lapsista, joita on paljon sijoitettuna kaikkien yhteisestä sopimuksesta.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      No mikä sitten on se tekijä, joka aiheuttaa hyvienkin kotien lasten olevan tyytyväisiä sijoituksessa, kuten täälläkin monet vanhemmat ovat kertoneet, jos ei raha, niin mikä? Onko se jotenkin muotia olla sijoitettu vai?
      Aloittaja kertoi kaikkien osapuolten olevan tyytyväisiä sijoittamiseen, ja hän ei ole kaltoinkohdellut lasta kotona. Miksi tämmösen kodin lapsi on tyytyväinen sijoituksessa elämiseen. Kyllä se varmaan on raha, en minä ainakaan muuta keksi.

      Nyt siis ei ole puhe niistä kotonaan kaltoinkohdelluista, vaan hyvien kotien lapsista, joita on paljon sijoitettuna kaikkien yhteisestä sopimuksesta.

      kanssa vain ajautuu sellaisiksi, että kaikki osapuolet ymmärtää tilanteen kotona olevan niin tulehtunut, että ero ja etäisyys ihmisiin ja asioihin on paikallaan.
      Näin tapahtuu myös hyvin varakkaissa perheissä.
      Silloin lapsi lähetetään toiselle paikkakunnalle esim. sisäoppilaitokseen, tai muuten opiskelemaan, tai kustannetaan ulkomaille. Ne tapaukset ei tule yleisesti tietoon, koska vanhemmat itse kustantavat, eikä sossuja tai huostia täten tarvita.
      Tilanne nuoren kanssa on kuitenkin ihan sama, vain ratkaisumalleissa on eroja, vanhempien varallisuudesta riippuen.
      Monet haluavat pelkästään eroon kaveriporukasta, joka vie väärään suuntaan jne.
      Muutossa ei oteta etäisyyttää pelkästään vanhempiin, vaan aivan kaikkeen aikaisempaan ja siten toivotaan, että nuori pääsisi ikäänkuin puhtaalta pöydältä alottamaan kaiken uudestaan. Näin usein tapahtuukin, pelkän paikkakunnan vaihdon ansiosta.
      Ratkaisun näihin tilanteisiin varattomille perheille tuo tilapäissijoitus perhekotiin tai muuhun nuorten laitokseen. Nuoret viihtyvät, koska tuntevat vapautuneensa kaikesta siitä mikä on mieltä painanut ja josta ei omin voimin päässyt eroon. Porukan painostus voi olla tosi kovaa.
      Toisessa ympäristössä nuori saa mahdollisuuden ja uskaltaa olla oma itsensä ja toimia omaksi parhaakseen.
      Liian yksinkertaista olisi ajatella, että raha ratkaisee kaiken.

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      kanssa vain ajautuu sellaisiksi, että kaikki osapuolet ymmärtää tilanteen kotona olevan niin tulehtunut, että ero ja etäisyys ihmisiin ja asioihin on paikallaan.
      Näin tapahtuu myös hyvin varakkaissa perheissä.
      Silloin lapsi lähetetään toiselle paikkakunnalle esim. sisäoppilaitokseen, tai muuten opiskelemaan, tai kustannetaan ulkomaille. Ne tapaukset ei tule yleisesti tietoon, koska vanhemmat itse kustantavat, eikä sossuja tai huostia täten tarvita.
      Tilanne nuoren kanssa on kuitenkin ihan sama, vain ratkaisumalleissa on eroja, vanhempien varallisuudesta riippuen.
      Monet haluavat pelkästään eroon kaveriporukasta, joka vie väärään suuntaan jne.
      Muutossa ei oteta etäisyyttää pelkästään vanhempiin, vaan aivan kaikkeen aikaisempaan ja siten toivotaan, että nuori pääsisi ikäänkuin puhtaalta pöydältä alottamaan kaiken uudestaan. Näin usein tapahtuukin, pelkän paikkakunnan vaihdon ansiosta.
      Ratkaisun näihin tilanteisiin varattomille perheille tuo tilapäissijoitus perhekotiin tai muuhun nuorten laitokseen. Nuoret viihtyvät, koska tuntevat vapautuneensa kaikesta siitä mikä on mieltä painanut ja josta ei omin voimin päässyt eroon. Porukan painostus voi olla tosi kovaa.
      Toisessa ympäristössä nuori saa mahdollisuuden ja uskaltaa olla oma itsensä ja toimia omaksi parhaakseen.
      Liian yksinkertaista olisi ajatella, että raha ratkaisee kaiken.

      Pisti silmään tuo tulehtuneet välit vanhempiin. En jaksa uskoa, että siinä auttaa lapsen pois lähettäminen. En myöskään kannustaisi vanhempia sellaisiksi beibeiksi taantumaan, että antavat tuneidensa tulehtumiselle valtaa yli kiintymyksen ja rakkauden ja vastuun lapsestaan, murkkuikäisestä tai nuoresta. Tämä välejen tulehtuminen olisi mielestäni hoidettava niin, että vanhempi laitetaan ammatilliseen perhekotiin kasvamaan eikä lasta. Lapsen siirtäminen pois ei kasvata sen tunteiltaan tulehtuneen vanhemman kykyä aitoon vanhemmuuteen lainkaan, eikä lapsi edes ole sellainen pelinappula, jolla vanhempia kasvatetaan vaan just päinvastoin pitää asian olla.
      Lisäksi, alaikäistä lasta pitää oikeasti aikuisen vanhemman kyetä auttamaan pois sellaisesta kaveriporukasta, jossa lapsi ei itse halua olla. Johan nyt on markkinat, että vanhemmat eivät edes siihen kykene vaikka lapsi haluaisi eroon jostain kavereista. Sellaiset vanhemmat tarvitsevat aikuissosiaalihoitajien tukea ja kenties jonkun kurssin, sarjassamme, "miten valitsen seurani ja lapseni seuran". Vai onko nää aikuisetkin sellaisten ihmisten kanssa kavereita, joita he eivät oikeesti siedä.

      Kyllä taitaa olla jokin muoti-ilmiö vaan tää, että lapset kehuskelee sijoitukseen PÄÄSEMISELLÄ, ja nää hölmöt aikuiset sossuja myöten menee lankaan. (me maksamme, me iloiset veronmaksajat).

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Pisti silmään tuo tulehtuneet välit vanhempiin. En jaksa uskoa, että siinä auttaa lapsen pois lähettäminen. En myöskään kannustaisi vanhempia sellaisiksi beibeiksi taantumaan, että antavat tuneidensa tulehtumiselle valtaa yli kiintymyksen ja rakkauden ja vastuun lapsestaan, murkkuikäisestä tai nuoresta. Tämä välejen tulehtuminen olisi mielestäni hoidettava niin, että vanhempi laitetaan ammatilliseen perhekotiin kasvamaan eikä lasta. Lapsen siirtäminen pois ei kasvata sen tunteiltaan tulehtuneen vanhemman kykyä aitoon vanhemmuuteen lainkaan, eikä lapsi edes ole sellainen pelinappula, jolla vanhempia kasvatetaan vaan just päinvastoin pitää asian olla.
      Lisäksi, alaikäistä lasta pitää oikeasti aikuisen vanhemman kyetä auttamaan pois sellaisesta kaveriporukasta, jossa lapsi ei itse halua olla. Johan nyt on markkinat, että vanhemmat eivät edes siihen kykene vaikka lapsi haluaisi eroon jostain kavereista. Sellaiset vanhemmat tarvitsevat aikuissosiaalihoitajien tukea ja kenties jonkun kurssin, sarjassamme, "miten valitsen seurani ja lapseni seuran". Vai onko nää aikuisetkin sellaisten ihmisten kanssa kavereita, joita he eivät oikeesti siedä.

      Kyllä taitaa olla jokin muoti-ilmiö vaan tää, että lapset kehuskelee sijoitukseen PÄÄSEMISELLÄ, ja nää hölmöt aikuiset sossuja myöten menee lankaan. (me maksamme, me iloiset veronmaksajat).

      kuten vastasit.
      Kun lapsi on jo niin iso, että on siis jo nuori, niin vanhemmat eivät mitenkään voi olla vierellä joka hetki.
      Siten ei voi myöskään valvoa kaverisuhteita ei mitään muutakaan, mitä kodin ulkopuolella tahatuu.
      Tiedän sen itse kokemuksesta, että kun sain jotain meidän nuorilta ongittua kiusaamisista ym. ja otin sitten vanhempiin yhteyttä ja kouluun ja hoitelin niitä asioita nuorten puolesta ja turvaksi, niin vaikka sillä kertaa asiat järjestyi, niin nuorten imago ei anna periksi, että äiti sekaantuu asioihin ja nuoret lopetti kertomasta mulle mitään. Eivät paljastaneet kavereitaan edes poliisikuulusteluissa.
      Miedänkin nuorta kiristettiin isompien taholta, minkä hän uskalsi mulle paljastaa vasta sitten, kun oli varmistunut paikkakunnan vaihto viideksi viikoksi.
      Sinä aikana "kaverit", siis nämä kiusaajat unohtivat hänet ja ottivat varmaan uuden uhrin ja meidän nuori pääsi alottamaan takasin tultuaan tavallaan puhtaalta pöydältä. Meidän tapauksessa poistuminen kokonaan näistä kuvioista vähäksi aikaa oli erinomainen ratkaisu.
      Enemmän olisin vain odottanut siltä laitokselta missä nuori oli, että olisivat tukeneet lupaustensa mukaisesti koulunkäyntiä. Opetus koko aikana oli todella nimellistä. Monia muitakaan nuorta tukevia juttuja ei toteutettu, vaikka lupasivat ja kuului muka jakson ohjelmaan.
      Paikka on yhteiskunnalle tosi kallis ja olisi hyvä, jos työntekijät tekisivät, kuten lupaavat.
      Idea on siis tosi hyvä, mutta toteutus jää puolitiehen. Silti kustannuksista ei saa alennusta.

      Tämä on tätä lumetoimintaa mitä pyöritetään yhteiskunnan varoilla, vain siksi, että kaikki näyttää hyvältä. Samalla rahalla voisi saada todellisia tuloksia aikaan, jos jotain oikeesti kiinnostais.

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      kuten vastasit.
      Kun lapsi on jo niin iso, että on siis jo nuori, niin vanhemmat eivät mitenkään voi olla vierellä joka hetki.
      Siten ei voi myöskään valvoa kaverisuhteita ei mitään muutakaan, mitä kodin ulkopuolella tahatuu.
      Tiedän sen itse kokemuksesta, että kun sain jotain meidän nuorilta ongittua kiusaamisista ym. ja otin sitten vanhempiin yhteyttä ja kouluun ja hoitelin niitä asioita nuorten puolesta ja turvaksi, niin vaikka sillä kertaa asiat järjestyi, niin nuorten imago ei anna periksi, että äiti sekaantuu asioihin ja nuoret lopetti kertomasta mulle mitään. Eivät paljastaneet kavereitaan edes poliisikuulusteluissa.
      Miedänkin nuorta kiristettiin isompien taholta, minkä hän uskalsi mulle paljastaa vasta sitten, kun oli varmistunut paikkakunnan vaihto viideksi viikoksi.
      Sinä aikana "kaverit", siis nämä kiusaajat unohtivat hänet ja ottivat varmaan uuden uhrin ja meidän nuori pääsi alottamaan takasin tultuaan tavallaan puhtaalta pöydältä. Meidän tapauksessa poistuminen kokonaan näistä kuvioista vähäksi aikaa oli erinomainen ratkaisu.
      Enemmän olisin vain odottanut siltä laitokselta missä nuori oli, että olisivat tukeneet lupaustensa mukaisesti koulunkäyntiä. Opetus koko aikana oli todella nimellistä. Monia muitakaan nuorta tukevia juttuja ei toteutettu, vaikka lupasivat ja kuului muka jakson ohjelmaan.
      Paikka on yhteiskunnalle tosi kallis ja olisi hyvä, jos työntekijät tekisivät, kuten lupaavat.
      Idea on siis tosi hyvä, mutta toteutus jää puolitiehen. Silti kustannuksista ei saa alennusta.

      Tämä on tätä lumetoimintaa mitä pyöritetään yhteiskunnan varoilla, vain siksi, että kaikki näyttää hyvältä. Samalla rahalla voisi saada todellisia tuloksia aikaan, jos jotain oikeesti kiinnostais.

      Peräänkuuluttaisin kykyä auttaa lasta ja nuorta nolaamatta häntä. Siihen tarvitaan älyä ja kenties jopa oveluutta. Sitä on ilmiselvästi puuttunut niiltä vanhemmilta, jotka joutuvat valitsemaan tuon kakkosvaihtoehdon, eli huostaanoton. Ehkä äitejen pitäsi nyt viimeistään ruveta käyttämään niitä älynystyröitään välillä lapsensa ja nuorensa hyväksi työntantajan sijaan.

      Kritisoin sitä, että koulussa ei puututa kiusaamiseen, ei osata, eikä älytä. Siksi käy amalia noin kuin kuvasit. Ei ole lapsen asia paljastaa kavereitaan, vaan aikuisten asia on paljastaa. Tuskin kukaan haluaa leimautua kavaltajaksi. Siksi pitää aikuisten seurata koulussa mitä tapahtuu. Ja lapsen pitää voida kotonaan luottaa siihen, että jos hän vanhemmilleen luottamuksellisia asioitaan vaikeuksistaan kertoo, niin vanhemmat eivät rynni pitkin maita ja mantuja pilaamaan lapsen asemaa entisestään vaan keksivät ovelammat ja älykkäämmät keinot toimia. Se periaate, ettei ilmianneta ddr-tyyliseti, on ihan oikein. Lapsella ei mitään vastuuta tämmösestä saa sälyttää, ei poliisi eikä kukaan muukaan. Jos lapsi ei voi luottaa aikuisiin, niin hän on sitten yksin, kuten huostaanotetut ja sijoitetut sitten ovat, kuitenkin.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Peräänkuuluttaisin kykyä auttaa lasta ja nuorta nolaamatta häntä. Siihen tarvitaan älyä ja kenties jopa oveluutta. Sitä on ilmiselvästi puuttunut niiltä vanhemmilta, jotka joutuvat valitsemaan tuon kakkosvaihtoehdon, eli huostaanoton. Ehkä äitejen pitäsi nyt viimeistään ruveta käyttämään niitä älynystyröitään välillä lapsensa ja nuorensa hyväksi työntantajan sijaan.

      Kritisoin sitä, että koulussa ei puututa kiusaamiseen, ei osata, eikä älytä. Siksi käy amalia noin kuin kuvasit. Ei ole lapsen asia paljastaa kavereitaan, vaan aikuisten asia on paljastaa. Tuskin kukaan haluaa leimautua kavaltajaksi. Siksi pitää aikuisten seurata koulussa mitä tapahtuu. Ja lapsen pitää voida kotonaan luottaa siihen, että jos hän vanhemmilleen luottamuksellisia asioitaan vaikeuksistaan kertoo, niin vanhemmat eivät rynni pitkin maita ja mantuja pilaamaan lapsen asemaa entisestään vaan keksivät ovelammat ja älykkäämmät keinot toimia. Se periaate, ettei ilmianneta ddr-tyyliseti, on ihan oikein. Lapsella ei mitään vastuuta tämmösestä saa sälyttää, ei poliisi eikä kukaan muukaan. Jos lapsi ei voi luottaa aikuisiin, niin hän on sitten yksin, kuten huostaanotetut ja sijoitetut sitten ovat, kuitenkin.

      miten itse hoitaisit tilanteen, jossa lapsi kertoo, että isommat pojat, jotka ei ole edes samassa koulussa uhkailevat häntä ja ovat jo käyneet käsiksi, siten, ettei siitä kukaan saisi tietää.
      Ei kiusaajien vanhemmat ei poliisi ei kukaan?
      Ei olisi koulukaan voinut auttaa meidän tapauksessa, koska nämä ahdistelijat olivat itse jo 18 täyttäneitä ja pakottivat meidän nuoren varastamaan itselleen kaljaa ja tupakkaa kaupasta.
      Jos ei olisi totellut, olisi hakattu.
      Me emme voineet tehdä asialle mitään koska nuori ei edes kertonut koko asiasta, ennen kuin koki olevansa turvassa toisella paikkakunnalla, tai juuri sinne menossa, eikä sittenkään paljastanut nimiä.
      Huumehörhöt ahdistelevat vielä enemmän ja hakkaavat pienimmästäkin syystä.
      Vaikka oltiin kuinka opastettu ja varoteltu olemasta missään tekemisissä sellasten kanssa mikä voi johtaa väärille teille, niin jos ei sanaa uskota ja kuitenkin joudutaan pahoihin tilanteisiin, niin ainut ratkaisu ja vetäytyminen porukoista ns kasvojaan menettämättä on ottaa kunnolla etäisyyttä ja odottaa, että pöly on laskeutunut. Jos ei oikein poliiseillakaan ole konsteja vastaavissa tilanteissa, niin kuinka sitten tavis äideillä?

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      No mikä sitten on se tekijä, joka aiheuttaa hyvienkin kotien lasten olevan tyytyväisiä sijoituksessa, kuten täälläkin monet vanhemmat ovat kertoneet, jos ei raha, niin mikä? Onko se jotenkin muotia olla sijoitettu vai?
      Aloittaja kertoi kaikkien osapuolten olevan tyytyväisiä sijoittamiseen, ja hän ei ole kaltoinkohdellut lasta kotona. Miksi tämmösen kodin lapsi on tyytyväinen sijoituksessa elämiseen. Kyllä se varmaan on raha, en minä ainakaan muuta keksi.

      Nyt siis ei ole puhe niistä kotonaan kaltoinkohdelluista, vaan hyvien kotien lapsista, joita on paljon sijoitettuna kaikkien yhteisestä sopimuksesta.

      Niin, itelleni tuli tuossa heti mieleen muu kuin raha. Jos näiden lasten kohdalla voisiki olla kyseessä ihan norm arki juttu. Yh:t painivat päivittäin eri ongelmien kanssa. Aika, raha, vapaa-aika, harrastukset, mahdolliset lasten ja ehkä oman terveyden hoidot,jne..ja vielä kerran raha. Voisiko tälläinen lapsi kokea itsensä "hyödyttömäksi", kun ei ole esim ikää mennä pikku töitä suorittamaan jotta voisi auttaa taloudellisessa taakassa. Tai sitten jos olisi mahdollisuus, niin kuka hoitaisi sitten esim. kesällä pienempiä sisaruksia kun isoimmat on töissä. Lapsi varmasti miettii päivittäin kuinka itse voisi auttaa tälläisessä tilanteessa. Ja sitten jos ei voi tai ei löydy lapsen mielestä hyvää mahdollisuutta autta, kokee hän itsensä hyödyttömäksi. On niitäkin tapauksia että lapsi on jättäny viestin pöydälle: Anteeks, mutta nyt on yksi suu vähemmän ruokittavana ja vähemmän huollettavia.( pikku sisko löytää iso siskon katosta...tiedätte miten.) Niin tähänkö sitten nuoren olisi ajauduttava?
      Voisiko tälläinen sijoitukseen tyytyväinen lapsi olla tyytyväinen siihen että hänen ei enää lapsena tarvitse olla miettimässä ja murehtimassa kuinka selvitään huomiseen? Lapsi on siis päässy vapaaksi arjen paineista ja siksi haluaa jäädä sijotukseen? Lapsi saa olla oma itsensä ja ajatella vain niitä. Ei tarvii kantaa murhetta ja huolta. Eihän se voi olla vaihtoehto?

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      miten itse hoitaisit tilanteen, jossa lapsi kertoo, että isommat pojat, jotka ei ole edes samassa koulussa uhkailevat häntä ja ovat jo käyneet käsiksi, siten, ettei siitä kukaan saisi tietää.
      Ei kiusaajien vanhemmat ei poliisi ei kukaan?
      Ei olisi koulukaan voinut auttaa meidän tapauksessa, koska nämä ahdistelijat olivat itse jo 18 täyttäneitä ja pakottivat meidän nuoren varastamaan itselleen kaljaa ja tupakkaa kaupasta.
      Jos ei olisi totellut, olisi hakattu.
      Me emme voineet tehdä asialle mitään koska nuori ei edes kertonut koko asiasta, ennen kuin koki olevansa turvassa toisella paikkakunnalla, tai juuri sinne menossa, eikä sittenkään paljastanut nimiä.
      Huumehörhöt ahdistelevat vielä enemmän ja hakkaavat pienimmästäkin syystä.
      Vaikka oltiin kuinka opastettu ja varoteltu olemasta missään tekemisissä sellasten kanssa mikä voi johtaa väärille teille, niin jos ei sanaa uskota ja kuitenkin joudutaan pahoihin tilanteisiin, niin ainut ratkaisu ja vetäytyminen porukoista ns kasvojaan menettämättä on ottaa kunnolla etäisyyttä ja odottaa, että pöly on laskeutunut. Jos ei oikein poliiseillakaan ole konsteja vastaavissa tilanteissa, niin kuinka sitten tavis äideillä?

      Tuo on niin ruma ja raaka maailma, missä te sijarit päivittäin pyöritte, että en minä ainakaan osaa vastata miten pitää toimia enää sitten sijoituksen tapahduttua.
      Ajattelisin niin, että jos biologisessa kodissa lapsen itsetuntoa mahdollisimman paljon vahvistetaan ja lasta rakastetaan sellaisena kuin hän on, niin hänelle ei synny tarvetta hakea hyväksyntää itseään vahvenhempien tai vahvempien rikollisporukoiden johtohahmoja liehittelemällä ja toteuttamalla näiden toiveita. Suomalaislapsia kasvatetaan mielestäni liikaa sopeutumaan laumaan, päiväkodista lähtien ilman, että kunnioitettaisiin itsenäistä ajattelua, itsenäistä ratkaisukykyä ja itsenäistä itsensä suojelemista ryhmän miellyttämisen sijaan. Tämä varmaan johtaa tuonkaltaisiin reunailmiöihin, joissa lapsi etenee niin syvälle sisään rikollisjengiin, että jengiläiset kuvittelevat "omistavansa" pienen sielun ja ruumiin ja tulevaisuuden.
      Jos lapsi vasta sitten muualle sijoitettuna kertoi tulleensa hakatuksi ja uhkailluksi, niin sossutantta on tehnyt siirron toiselle paikkakunnalle jollain muulla kuin tuolla kyseisellä perusteella. Mikä lie ollut peruste.
      Jotain todella mätää on meidän yhteiskunnassamme, kun aina ja joka tilanteessa uhri on se, joka joutuu kärsimään ja vastaamaan toisten tekemisistä elämässään. Niin kävi amalia tuossakin, uhri jouduttiin kärräämään muualle, pakoon ja piiloon saadakseen rauhan. Hyvä että tuo uhri sai kuitenkin vielä uuden mahdollisuuden. Aina ei käy noin hyvä tuuri, koska viranomaisemme on hyvin armottomia nuorille, jättäen kaiken maailman rekisterimerkinnät seuraamaan kerran erehtynyttä tai tuolla tavalla kiristyksen kohteena toiminutta lasta tulevaisuuteen asti.
      Amalia, ruma on suomalaislasten maailma ja ruma on teidän sijareiden maisema. En osaa neuvoa miten toimia enää siinä vaiheessa, kun on jo housut kintuissa niin aikuisilla kuin lapsillakaan. Aikuisille sanoisin, niin makaa kuin petaa. Lapselle ei näin voi sanoa.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Tuo on niin ruma ja raaka maailma, missä te sijarit päivittäin pyöritte, että en minä ainakaan osaa vastata miten pitää toimia enää sitten sijoituksen tapahduttua.
      Ajattelisin niin, että jos biologisessa kodissa lapsen itsetuntoa mahdollisimman paljon vahvistetaan ja lasta rakastetaan sellaisena kuin hän on, niin hänelle ei synny tarvetta hakea hyväksyntää itseään vahvenhempien tai vahvempien rikollisporukoiden johtohahmoja liehittelemällä ja toteuttamalla näiden toiveita. Suomalaislapsia kasvatetaan mielestäni liikaa sopeutumaan laumaan, päiväkodista lähtien ilman, että kunnioitettaisiin itsenäistä ajattelua, itsenäistä ratkaisukykyä ja itsenäistä itsensä suojelemista ryhmän miellyttämisen sijaan. Tämä varmaan johtaa tuonkaltaisiin reunailmiöihin, joissa lapsi etenee niin syvälle sisään rikollisjengiin, että jengiläiset kuvittelevat "omistavansa" pienen sielun ja ruumiin ja tulevaisuuden.
      Jos lapsi vasta sitten muualle sijoitettuna kertoi tulleensa hakatuksi ja uhkailluksi, niin sossutantta on tehnyt siirron toiselle paikkakunnalle jollain muulla kuin tuolla kyseisellä perusteella. Mikä lie ollut peruste.
      Jotain todella mätää on meidän yhteiskunnassamme, kun aina ja joka tilanteessa uhri on se, joka joutuu kärsimään ja vastaamaan toisten tekemisistä elämässään. Niin kävi amalia tuossakin, uhri jouduttiin kärräämään muualle, pakoon ja piiloon saadakseen rauhan. Hyvä että tuo uhri sai kuitenkin vielä uuden mahdollisuuden. Aina ei käy noin hyvä tuuri, koska viranomaisemme on hyvin armottomia nuorille, jättäen kaiken maailman rekisterimerkinnät seuraamaan kerran erehtynyttä tai tuolla tavalla kiristyksen kohteena toiminutta lasta tulevaisuuteen asti.
      Amalia, ruma on suomalaislasten maailma ja ruma on teidän sijareiden maisema. En osaa neuvoa miten toimia enää siinä vaiheessa, kun on jo housut kintuissa niin aikuisilla kuin lapsillakaan. Aikuisille sanoisin, niin makaa kuin petaa. Lapselle ei näin voi sanoa.

      paljon perää mitä sanoit lapsen itsetunnon ruokkimisesta ja oman persoonallisuuden kehittämisestä. siihen ei vain anneta mahdollisuutta.
      Minä olen yrittänyt ruokkia lasteni tervettä itsetuntoa ja pönkittää heitä itsenäiseen ajatteluun joka suhteessa. Opettanut, että itse omista ratkaisuistaan joutuu maksamaan tai vastaavasti pääsee nauttimaan tuloksista.
      Vaikka nämä lapsemme lapsina, liian lapsellisina ja nuorina ovatkin joutuneet vääriin porukoihin, niin
      silti oppini ovat ehkä olleet siellä taustalla, että heillä on ollut rohkeutta ja halua pyrkiä pois sellaisesta, minkä ovat ymmärtäneet olevan heille pahasta.
      Tää meidän tapaus mistä kerroin, oli sellainen, että lapsi laitettiin erääseen laitokseen viideksi viikoksi, miettimään asioita ja pääsemään eroon silloisesta ei toivotusta "kaveripiiristä".
      Häntä ei siis sijoitettu muualle, vaan oli edelleen meille sijoitettuna, kävi vaan "opiskelemassa" välillä ja palasi sitten kotiin takasin, siis meille.
      Se oli hyvä ja tehokas tapa pysäyttää lapsi ymmärtämään tosiasiat.
      Porukan painostus voi olla niin kova, että vaikka olisi kuinka hyvin lasta kotona opastettu, niin silti saattaa vahingossa joutua tekemisiin rikollisten kanssa, eikä siinä auta mikään muu, kuin totaalinen ero, paikkakunnan vaihtoineen.
      Tai sitten täydellinen eristäytyminen, mutta kun koulussa on kuitenkin käytävä niin...

      Äänestä

    • kun ei voi auttaa??? kirjoitti:

      Niin, itelleni tuli tuossa heti mieleen muu kuin raha. Jos näiden lasten kohdalla voisiki olla kyseessä ihan norm arki juttu. Yh:t painivat päivittäin eri ongelmien kanssa. Aika, raha, vapaa-aika, harrastukset, mahdolliset lasten ja ehkä oman terveyden hoidot,jne..ja vielä kerran raha. Voisiko tälläinen lapsi kokea itsensä "hyödyttömäksi", kun ei ole esim ikää mennä pikku töitä suorittamaan jotta voisi auttaa taloudellisessa taakassa. Tai sitten jos olisi mahdollisuus, niin kuka hoitaisi sitten esim. kesällä pienempiä sisaruksia kun isoimmat on töissä. Lapsi varmasti miettii päivittäin kuinka itse voisi auttaa tälläisessä tilanteessa. Ja sitten jos ei voi tai ei löydy lapsen mielestä hyvää mahdollisuutta autta, kokee hän itsensä hyödyttömäksi. On niitäkin tapauksia että lapsi on jättäny viestin pöydälle: Anteeks, mutta nyt on yksi suu vähemmän ruokittavana ja vähemmän huollettavia.( pikku sisko löytää iso siskon katosta...tiedätte miten.) Niin tähänkö sitten nuoren olisi ajauduttava?
      Voisiko tälläinen sijoitukseen tyytyväinen lapsi olla tyytyväinen siihen että hänen ei enää lapsena tarvitse olla miettimässä ja murehtimassa kuinka selvitään huomiseen? Lapsi on siis päässy vapaaksi arjen paineista ja siksi haluaa jäädä sijotukseen? Lapsi saa olla oma itsensä ja ajatella vain niitä. Ei tarvii kantaa murhetta ja huolta. Eihän se voi olla vaihtoehto?

      kyllä perää,yksinhuoltajana voi olla todella rankkaa se arjen pyörittäminen ja jos on vielä vaikea avioero takana,kyllä musta lasten on hyvä opetella tekemään kotitöitä ja omaa aikaakin on löydyttävä lapselle.

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      paljon perää mitä sanoit lapsen itsetunnon ruokkimisesta ja oman persoonallisuuden kehittämisestä. siihen ei vain anneta mahdollisuutta.
      Minä olen yrittänyt ruokkia lasteni tervettä itsetuntoa ja pönkittää heitä itsenäiseen ajatteluun joka suhteessa. Opettanut, että itse omista ratkaisuistaan joutuu maksamaan tai vastaavasti pääsee nauttimaan tuloksista.
      Vaikka nämä lapsemme lapsina, liian lapsellisina ja nuorina ovatkin joutuneet vääriin porukoihin, niin
      silti oppini ovat ehkä olleet siellä taustalla, että heillä on ollut rohkeutta ja halua pyrkiä pois sellaisesta, minkä ovat ymmärtäneet olevan heille pahasta.
      Tää meidän tapaus mistä kerroin, oli sellainen, että lapsi laitettiin erääseen laitokseen viideksi viikoksi, miettimään asioita ja pääsemään eroon silloisesta ei toivotusta "kaveripiiristä".
      Häntä ei siis sijoitettu muualle, vaan oli edelleen meille sijoitettuna, kävi vaan "opiskelemassa" välillä ja palasi sitten kotiin takasin, siis meille.
      Se oli hyvä ja tehokas tapa pysäyttää lapsi ymmärtämään tosiasiat.
      Porukan painostus voi olla niin kova, että vaikka olisi kuinka hyvin lasta kotona opastettu, niin silti saattaa vahingossa joutua tekemisiin rikollisten kanssa, eikä siinä auta mikään muu, kuin totaalinen ero, paikkakunnan vaihtoineen.
      Tai sitten täydellinen eristäytyminen, mutta kun koulussa on kuitenkin käytävä niin...

      ainakin bioäideille;

      Näin toimisin lapsen hyväksi rikollisgengin kiristäessä tai kontrolloidessa häntä. Ensinnäkin asettaisin ansan, johon rikollinen lankeasi, jos ei yksi ansa laukeisi, tekisin toisen ja kolme muuta samaan aikaan, manipuloisin, sekoittaisin, sotkisin ja valehtelisin, kieroilisin ja juonittelisin kaikkialla rikollisen selän takana hänen päänsä menossa, niin että käänyi hän minne päin tahansa, niin aina asiat olisivat toisin, kuin hän ikinä olis kuvitellut. Näännyttäisin rikollisen tempuillani, veisin kaiken hänen energiansa ja tarmonsa, imisin hänen voimansa olemattomiin. Edessäpäin esittäin tyhmää ja yksinkertaista täysin vaaratonta pullantuoksuista mammaa, jonka lasta hän kuvittelee voivansa "omia tarpeisiinsa" mielensä mukaan. Tappiossaan, jonka hän kohtaa, hän ei koskaan tulisi tietämään, mikä häneen osui.

      Näin toimisin kakkien rikollisten ja kaikkien ulkopuolisten aikusten kanssa, jotka ottavat oikeudekseen hyödyntää alaikäistä lasta joko fyysisesti, taloudellisti, uskonnollisiin tai ideologisiin tarpeisiin tai järjestöjen materiaalina.

      Katsos amalia, rikollisten kanssa ei yleensä yhteiskunnan säännöillä voita itse menettämättä jopa vielä enemmän kuin rikollinen. Rikollisten kanssa pitää muuttaa peliä, ja se voittaa, jonka säännöillä pelataan, jos haluaa säästää lastaan joutumasta sekaantumasta mihinkään prosesseihin.
      Tämän tekisin, mutta en tiedä voiko sijari niin tehdä.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      ainakin bioäideille;

      Näin toimisin lapsen hyväksi rikollisgengin kiristäessä tai kontrolloidessa häntä. Ensinnäkin asettaisin ansan, johon rikollinen lankeasi, jos ei yksi ansa laukeisi, tekisin toisen ja kolme muuta samaan aikaan, manipuloisin, sekoittaisin, sotkisin ja valehtelisin, kieroilisin ja juonittelisin kaikkialla rikollisen selän takana hänen päänsä menossa, niin että käänyi hän minne päin tahansa, niin aina asiat olisivat toisin, kuin hän ikinä olis kuvitellut. Näännyttäisin rikollisen tempuillani, veisin kaiken hänen energiansa ja tarmonsa, imisin hänen voimansa olemattomiin. Edessäpäin esittäin tyhmää ja yksinkertaista täysin vaaratonta pullantuoksuista mammaa, jonka lasta hän kuvittelee voivansa "omia tarpeisiinsa" mielensä mukaan. Tappiossaan, jonka hän kohtaa, hän ei koskaan tulisi tietämään, mikä häneen osui.

      Näin toimisin kakkien rikollisten ja kaikkien ulkopuolisten aikusten kanssa, jotka ottavat oikeudekseen hyödyntää alaikäistä lasta joko fyysisesti, taloudellisti, uskonnollisiin tai ideologisiin tarpeisiin tai järjestöjen materiaalina.

      Katsos amalia, rikollisten kanssa ei yleensä yhteiskunnan säännöillä voita itse menettämättä jopa vielä enemmän kuin rikollinen. Rikollisten kanssa pitää muuttaa peliä, ja se voittaa, jonka säännöillä pelataan, jos haluaa säästää lastaan joutumasta sekaantumasta mihinkään prosesseihin.
      Tämän tekisin, mutta en tiedä voiko sijari niin tehdä.

      jos et tietäisi ollenkaan, kuka se "rikollinen" on
      ketä voisit jallittaa. Yleensä ei ole vain yhtä tai kahta vaan useampi ja jos et yhdenkään nimeä tai näköä tiedä, niin vähän vaikea kohdistaa häneen minkäänlaisia laillisia tai laittomia toimenpiteitä.

      Meidän yksi toinen poika joutui jengin käsittelyyn, en muista miksi, mutta hänet oli köytetty lyhtypylvääseen niin tiukasti, ettei mitenkään päässyt siitä pois ja pahat jäljet jäi käsiin.
      Poika nieli hiljaa itsekseen koko nöyryytyksen, eikä mitenkään suostunut paljastamaan yhtäkään nimeä. Mites puutut?

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      jos et tietäisi ollenkaan, kuka se "rikollinen" on
      ketä voisit jallittaa. Yleensä ei ole vain yhtä tai kahta vaan useampi ja jos et yhdenkään nimeä tai näköä tiedä, niin vähän vaikea kohdistaa häneen minkäänlaisia laillisia tai laittomia toimenpiteitä.

      Meidän yksi toinen poika joutui jengin käsittelyyn, en muista miksi, mutta hänet oli köytetty lyhtypylvääseen niin tiukasti, ettei mitenkään päässyt siitä pois ja pahat jäljet jäi käsiin.
      Poika nieli hiljaa itsekseen koko nöyryytyksen, eikä mitenkään suostunut paljastamaan yhtäkään nimeä. Mites puutut?

      Kuvaamani keinot eivät ole laittomia.
      Mikään laki ei kiellä juonittelemasta, manipuloimasta tai jallittamasta ja pompottamasta rikollisia. Jos havaitsee, että rikos tapahtuu, mutta ei tiedä kuka se rikollinen on, niin hänet pitää yrittää jollain tavalla houkutella esiin, nimenomaan houkutella esim. käyttämällä hyväksi rikollisen käsitystä omasta ylivertaisuudestaan ja mahtavuudestaan. Maasta se pienikin nääs ponnistaa.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      ainakin bioäideille;

      Näin toimisin lapsen hyväksi rikollisgengin kiristäessä tai kontrolloidessa häntä. Ensinnäkin asettaisin ansan, johon rikollinen lankeasi, jos ei yksi ansa laukeisi, tekisin toisen ja kolme muuta samaan aikaan, manipuloisin, sekoittaisin, sotkisin ja valehtelisin, kieroilisin ja juonittelisin kaikkialla rikollisen selän takana hänen päänsä menossa, niin että käänyi hän minne päin tahansa, niin aina asiat olisivat toisin, kuin hän ikinä olis kuvitellut. Näännyttäisin rikollisen tempuillani, veisin kaiken hänen energiansa ja tarmonsa, imisin hänen voimansa olemattomiin. Edessäpäin esittäin tyhmää ja yksinkertaista täysin vaaratonta pullantuoksuista mammaa, jonka lasta hän kuvittelee voivansa "omia tarpeisiinsa" mielensä mukaan. Tappiossaan, jonka hän kohtaa, hän ei koskaan tulisi tietämään, mikä häneen osui.

      Näin toimisin kakkien rikollisten ja kaikkien ulkopuolisten aikusten kanssa, jotka ottavat oikeudekseen hyödyntää alaikäistä lasta joko fyysisesti, taloudellisti, uskonnollisiin tai ideologisiin tarpeisiin tai järjestöjen materiaalina.

      Katsos amalia, rikollisten kanssa ei yleensä yhteiskunnan säännöillä voita itse menettämättä jopa vielä enemmän kuin rikollinen. Rikollisten kanssa pitää muuttaa peliä, ja se voittaa, jonka säännöillä pelataan, jos haluaa säästää lastaan joutumasta sekaantumasta mihinkään prosesseihin.
      Tämän tekisin, mutta en tiedä voiko sijari niin tehdä.

      tekstisi perusteella sitä mieltä että tekivätpä vanhemmat mitä ratkaisuja tahansa..suuntaan tai toiseen,on kaikki aina ja vain vanhemman vika jos nuori sijoitetaan kodin ulkopuolelle kasvamaan.

      Kyllä aikas ennustaja pitäisi olla että olisi osannut ennakoida nuoren elämän kulkua...ennustaa se mennyt ja kaikki eteen tuleva.

      Meidän nuorelle kävi (kuten Amalia tuossa aiemmin kertoikin "omasta tapauksesta")eli isommat kiristivät ja laittoivat pienemmät tekemään tyhmyyksiä.
      Eivät nuoret "ilmianna"ketään..ja vaikea se on kaupungissa asuessa tietää että kenen kanssa nuori tänään kulkee ulkona ja mitä tekee..ei 14-15 vuotiasta voi enää päiväs aikaan valvoa.
      Töissäkin on pakko käydä!

      Kun perheessä on muitakin lapsia,ei voi vaatia että kaikki aika kuluu VAIN yhden lapsen asioiden hoitamiseen...ne pienemmät sisarukset kun tarvitsevat myös hoivaa.
      Meill ei lapset ole jääneet omasta mielestään mistään "kivasta tai hyvästä"paitsi, eikä meidän nuori ole sijoitettuna "köyhyyden"takia..sekin kun tuolla mainittiin..syyt oli aivan toiset.

      Sinun taktiikkasi kuulostaa kovin utopistiselta..

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      yksi esimerkki siitä, että lapset ei tosiaankaan ole ostettavissa.
      Ei ole merkitystä sillä missä eniten mammonaa saavat, vaikka lasten jutuista sellaisen johtopäätöksen voisikin vetää.
      Vain omilla vanhemmilla on merkitystä.
      Tai paremminkin sillä missä lapsi kokee olevansa turvassa ja missä on muuten hyvä olla.
      Jos omien vanhempien kanssa on paha ja turvaton olo, voi vanhemmat yrittää lahjoa lapsia vaikka millä, niin silti lapset ei halua takasin samaan, mistä ovat pois päässeet.
      Aivan sama pätee sitten sijareihin, jos lapsi kokee, että omat vanhemmat on hyvät ja turvalliset ja hän ikävöi vanhempiaan, niin sijarit saa luvata kuun taivaalta ja silti lapsi haluaa takaisin vanhemmilleen. Siis aivan turhaan monet biotkin ovat sijareiden antamasta "yltäkylläisyydestä" lapsille mustasukkaisia, ei sillä ole mitään merkitystä, ei omia vanhempiakaan "myydä". Jos lapsi haluaa pysyä sijaisperheessä on kysymyksessä aivan joku muu, kuin rahat ja tavarat.

      Amalian kanssa! Vaikka meillä kotona ei ollut ylellisyyksiä, niin lapset olivat tyytyväisiä ja onnellisia asuessaan kotona. Mutta sitten kun heidät huostaanotettiin niin, heille ostettiin kaikki mahdollinen, mutta lapset eivät kiinnostuneet niistä ja minulle lapset sanoivat lähes kuorossa että sijaisperhe yrittää ostaa heidät noilla rojuilla. Lapset ovat ikävöineet kotiin jo 3,5 vuotta ja yhä hokevat että haluavat päästä jo kotiin asumaan. Kotona asuessaan lapsilla oli aina jotain touhua ja harrastukset, mutta huostaanoton jälkeen kaikki harrastukset jäi mikään ei enään kiinnostanut ja koulu alkoi mennä alamäkeä.ym. Kotona ollessaan lapset olivat iloisia eloisia, mutta nyt he ovat kuin maansa myyneet aivan kuin liekki olisi heistä sammunnut... itselleni tekee niin pahaa, kun en voinut lapsiani auttaa vaikka yrtitin kaikkeni, sossu ei antanut minun vaikuttaa lasteni elämää millään tavalla. Mutta en ole vieläkään antanut periksi taistelen kynsin ja hampain....Lapset ovat vain kerran nuoria.... kamalaa kun heidän elämää tuhotaan tuolla tavalla...

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      No mikä sitten on se tekijä, joka aiheuttaa hyvienkin kotien lasten olevan tyytyväisiä sijoituksessa, kuten täälläkin monet vanhemmat ovat kertoneet, jos ei raha, niin mikä? Onko se jotenkin muotia olla sijoitettu vai?
      Aloittaja kertoi kaikkien osapuolten olevan tyytyväisiä sijoittamiseen, ja hän ei ole kaltoinkohdellut lasta kotona. Miksi tämmösen kodin lapsi on tyytyväinen sijoituksessa elämiseen. Kyllä se varmaan on raha, en minä ainakaan muuta keksi.

      Nyt siis ei ole puhe niistä kotonaan kaltoinkohdelluista, vaan hyvien kotien lapsista, joita on paljon sijoitettuna kaikkien yhteisestä sopimuksesta.

      että voi olla että hyvissä kodissa ehkä ei osata antaa riittävästi huomiota lapselle ja sitä joissakin sijoituspaikoissa sitten, ehkä annetaan enemmän ja ymmärretään lasta. Mm..h myös sekin että jo vanhemmat ovat paljon töissä, niin jää tuo huomion saaminen vähemmäksi. Minä taas keskustelin lasteni kanssa kaikista asioista joita he toivat esille, jopa aivan aratkin asiat. Mitä olen seuranut nuorten keskustelua joskus ja jotkut lasteni kaveritkin, niin he surevat sitä etteivät voi vanhempien kanssa keskustella omista asioistaan, kun nämä nuoret pelkäävät että vanhemmat eivät ymmärrä heitä. Joten vieraalle on helpompi puhua. Lapset kaipaavat kuuntelijaa ja ymmärtäjää että myös asiallisia neuvoja. Uskon että tämä on merkittävin syy. Minun mielestäni taas oli outoa että perhetyöntekijä ei voinut hyväksyä sitä että minä, vanhimman lapseni kanssa olohuoneessa keskustelimme asioista ja lapsen itse esille tuomistaan ongelmista joita hän koki ja kysyi minulta apua ja neuvoa.Olin aivan hölmönä perhetyöntekijän reaktiosta! Minun mielestäni oli hienoa että lapsi uskaltaa jutella äidin kanssa asioistaan.

      Äänestä

    • ap. kirjoitti:

      tekstisi perusteella sitä mieltä että tekivätpä vanhemmat mitä ratkaisuja tahansa..suuntaan tai toiseen,on kaikki aina ja vain vanhemman vika jos nuori sijoitetaan kodin ulkopuolelle kasvamaan.

      Kyllä aikas ennustaja pitäisi olla että olisi osannut ennakoida nuoren elämän kulkua...ennustaa se mennyt ja kaikki eteen tuleva.

      Meidän nuorelle kävi (kuten Amalia tuossa aiemmin kertoikin "omasta tapauksesta")eli isommat kiristivät ja laittoivat pienemmät tekemään tyhmyyksiä.
      Eivät nuoret "ilmianna"ketään..ja vaikea se on kaupungissa asuessa tietää että kenen kanssa nuori tänään kulkee ulkona ja mitä tekee..ei 14-15 vuotiasta voi enää päiväs aikaan valvoa.
      Töissäkin on pakko käydä!

      Kun perheessä on muitakin lapsia,ei voi vaatia että kaikki aika kuluu VAIN yhden lapsen asioiden hoitamiseen...ne pienemmät sisarukset kun tarvitsevat myös hoivaa.
      Meill ei lapset ole jääneet omasta mielestään mistään "kivasta tai hyvästä"paitsi, eikä meidän nuori ole sijoitettuna "köyhyyden"takia..sekin kun tuolla mainittiin..syyt oli aivan toiset.

      Sinun taktiikkasi kuulostaa kovin utopistiselta..

      mielikuvituksensa valloilleen.
      Tollasta mielikuvitusleikkiä voi leikkiä, vain täysin ulkopuolinen ja asioita ymmärtämätön.
      todelliset tilanteet ovat aivan toista.
      Jos olisi edes teoriassa mahdollista noudattaa Hellun "oppeja", niin kait jokainen yrittäisi, mutta kun on seinä vastassa joka suunnasta.
      Ei voi mitenkään lähteä summamutikassa mitään rikollisia mihinkään houkuttelemaan.
      Pitäisi edes tietää missä ne luuraa, mutta kun ne voi olla eri puolilla kaupunkia.
      Ei niillä rikollisillakaan ole mitään toimintasuunnitelmaa, mihin voisi iskeä väliin.
      Satunnaisesti valitaan joku uhri jota ruvetaan jallittamaan ja sitä kestää sen aikaa, kun voivat saada maksimaalisen hyödyn.
      Kun lapsi poistuu kuvioista, valitsevat tilalle uuden.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Peräänkuuluttaisin kykyä auttaa lasta ja nuorta nolaamatta häntä. Siihen tarvitaan älyä ja kenties jopa oveluutta. Sitä on ilmiselvästi puuttunut niiltä vanhemmilta, jotka joutuvat valitsemaan tuon kakkosvaihtoehdon, eli huostaanoton. Ehkä äitejen pitäsi nyt viimeistään ruveta käyttämään niitä älynystyröitään välillä lapsensa ja nuorensa hyväksi työntantajan sijaan.

      Kritisoin sitä, että koulussa ei puututa kiusaamiseen, ei osata, eikä älytä. Siksi käy amalia noin kuin kuvasit. Ei ole lapsen asia paljastaa kavereitaan, vaan aikuisten asia on paljastaa. Tuskin kukaan haluaa leimautua kavaltajaksi. Siksi pitää aikuisten seurata koulussa mitä tapahtuu. Ja lapsen pitää voida kotonaan luottaa siihen, että jos hän vanhemmilleen luottamuksellisia asioitaan vaikeuksistaan kertoo, niin vanhemmat eivät rynni pitkin maita ja mantuja pilaamaan lapsen asemaa entisestään vaan keksivät ovelammat ja älykkäämmät keinot toimia. Se periaate, ettei ilmianneta ddr-tyyliseti, on ihan oikein. Lapsella ei mitään vastuuta tämmösestä saa sälyttää, ei poliisi eikä kukaan muukaan. Jos lapsi ei voi luottaa aikuisiin, niin hän on sitten yksin, kuten huostaanotetut ja sijoitetut sitten ovat, kuitenkin.

      Väkisin tuli mieleen että kummatko kasvattavat kumpaako? Eli aivan silmin nähden nuoret yrittävät kasvattaa vanhempiaan, eikä vanhemmat lapsiaan....
      Tuolla alempana juuri kirjoitin kuinka minä lasteni kanssa keskustelin... Mainitsematta minulta tuolla alhaalla jäi se että minun lapset uskalisvat kertoa heidän hölmöilyistään, niin silloin aina yhdessä mietittiin miten asia korjattaisiin. Poliisi kuulustelussakin vanhin poika kertoi kaiken rehellisesti puolustamatta kaveriaan. Joten kiitin lastani hänen rehellisyydestään. Rehellisyys palkitaan aina. Tosin sosiaaliviranomaiset palkitsivat sen huostaanotolla, koska oli osa syy huostaanottoon. Todellakin epäoikeuden mukaista sossuilta! Sitten se kun lapset kertoivat mitä sijaisperheessä tapahtui niin, sossu väitti lasteni valehtelevan. Joka ei todellakaan pitänyt paikkansa, koska totuus tuli ilmi sossuillekin toiselta taholta! Joten jos sossut olisivat lapsiani tuolloin uskoneet niin, paljolta pahalta olisivat lapseni säästyneet.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Tuo on niin ruma ja raaka maailma, missä te sijarit päivittäin pyöritte, että en minä ainakaan osaa vastata miten pitää toimia enää sitten sijoituksen tapahduttua.
      Ajattelisin niin, että jos biologisessa kodissa lapsen itsetuntoa mahdollisimman paljon vahvistetaan ja lasta rakastetaan sellaisena kuin hän on, niin hänelle ei synny tarvetta hakea hyväksyntää itseään vahvenhempien tai vahvempien rikollisporukoiden johtohahmoja liehittelemällä ja toteuttamalla näiden toiveita. Suomalaislapsia kasvatetaan mielestäni liikaa sopeutumaan laumaan, päiväkodista lähtien ilman, että kunnioitettaisiin itsenäistä ajattelua, itsenäistä ratkaisukykyä ja itsenäistä itsensä suojelemista ryhmän miellyttämisen sijaan. Tämä varmaan johtaa tuonkaltaisiin reunailmiöihin, joissa lapsi etenee niin syvälle sisään rikollisjengiin, että jengiläiset kuvittelevat "omistavansa" pienen sielun ja ruumiin ja tulevaisuuden.
      Jos lapsi vasta sitten muualle sijoitettuna kertoi tulleensa hakatuksi ja uhkailluksi, niin sossutantta on tehnyt siirron toiselle paikkakunnalle jollain muulla kuin tuolla kyseisellä perusteella. Mikä lie ollut peruste.
      Jotain todella mätää on meidän yhteiskunnassamme, kun aina ja joka tilanteessa uhri on se, joka joutuu kärsimään ja vastaamaan toisten tekemisistä elämässään. Niin kävi amalia tuossakin, uhri jouduttiin kärräämään muualle, pakoon ja piiloon saadakseen rauhan. Hyvä että tuo uhri sai kuitenkin vielä uuden mahdollisuuden. Aina ei käy noin hyvä tuuri, koska viranomaisemme on hyvin armottomia nuorille, jättäen kaiken maailman rekisterimerkinnät seuraamaan kerran erehtynyttä tai tuolla tavalla kiristyksen kohteena toiminutta lasta tulevaisuuteen asti.
      Amalia, ruma on suomalaislasten maailma ja ruma on teidän sijareiden maisema. En osaa neuvoa miten toimia enää siinä vaiheessa, kun on jo housut kintuissa niin aikuisilla kuin lapsillakaan. Aikuisille sanoisin, niin makaa kuin petaa. Lapselle ei näin voi sanoa.

      olet todellakin oikeassa! Olen täysin samaa mieltä! Lapsi on opetettava tuntemaan itsensä tärkeäksi, rakastetuksi ja väliteyksi... Lapsen itsetuntoa on vahvistettava jo pienestä pitäen. Kuiten aikaisemmin mainitsin tuolla ylhäällä vanhimmasta lapsestani, niin lapseni joutui tahattomasti pahantekoon, eli kaverin yllyttämänä vaikka lapseni ensin luuli auttavan vain kaveriaan. Mutta nämä pienet asiat opitaan kantapään kautta jo pienenä tai nuorena lapseni oli tuolloin 11vuotias joten ei vielä isojen kavereiden kanssa tekemisissä. Lapsille on opetettava mikä on oikein mikä väärin. minkälainen on hyvä kaveri ja minkälainen on huono kaveri mm. Lapsen kanssa on hyvä tehdä yhdessä vanhempien kanssa vaikka kävelylenkki, pyöräilyä, onkimista...ym. Edes yhden kerran viikossa. Niin se on lapsen itsetunnon ja perheeseesn kuuluuvuuden tunteen perusta. Maalaisjärjen käyttö on sallittua. Nyt vanhin lapseni on 18 vuotias ja ei juo mitä nyt sijaisperheen aikana joi rajusti mutta nyt pois päästyään lopetti kuin seinään, ei pyöri huonoissa porukoissa, ei tee pahojaan. Keskimmäinen on saman kaltainen vaikka nyt 16vuotias. Kotona kun käyvät 2x kk:dessa lapset ovat kotona eivät lähde kartsalle ja kaverit tulevat tänne kotiimme jossa lapsenikin ovat ja meillä kaikilla on hyvä olla, viihdymme kotona.

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      jos et tietäisi ollenkaan, kuka se "rikollinen" on
      ketä voisit jallittaa. Yleensä ei ole vain yhtä tai kahta vaan useampi ja jos et yhdenkään nimeä tai näköä tiedä, niin vähän vaikea kohdistaa häneen minkäänlaisia laillisia tai laittomia toimenpiteitä.

      Meidän yksi toinen poika joutui jengin käsittelyyn, en muista miksi, mutta hänet oli köytetty lyhtypylvääseen niin tiukasti, ettei mitenkään päässyt siitä pois ja pahat jäljet jäi käsiin.
      Poika nieli hiljaa itsekseen koko nöyryytyksen, eikä mitenkään suostunut paljastamaan yhtäkään nimeä. Mites puutut?

      Puhu tutuillesi tapauksesta josta lapsi kärsii niin, jos vaikka tutut pitävät silmänsä auki ja sattuvat näkemään.Mahd. myös tunnistamaan nämä huligaanit. Joten se olisi yksi tehokas vaihto ehto!

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      mielikuvituksensa valloilleen.
      Tollasta mielikuvitusleikkiä voi leikkiä, vain täysin ulkopuolinen ja asioita ymmärtämätön.
      todelliset tilanteet ovat aivan toista.
      Jos olisi edes teoriassa mahdollista noudattaa Hellun "oppeja", niin kait jokainen yrittäisi, mutta kun on seinä vastassa joka suunnasta.
      Ei voi mitenkään lähteä summamutikassa mitään rikollisia mihinkään houkuttelemaan.
      Pitäisi edes tietää missä ne luuraa, mutta kun ne voi olla eri puolilla kaupunkia.
      Ei niillä rikollisillakaan ole mitään toimintasuunnitelmaa, mihin voisi iskeä väliin.
      Satunnaisesti valitaan joku uhri jota ruvetaan jallittamaan ja sitä kestää sen aikaa, kun voivat saada maksimaalisen hyödyn.
      Kun lapsi poistuu kuvioista, valitsevat tilalle uuden.

      Olen yrittänyt viesteissäni tolkuttaa teille paukapäille, että lapsen pitää voida luottaa vanhempiinsa niin, että kun hän joutuu vaikeuksiin, hän voi kertoa siitä kotonaan ja luottaa siihen, että vanhemmat eivät lähde rynnimään päättömästi ympäriinsä pilaten lapsen maineen kaveripiirissä ja viranomaisissa. Jos lapsi luottaa vanhempiinsa ja on sataprosenttisen varma, että vanhemmat aina auttavat, niin sitten perheessä voidaan yhdessä yrittää keksiä keino, millä oman perheen oma lapsi pääsee kiusaajistaan eroon. Onko tämä nyt teidän mielestä utopiaa. Sääli, jos näin on.
      Joskus kuitenkin on tilanteita, että 12-15 vuotias lapsi ei tunnista olevansa huomattavasti vanhempien muka kaverina esiintyvien ihmisten hyväksikäytön uhri vaikkai varsinaista amalian kertomaa brutaalia väkivaltaa esiintyisikään eikä varsinaista rikosta vaan muunlainen henkinen hyväksikäyttö ja lapsen ajan varastaminen omiin mieltymyksiin. Näitähän on näitä nuoria aikuisia, jotka jostain epänormaalista syystä hakeutuvat murkku-ikäisten kavereiksi ohi vanhempien valintojen ja ovat niin sanomattoman kivoja, että lapsi ei tajua ollenkaan missä mennään. Tällöin pitää toimia kuvaamallani tavalla. Se on ainoa keino. Sitäpaitsi se toimii, kyseessä on kuitenkin pelkurit.

      Äänestä

    • ap. kirjoitti:

      tekstisi perusteella sitä mieltä että tekivätpä vanhemmat mitä ratkaisuja tahansa..suuntaan tai toiseen,on kaikki aina ja vain vanhemman vika jos nuori sijoitetaan kodin ulkopuolelle kasvamaan.

      Kyllä aikas ennustaja pitäisi olla että olisi osannut ennakoida nuoren elämän kulkua...ennustaa se mennyt ja kaikki eteen tuleva.

      Meidän nuorelle kävi (kuten Amalia tuossa aiemmin kertoikin "omasta tapauksesta")eli isommat kiristivät ja laittoivat pienemmät tekemään tyhmyyksiä.
      Eivät nuoret "ilmianna"ketään..ja vaikea se on kaupungissa asuessa tietää että kenen kanssa nuori tänään kulkee ulkona ja mitä tekee..ei 14-15 vuotiasta voi enää päiväs aikaan valvoa.
      Töissäkin on pakko käydä!

      Kun perheessä on muitakin lapsia,ei voi vaatia että kaikki aika kuluu VAIN yhden lapsen asioiden hoitamiseen...ne pienemmät sisarukset kun tarvitsevat myös hoivaa.
      Meill ei lapset ole jääneet omasta mielestään mistään "kivasta tai hyvästä"paitsi, eikä meidän nuori ole sijoitettuna "köyhyyden"takia..sekin kun tuolla mainittiin..syyt oli aivan toiset.

      Sinun taktiikkasi kuulostaa kovin utopistiselta..

      Kait sitten olet haukannut liian ison palan, jos on vaikeuksia hoitaa kaikki perheenne lapset ja työ. Yksi raukka joudutaan sijoittamaan kodin ulkopuolelle kasvamaan, jotta te muut selviäisitte. Kenen vika itse uskot että tuo on, sen sijoitettavan alaikäisen vai? Vai meidän yhteiskunnan? vai teidän naapurien kakaroiden? Vai kenen?
      Olet arvostellut minua siitä, että pidän vanhempia vastuussa tekemisistään ja ratkaisuistaan lastensa suhteen. Et kuitenkaan ole vieläkään kertonut, että jos te vanhemmat ette ole lapsenne asioista vastuussa, niin kenen katsot vastuussa olevan tai syyllinen tilanteeseenne.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Olen yrittänyt viesteissäni tolkuttaa teille paukapäille, että lapsen pitää voida luottaa vanhempiinsa niin, että kun hän joutuu vaikeuksiin, hän voi kertoa siitä kotonaan ja luottaa siihen, että vanhemmat eivät lähde rynnimään päättömästi ympäriinsä pilaten lapsen maineen kaveripiirissä ja viranomaisissa. Jos lapsi luottaa vanhempiinsa ja on sataprosenttisen varma, että vanhemmat aina auttavat, niin sitten perheessä voidaan yhdessä yrittää keksiä keino, millä oman perheen oma lapsi pääsee kiusaajistaan eroon. Onko tämä nyt teidän mielestä utopiaa. Sääli, jos näin on.
      Joskus kuitenkin on tilanteita, että 12-15 vuotias lapsi ei tunnista olevansa huomattavasti vanhempien muka kaverina esiintyvien ihmisten hyväksikäytön uhri vaikkai varsinaista amalian kertomaa brutaalia väkivaltaa esiintyisikään eikä varsinaista rikosta vaan muunlainen henkinen hyväksikäyttö ja lapsen ajan varastaminen omiin mieltymyksiin. Näitähän on näitä nuoria aikuisia, jotka jostain epänormaalista syystä hakeutuvat murkku-ikäisten kavereiksi ohi vanhempien valintojen ja ovat niin sanomattoman kivoja, että lapsi ei tajua ollenkaan missä mennään. Tällöin pitää toimia kuvaamallani tavalla. Se on ainoa keino. Sitäpaitsi se toimii, kyseessä on kuitenkin pelkurit.

      muuta keinoa tarjota ratkaisuksi, kuin tuo joku vakoilustrategia.
      Se on käytännössä mahdotonta. Jos edes olisi oikeista järjestäytyneistä rikollisista kysymys tai aina samasta jengistä, niin ehkä jäljille voisi jotenkin päästä, mutta kun ei ole ja lapsen reviiri jo kymmenien neliökilometrien suuruinen, niin mahdotonta jäljittää mitenkään.
      Etenkin, kun ei mitään nimiä ole tiedossa.
      Tämä ei ole mikään pikkukylä, jossa kaikki tuntevat toisensa.
      Vanhemmilla ei ole muita vaihtoehtoja yleensä, kuin joko ottaa yhteyttä kiusaajien vanhempiin, jos ovat tiedossa, tai kouluun, jos siellä tapahtuvaa, tai yhteys poliisiin, jota ei paljon jaksa kiinnostaa.
      Onneksi meillä ollaan jo selvillä vesillä.
      En kovin huonosti siis ole asioita hoitanut, koska lapsemme ovat saaneet kasvaa aikuisiksi, ilman pahempia vaurioita, tai joutumista "vääriin" porukoihin.
      Se "kriisi" mikä meillä silloin oli, on taakse jäänyttä elämää ja nuoremme ovat ehkä entistä vahvempia henkisesti. Itseluottamusta tuntuu löytyvän.
      Minun lapseni siis omat ja toisten tekemät, ovat aina kertoneet mulle lähes kaikki, vain niitä nimiä ei paljasteta. Oikeat kaverit vierailevat meillä jatkuvasti ja heidät tunnen, myös joidenkin vanhempia.

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      muuta keinoa tarjota ratkaisuksi, kuin tuo joku vakoilustrategia.
      Se on käytännössä mahdotonta. Jos edes olisi oikeista järjestäytyneistä rikollisista kysymys tai aina samasta jengistä, niin ehkä jäljille voisi jotenkin päästä, mutta kun ei ole ja lapsen reviiri jo kymmenien neliökilometrien suuruinen, niin mahdotonta jäljittää mitenkään.
      Etenkin, kun ei mitään nimiä ole tiedossa.
      Tämä ei ole mikään pikkukylä, jossa kaikki tuntevat toisensa.
      Vanhemmilla ei ole muita vaihtoehtoja yleensä, kuin joko ottaa yhteyttä kiusaajien vanhempiin, jos ovat tiedossa, tai kouluun, jos siellä tapahtuvaa, tai yhteys poliisiin, jota ei paljon jaksa kiinnostaa.
      Onneksi meillä ollaan jo selvillä vesillä.
      En kovin huonosti siis ole asioita hoitanut, koska lapsemme ovat saaneet kasvaa aikuisiksi, ilman pahempia vaurioita, tai joutumista "vääriin" porukoihin.
      Se "kriisi" mikä meillä silloin oli, on taakse jäänyttä elämää ja nuoremme ovat ehkä entistä vahvempia henkisesti. Itseluottamusta tuntuu löytyvän.
      Minun lapseni siis omat ja toisten tekemät, ovat aina kertoneet mulle lähes kaikki, vain niitä nimiä ei paljasteta. Oikeat kaverit vierailevat meillä jatkuvasti ja heidät tunnen, myös joidenkin vanhempia.

      Ei tietenkään sijaiskodissa ole mahdollista kertoa kaikkea, koska siellä väki vaihtuu toisin kuin bilogisessa perheessä, jos siellä puhalletaan yhteen hiileen ja toinen toisiinsa luottaen.
      Sijaiskodissahan pitää lapsen ottaa huomioon paitsi sijarit myös ne toiset sijoitetut, jotka ovat ihan taas eri perhekulttuurista kotoisin kuin mistä lapsi itse tai mihin sijari kasvatuksellaan pyrkii.
      Tämä alkuperäinen kysyjä oli biologinen äiti ja hän päätyi siis sijoitusratkaisuun, vaikka koti on hyvä. Kaikki kiittelee ratkaisua, mutta minä vaan en voi.
      Ja ratkaisuna on ennaltaehkäisy niin, että kun lapselle tulee ensimmäinen vaikeus, hän tietää, että vanhemmille voi uskoutua luottamuksellisesti ja vanhemmat kunnioittavat lapsensa toivetta siitä, mihin asiassa saa ottaa yhteyttä vai saako mihinkään, ja että yhdessä mietitään ratkaisu, joka lasta mahdollisimman paljon säästää. Nämä huostaanantoratkaisut, muualle kasvamaan sijoittamiset ja täysin ulkopuolisen kontrollin alle alistumiset eivät säästä lasta lainkaan, päinvastoin, ehkä juuri siksi lapset eivät uskoudu eivätkä luota vanhempiinsa, jos aloittajan ratkaisumalli on yleinen ja lastenkin tiedossa.
      Ja mikä takaa aloittajalle, että hänen lapsensa sijoituksessa ei sitten joutuisi kiristetyksi ja uhatuksi. Joutuihan teilläkin, nimenomaan sijoituksessa lyhtypylvääseen teipatuksi ja rääkätyksi. Jopa teillä, niin kuinka ihmeessä aloittaja uskaltaa antaa lapsensa sijoitukseen.
      Ei tässä pajon mielikuvitusta tarvita, senkun lukee mitä te kirjoitatte.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Ei tietenkään sijaiskodissa ole mahdollista kertoa kaikkea, koska siellä väki vaihtuu toisin kuin bilogisessa perheessä, jos siellä puhalletaan yhteen hiileen ja toinen toisiinsa luottaen.
      Sijaiskodissahan pitää lapsen ottaa huomioon paitsi sijarit myös ne toiset sijoitetut, jotka ovat ihan taas eri perhekulttuurista kotoisin kuin mistä lapsi itse tai mihin sijari kasvatuksellaan pyrkii.
      Tämä alkuperäinen kysyjä oli biologinen äiti ja hän päätyi siis sijoitusratkaisuun, vaikka koti on hyvä. Kaikki kiittelee ratkaisua, mutta minä vaan en voi.
      Ja ratkaisuna on ennaltaehkäisy niin, että kun lapselle tulee ensimmäinen vaikeus, hän tietää, että vanhemmille voi uskoutua luottamuksellisesti ja vanhemmat kunnioittavat lapsensa toivetta siitä, mihin asiassa saa ottaa yhteyttä vai saako mihinkään, ja että yhdessä mietitään ratkaisu, joka lasta mahdollisimman paljon säästää. Nämä huostaanantoratkaisut, muualle kasvamaan sijoittamiset ja täysin ulkopuolisen kontrollin alle alistumiset eivät säästä lasta lainkaan, päinvastoin, ehkä juuri siksi lapset eivät uskoudu eivätkä luota vanhempiinsa, jos aloittajan ratkaisumalli on yleinen ja lastenkin tiedossa.
      Ja mikä takaa aloittajalle, että hänen lapsensa sijoituksessa ei sitten joutuisi kiristetyksi ja uhatuksi. Joutuihan teilläkin, nimenomaan sijoituksessa lyhtypylvääseen teipatuksi ja rääkätyksi. Jopa teillä, niin kuinka ihmeessä aloittaja uskaltaa antaa lapsensa sijoitukseen.
      Ei tässä pajon mielikuvitusta tarvita, senkun lukee mitä te kirjoitatte.

      meillä joutunut mihinkään teipatuksi, vaan ihan tuolla kartsalla.
      Ei siellä kukaan kysy missä asut ja kenen luona. Kun halutaan tehdä kiusaa, niin sitä tehdään perhetaustasta riippumatta.
      Näkisin, että näillä kiusaajilla, jotka ilmeisesti olivat aivan tavallisten biokotien lapsia, oli itsellä isommat ongelmat, kuin meidän sijoitetulla, jota kiusasivat.
      Mistä päättelet, että väki vaihtuu sijaiskodissa, niin ettei lapsi voisi tuntea oloaan niin turvalliseksi, että voisi puhua asioistaan?
      Meillä on ollut nämä samat lapset 16 vuotta.
      Pari lasta muuttanut pois, mutta muuten ei mitään muutoksia ole ollut.
      Tiedän, ettei kaikissa perheissä ole tapana keskustella lasten kanssa yhtään mistään, mutta meillä jutellaan ihan kaikesta maan ja taivaan välillä ja myös sijoitetut kysyvät multa neuvoja ongelmatilanteissa. Ovat myös oppineet luottamaan, että äiti tietää, eli voivat noudattaa mun antamia neuvoja.
      Yleensä en sano, että tee näin ja näin, vaan selitän mitä mahdollisuuksia eri vaihtoehdoissa on ja sanon lapselle, että miettii itse mitä haluaa ja tekee ratkaisunsa sen mukaan.
      Saatan sanoa, mikä minusta tuntuisi parhaalta vaihtoehdolta, mutta lapsi itse päättää. Esim. kouluaineiden valinta, tai ammatinvalinta ym.ym.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Ei tietenkään sijaiskodissa ole mahdollista kertoa kaikkea, koska siellä väki vaihtuu toisin kuin bilogisessa perheessä, jos siellä puhalletaan yhteen hiileen ja toinen toisiinsa luottaen.
      Sijaiskodissahan pitää lapsen ottaa huomioon paitsi sijarit myös ne toiset sijoitetut, jotka ovat ihan taas eri perhekulttuurista kotoisin kuin mistä lapsi itse tai mihin sijari kasvatuksellaan pyrkii.
      Tämä alkuperäinen kysyjä oli biologinen äiti ja hän päätyi siis sijoitusratkaisuun, vaikka koti on hyvä. Kaikki kiittelee ratkaisua, mutta minä vaan en voi.
      Ja ratkaisuna on ennaltaehkäisy niin, että kun lapselle tulee ensimmäinen vaikeus, hän tietää, että vanhemmille voi uskoutua luottamuksellisesti ja vanhemmat kunnioittavat lapsensa toivetta siitä, mihin asiassa saa ottaa yhteyttä vai saako mihinkään, ja että yhdessä mietitään ratkaisu, joka lasta mahdollisimman paljon säästää. Nämä huostaanantoratkaisut, muualle kasvamaan sijoittamiset ja täysin ulkopuolisen kontrollin alle alistumiset eivät säästä lasta lainkaan, päinvastoin, ehkä juuri siksi lapset eivät uskoudu eivätkä luota vanhempiinsa, jos aloittajan ratkaisumalli on yleinen ja lastenkin tiedossa.
      Ja mikä takaa aloittajalle, että hänen lapsensa sijoituksessa ei sitten joutuisi kiristetyksi ja uhatuksi. Joutuihan teilläkin, nimenomaan sijoituksessa lyhtypylvääseen teipatuksi ja rääkätyksi. Jopa teillä, niin kuinka ihmeessä aloittaja uskaltaa antaa lapsensa sijoitukseen.
      Ei tässä pajon mielikuvitusta tarvita, senkun lukee mitä te kirjoitatte.

      Sijoitus ei pelastanut lasta samalta kohtalolta mikä aloituksen lapsella on. Sijoitus ei ole ratkaisu väärään kaveripiiriin, koska kiusaaminen tapahtuu kadulla, kuten kerroit, eikä perhetausaa kysellä. Toivottavasti aloituksen äiti lukee viestisi ja vielä miettii, että antaako sijoitukseen vai ei, hyvästä kodistaan.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Kait sitten olet haukannut liian ison palan, jos on vaikeuksia hoitaa kaikki perheenne lapset ja työ. Yksi raukka joudutaan sijoittamaan kodin ulkopuolelle kasvamaan, jotta te muut selviäisitte. Kenen vika itse uskot että tuo on, sen sijoitettavan alaikäisen vai? Vai meidän yhteiskunnan? vai teidän naapurien kakaroiden? Vai kenen?
      Olet arvostellut minua siitä, että pidän vanhempia vastuussa tekemisistään ja ratkaisuistaan lastensa suhteen. Et kuitenkaan ole vieläkään kertonut, että jos te vanhemmat ette ole lapsenne asioista vastuussa, niin kenen katsot vastuussa olevan tai syyllinen tilanteeseenne.

      kaikkia asioita selittämään tai selvittämään..(koska kaikki sanat tuntuvat menevän kuitenkin ymmärryksesi/tajuntasi ohi).Sinullahan on vain se oma totuus kaikista maailman asioista..mutta jotain yleistä kuitenkin..

      En ajattele lapsista koskaan että "omat lapset ja naapurin kakarat"..kaikki lapset ovat yhtä arvokkaita ja tärkeitä.

      Enkä minä ole epäonnistunut lasteni kohdalla,tai edes sijoitetun nuoreni kohdalla.En edes koe huonoa omaatuntoa tekemästäni sijoitus ratkaisusta.Kyse oli lapsen tuen tarpeesta,ja hänen parhaastaan.

      Kun olin naimisissa lasteni isän kanssa,hän halusi ainoana lapsena ison perheen..paljon lapsia.Asuimme maalla,idyllisessä ympäristössä.Kuvittelin avioliiton olevan ikuinen..mutta mistäpä sitä voi tietää että mies kyllästyy lapsiin 12 avioliittovuoden jälkeen.Lapsia hän ei asumaan tahtonut,eihän se sopinut uudelle naisystävälle.
      Mies jätti meidät selviytymään yksin..koska minähän ne lapset kuulema teinkin;)

      No,ei minusta silti tullut katkeraa..mutta olipas se lapsille aikas shokki muuttaa pakon sanelemana maalta suureen kaupunkiin,lähelle houkutuksia.. kivilähiöön.

      Ei tässä kukaan voi kilpeensä kiillottaa..mutta se että olen yksin joutunut lapsiani kasvattamaan, (kylläkin saanut kiitosta siitä että olen selvinnyt hyvin ja lapset ovat sosiaalisia ja aikuisiin luottavia,nauravaisia lapsia)..niin en ole epäonnistunut ainakaan kovin pahasti.

      Se että lasten isä on velvollisuuttaan pakoillut,eikä ole enää ollut lapsistaan kiinnostunut muuta kuin moittimalla heitä rumasti..niin siitä en voi vastuuta ottaa.

      Nuoremme oli ns.isän poika,joka olisi kaivannut isän ohjausta ja tukea murrosiälleen(sen hän oli todennut pari vuotta sitten sos.työntekijällekin)..mutta että isä ei ollut hänestä yhtään kiinnostunut..mitä tuollainen torjunta saa nuoren mielessä aikaan?
      Turhautumista siitä ettei kelpaa isälleen,eikä hänellä ole isälleen mitään arvoa..nyt vasta(sijoituksen myötä)hän on isältään saanut sen huomion,jota vuosia halusi..oikeinko?Ja vain minun syytänikö?

      Ja kyllä,olen pyytänyt useasti että isänsä ottaisi nuoren luokseen asumaan koska hän sitä itse haluaa..mutta isänsä selittää ettei"hän voi vaatia puolisoltaan sellaista uhrausta että nuori tulisi heidän luokseen asumaan".

      Äänestä

    No, totta alennuin, mutta pilke silmäkulmassa.
    Olen siinä mielessä kanssasi samaa mieltä, ettei sinänsä sijoitus pois hyvästä kodista ole ratkaisu ongelmiin.
    Silti olen sitä mieltä, että jos ja kun kaikki ns. kotikonstit on kokeiltu, eikä toivottua tulosta ole saavutettu, niin erittäin hyvä on laittaa lapsi hetkeksi aikaa pois kotinurkilta, missä on alttiina ei toivotulle kaveripiirille ja elämän menolle.
    Pitäisin ratkaisua kuitenkin hyvin, hyvin tilapäisenä, eli lyhytaikainen sijoitus korkeintaan.
    Toisaalta en usko, että tavallinen sij.perhe voi kovinkaan paljon auttaa tuossa tilanteessa.
    Suosittelisin jotain laitosmaista paikkaa, missä on ammattihenkilöt huolehtimassa nuoren "toipumisesta".

    Äänestä

    • Mielestäni oikeusvaltiossa ei vanhemmilla voi olla oikeutta sijoittaa lastaan vankilamaisiin laitoksiin ilman oikeuden määräystä ja lasta puolustanutta asianajajaa. Lapsi on oikeutettu puolustusasianajajaan ja riippumattomaan oikeuskäsittelyyn ennen kuin hänet sijoitetaan mihinkään rangaistuslaitokseen ja eristetään läheisistään ja elinpiiristään. Vanhempien oikeus yhdessä sossun kanssa tehdä tämmönen ratkaisu ei voi olla oikeuslaitoksen periaatteiden mukainen. He kun ovat kaikki jäävejä ja alaikäinen lapsi ei pysty ajamaan itse omaa oikeudellista asemaansa tuollaisessa ratkaisussa. Kaikki huostaanotot ja kaikki sijoitukset oli ne sitten muka vapaaehtoisia tai pakollisia pitää juuri siitä syystä käsitellä käräjätuomioisuimessa. Ei lapsi voi tietää kaikkia oikeuksiaan vaan saattaa hyvinkin uskoa, jos hänen rakkaimmat henkilönsä, eli äiti ja isä ilmoittavat hänen olevan paha ja tarvitsvan kasvatusta jossain eristyksessä laitoksessa. Yököttävää ja kuvottavaa tämä suomalaisvanhempien itsensä paapominen, selittely ja vastuunpakoilu.

      Äänestä

    • Helinä-keiju3 kirjoitti:

      Mielestäni oikeusvaltiossa ei vanhemmilla voi olla oikeutta sijoittaa lastaan vankilamaisiin laitoksiin ilman oikeuden määräystä ja lasta puolustanutta asianajajaa. Lapsi on oikeutettu puolustusasianajajaan ja riippumattomaan oikeuskäsittelyyn ennen kuin hänet sijoitetaan mihinkään rangaistuslaitokseen ja eristetään läheisistään ja elinpiiristään. Vanhempien oikeus yhdessä sossun kanssa tehdä tämmönen ratkaisu ei voi olla oikeuslaitoksen periaatteiden mukainen. He kun ovat kaikki jäävejä ja alaikäinen lapsi ei pysty ajamaan itse omaa oikeudellista asemaansa tuollaisessa ratkaisussa. Kaikki huostaanotot ja kaikki sijoitukset oli ne sitten muka vapaaehtoisia tai pakollisia pitää juuri siitä syystä käsitellä käräjätuomioisuimessa. Ei lapsi voi tietää kaikkia oikeuksiaan vaan saattaa hyvinkin uskoa, jos hänen rakkaimmat henkilönsä, eli äiti ja isä ilmoittavat hänen olevan paha ja tarvitsvan kasvatusta jossain eristyksessä laitoksessa. Yököttävää ja kuvottavaa tämä suomalaisvanhempien itsensä paapominen, selittely ja vastuunpakoilu.

      auttaa esim. pääsemään pois rikoskierteestä, ei todellakaan ole mitään vastuun pakoilua.
      Olisiko mielestäsi parempi, että annettais tilanteen jatkua siihen puuttumatta, et jos lapsella on oikeus olla lopettamatta rikollista toimintaansa, niin se oli vaan voi, voi.
      Muutaman vuoden voisi jatkaa rötöstelyään alaikäisenä ja kerätä "rikosrekisteriä", ei oikeeta, mut kuitenkin, poliisien kanssa jatkuvasti tekemisissä ja kun täyttää 18 v. onkin jo hyvin syvällä rikolliselämässä ja sitten tämä yhteiskunta kuitenkin laittaa nuoren oikeaan vankilaan, josta kierre vain jatkuu ja jatkuu.
      Onhan näitä esimerkkejä vankilat pullollaan, mitä tapahtuu, kun ei kukaan ole aikanaan puuttunut.
      Sitäkö pitäisi jäädä odottelemaan, siinä pelossa, ettei vain lapsen oikeusturvaa loukattaisi, vaikka lapsi hyvin tietoisesti rikkoisi lakia mennen tullen.
      Aikuisena hän saa kyllä asanajajat ja oikeudenkäynnit, mutta jos on selvästi syyllinen, niin lusimaan joutuu, ei auta itkut enää siinä vaiheessa.
      "parempi katsoa, kuin katua".

      Äänestä

    • amalia kirjoitti:

      auttaa esim. pääsemään pois rikoskierteestä, ei todellakaan ole mitään vastuun pakoilua.
      Olisiko mielestäsi parempi, että annettais tilanteen jatkua siihen puuttumatta, et jos lapsella on oikeus olla lopettamatta rikollista toimintaansa, niin se oli vaan voi, voi.
      Muutaman vuoden voisi jatkaa rötöstelyään alaikäisenä ja kerätä "rikosrekisteriä", ei oikeeta, mut kuitenkin, poliisien kanssa jatkuvasti tekemisissä ja kun täyttää 18 v. onkin jo hyvin syvällä rikolliselämässä ja sitten tämä yhteiskunta kuitenkin laittaa nuoren oikeaan vankilaan, josta kierre vain jatkuu ja jatkuu.
      Onhan näitä esimerkkejä vankilat pullollaan, mitä tapahtuu, kun ei kukaan ole aikanaan puuttunut.
      Sitäkö pitäisi jäädä odottelemaan, siinä pelossa, ettei vain lapsen oikeusturvaa loukattaisi, vaikka lapsi hyvin tietoisesti rikkoisi lakia mennen tullen.
      Aikuisena hän saa kyllä asanajajat ja oikeudenkäynnit, mutta jos on selvästi syyllinen, niin lusimaan joutuu, ei auta itkut enää siinä vaiheessa.
      "parempi katsoa, kuin katua".

      Amalia, menit hätäpäissäsi kirjottamaan näin:

      "
      Sitäkö pitäisi jäädä odottelemaan, siinä pelossa, ettei vain lapsen oikeusturvaa loukattaisi, vaikka lapsi hyvin tietoisesti rikkoisi lakia mennen tullen.
      "

      Aivan ensisijaisesti tulee aina kaikissa päätöksenteossa viranomaisen (joita sosiaaliviranomaisetkin ovat) pitää lähtökohtana lapsen oikeuksien toteutuminen. Vaikka lapsi tekisi rikoksen, on hänellä oikeus tulla kohdelluksi lapsen oikeuksien mukaisesti. Lasten oikeuksissa on selkeät periaatteet, miten käsitellään rikoksesta syytettyä lasta. Lasta ei saa pidättää ilman, että hänelle kerrotaan selvästi, mistä häntä syytetään ja hänellä tulee olla asianajaja. Normaalisti rikoksen tehnyttä lasta on poliisejen kuulustetussakin tukemassa myös omat vanhemmat, ei suinkaan poliisin tukena, vaan lapsensa tukena.
      Suomalainen systeemi, jossa 18-vuotiaana sitten kaikki rikkeet pamahtaa päälle niin, että niistä ja vahingonkorvauksista viivästyskorkoineen on nuoren vasta täsyikäiseksi tulleen mahdoton selviytyä on kohtuuton ja tuhoava. Mutta niinhän se on alaikäisenkin lapsen kohtelu kohtuutonta kaikkinensa, joten en ole yllättynyt.
      Teilläkin lapsi oli sijoitettuna ja silti joutui rikoksen tielle lähdettyään edelleen johonkin laitokseen kasvatettavaksi kun piti saada etäisyyttä rikoskumppaneihin. Nyt en tosta teidänkään tapauksesta lopulta saa selkoa, että oliko hän nyt sittenkin omasta halustaan rikollinen vaiko uhattuna ja kiristettynä isompien pakottamana. Joka tapauksessa, hänet siirrettiin sijoituksesta ankarampaan laitokseen oppimaan tapoja. Jos maiseman vaihto oli ratkaisu, niin miksei hän voinut mennä omaan kotiinsa vaan meni kolmanteen paikkaan. Vaikea sanoa teidän tilanteesta, ja kyllä uskon että olet oikein toiminut. Mutta nyt on kyse bioäideistä, jotka kasvatettuaan lasta hyvässä kodissaan, teini-ikäiseksi asti päättävät antaa lapsensa täysin tuntemattomien vallankäyttäjien armoille vapaaehtoisesti. En jaksa tätä ymmärtää. Minua säälittää tuollaiset, äitinsä hylkäämät nuoret pojat. En ihmettele, jos ei tunnetasolla ole kovin lämpimiä tunteita naisväkeä kohtaan kun on oman äitinsä taholta noin hylätyksi tullut. Älkää nyt sentään pojalta odottako ymmärrystä äitiään kohtaan, voi marttyyriäiti parkaa, nyyh, nyyh, kun on niin vaikeeta ja rankaa, ettei jaksa lastaan kattella.

      Äänestä

    Odottaa vastausta

    Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.

    Luetuimmat keskustelut

    Kommentoi aloitusta

    kiva kuulla kirjoitti:

    fiksuja ajatuksia siitä,miten suhtaudutte vanhempaan joka on nuorensa antanut "hetkeksi"toisaalle kasvamaan,nuoren voimakkaan murrosiän ja siihen liittyvien "tyhmyyksien"tekojen vuoksi.

    Kun omat voimavarat, eikä ulkopuolinen taho tuonut apua jatkuviin ristiriitoihin..ja koko perhe kärsi tilanteesta.Avohuollon tukitoimena tehty sijoitus oli siis nuoren oma,sekä vanhempien yhteinen päätös..joka sos.työntekijän mielestä kuulema harvinaista.

    Leimaako tuollainen meidät automaattisesti epäonnistuneiksi vanhemmiksi?Ja ennen kaikkea minut,joka olen yksinhuoltajana ollut enemmän vastuussa?

    Tokihan itseäni syyllistän..ja mietin missä meni vikaan,kun ei rajat ja rakkaus antaneetkaan oikeaa suuntaa nuorelleni..mutta toisaalta,kun nuoreni on nyt asunut kuukausia pienryhmäkodissa(jossa hän oikeesti viihtyy,vaikkei se tietenkään oikea koti ole),välimme ovat parantuneet,paremmiksi kuin ne ovat olleet vuoteen.Minusta onkin tullut tärkeä ihminen..jonka neuvot ja apu taas kelpaa..eikä muuria välillämme enää ole.

    Onnellinen olen siitä että lapseni käy taas koulua,ja hyvänä oppilaana saa niitä hyviä numeroitakin..itse koen että elämäni raskain päätös oli oikea päätös lapselleni.

    Jossain luki joskus että "nähdäkseen lähelle on kuljettava kauas"..niin oikein.

    Anonyymi
    5000

    Ilmoita asiaton sisältö

    • Sisältää materiaalia, joka on loukkaavaa, herjaavaa, rasistista, uhkailevaa tai ahdistelevaa.

    • Materiaali sisältää nimiä, yhteystietoja tai muita henkilökohtaisia tietoja. Julkisuuden henkilöistä, julkisissa viroissa toimivista ihmisistä sekä yritysten vastuuhenkilöistä saa keskustella työhön liittyen. Myös yksityiselämään liittyvistä asioista voi keskustella siltä osin, kuin niistä on julkisesti kerrottu.

    • Sisältää lapsille haitallista tai heiltä kiellettyä materiaalia. Seksuaalinen sisältö on sallittua aiheeseen tarkoitetuilla palstoilla, joiden ikäraja on 18 vuotta.

    • Lainvastaista sisältöä voi olla mm. yksityiselämää loukkaavan tiedon levitys, kiihottaminen kansanryhmää vastaan, laiton uhkaaminen, alaikäisiin liittyvä seksuaalinen sisältö/grooming, petokset, identiteettivarkaudet, kunnianloukkaukset ja tekijänoikeusrikkomukset.

    • Sisältö ei liity palstan tai keskusteluketjun aiheeseen.

    • Viesti ei ole suomea tai ruotsia (pl. International Forums), se sisältää mainontaa, se sisältää tekijänoikeuksin suojattua materiaalia, se on massapostitus tai jokin muu syy.

    Jaa keskustelu