Jokelan tapauksen yhteydessä toimittajien tapaa tehdä työnsä kritisoitiin rankasti. Annan teille vähän ajattelemisen aihetta:
Toimittaja on reprtteri. Työni on sitä, että menen esimerkiksi liikenneonnettomuuspaikalle kuvaamaan ja haastattelemaan viranomaisia ja mahdollisesti onnettomuuteen osallisia ihmisiä. Se on kaikessa lyhykäisyydessä työni. Haastattelen, kuvaan ja palaan toimitukseen tekemään jutun.
Se, mitä te ette ymmärrä on se, että toimittaja ei ole mikään terapeutti. Meidän epäkiitollinen, joskus hyvinkin paskamainen työmme on yksinkertaisesti olla raportoimassa ja hankkimassa jutun aineistoa. Ei toimittajan kuulukaan ottaa papin roolia onnettomuuspaikalla. Se on ihan jonkun muun tahon tehtävä.
Tätä työtä tehdään aikataululla. Yhdellä keikkapaikalla aikaa on 5-20 minuuttia ja sitten mennään taas toimitukseen. Kuvat ajetaan koneeseen, valitaan ja muokataan. Juttu kirjoitetaan puhtaaksi ja ajetaan systeemiin. Eikä toimittaja tee vain yhtä juttua päivässä. Joka päivä pitää kirjoittaa muutakin kuin niitä omia keikkoja. Tuleeko kellään mieleen, että jonkun pitää naputtaa urheilutulokset ja ilmoituksetkin puhtaaksi lehteen?
Minua ei todellakaan kiinnosta seisoskella räntäsateessa autokolarin keskellä yhtään pidempään kuin on pakko. Ruttupelti ja veriset uhrit eivät ole mikään kiva näky. Tämä työ on joskus todella paskamaista, eikä tätä tehdä hyvää hyvyyttään. Minä teen toimittajan työtä siksi, että saan siitä plakan. Siihen loppuu kiinnostukseni kun palkka kolahtaa tilille. Ja taas alkaa uusi kuukausi. En todellakaan tee tätä paskaduunia huvikseni. Luuletteko te oikeasti, että minua kiinnostaa välttämättä kuulla paikallisen kunnalispoliitikon näkemyksiä? Tai kiinnostaako minua istuskella vaikkapa kesäaamuna aamukokouksessa päätoimittajan mieliksi? Ei kiinnosta. Tämä on duuni, jota ihmiset tekevät rahasta.
Jos tässä työssä antaisi tunteille vallan niin siinä tulisi hulluksi. Minun työni ei ole tarjota armoa tai lohdutusta. Enkä ole ensihoitajakaan. Olen toimittaja, joten teen sen mikä on minun osani. Älkää odottako toimittajilta mahdottomuuksia. Jokelassa toimittajat tekivät työnsä hyvin ja asiallisesti. Se nyt vain on toimittajan työ haastatella ja kuvata. Kaikki muu on jonkun muun duunia.
Murskasiko tämä nyt harhaluulot ruusuisesta kutsumusammatista? Toivottavasti murskasi. Tämä on yksi paskaduuni muiden joukossa. Voisin kuvitella, että vain poliisin työ voi välillä olla vittumaisempaa kuin tämä. Toimittaja on yhteiskunnan todistaja, jonka epäkiitollinen työ on nähdä itse kaikki paska. Ei muuten kiinnostaisi ihan joka päivä.
Toimittaja on reprtteri. Työni on sitä, että menen esimerkiksi liikenneonnettomuuspaikalle kuvaamaan ja haastattelemaan viranomaisia ja mahdollisesti onnettomuuteen osallisia ihmisiä. Se on kaikessa lyhykäisyydessä työni. Haastattelen, kuvaan ja palaan toimitukseen tekemään jutun.
Se, mitä te ette ymmärrä on se, että toimittaja ei ole mikään terapeutti. Meidän epäkiitollinen, joskus hyvinkin paskamainen työmme on yksinkertaisesti olla raportoimassa ja hankkimassa jutun aineistoa. Ei toimittajan kuulukaan ottaa papin roolia onnettomuuspaikalla. Se on ihan jonkun muun tahon tehtävä.
Tätä työtä tehdään aikataululla. Yhdellä keikkapaikalla aikaa on 5-20 minuuttia ja sitten mennään taas toimitukseen. Kuvat ajetaan koneeseen, valitaan ja muokataan. Juttu kirjoitetaan puhtaaksi ja ajetaan systeemiin. Eikä toimittaja tee vain yhtä juttua päivässä. Joka päivä pitää kirjoittaa muutakin kuin niitä omia keikkoja. Tuleeko kellään mieleen, että jonkun pitää naputtaa urheilutulokset ja ilmoituksetkin puhtaaksi lehteen?
Minua ei todellakaan kiinnosta seisoskella räntäsateessa autokolarin keskellä yhtään pidempään kuin on pakko. Ruttupelti ja veriset uhrit eivät ole mikään kiva näky. Tämä työ on joskus todella paskamaista, eikä tätä tehdä hyvää hyvyyttään. Minä teen toimittajan työtä siksi, että saan siitä plakan. Siihen loppuu kiinnostukseni kun palkka kolahtaa tilille. Ja taas alkaa uusi kuukausi. En todellakaan tee tätä paskaduunia huvikseni. Luuletteko te oikeasti, että minua kiinnostaa välttämättä kuulla paikallisen kunnalispoliitikon näkemyksiä? Tai kiinnostaako minua istuskella vaikkapa kesäaamuna aamukokouksessa päätoimittajan mieliksi? Ei kiinnosta. Tämä on duuni, jota ihmiset tekevät rahasta.
Jos tässä työssä antaisi tunteille vallan niin siinä tulisi hulluksi. Minun työni ei ole tarjota armoa tai lohdutusta. Enkä ole ensihoitajakaan. Olen toimittaja, joten teen sen mikä on minun osani. Älkää odottako toimittajilta mahdottomuuksia. Jokelassa toimittajat tekivät työnsä hyvin ja asiallisesti. Se nyt vain on toimittajan työ haastatella ja kuvata. Kaikki muu on jonkun muun duunia.
Murskasiko tämä nyt harhaluulot ruusuisesta kutsumusammatista? Toivottavasti murskasi. Tämä on yksi paskaduuni muiden joukossa. Voisin kuvitella, että vain poliisin työ voi välillä olla vittumaisempaa kuin tämä. Toimittaja on yhteiskunnan todistaja, jonka epäkiitollinen työ on nähdä itse kaikki paska. Ei muuten kiinnostaisi ihan joka päivä.
Vastaukset 3
Vanhimmat
Juuri niin! Tiivistettynä edellinen viesti
-toimittajat ovat siis haaskalintuja!
Jokelan tapaus on Suomen mittakaavassa ainutlaatuinen, eikä sille ole ennakkotapauksia.
Ymmärrän kyynisyytesi; varmasti toimittajan työssä joutuu törmäämään elämän nurjiin puoliin ja on itseään suojatakseen pakko kehittää joku suojaverkko. Onko sitä ammattia pakko harjoittaa, jos se repii sielun. Eikö toimittajan koulutuksesta olisi hyötyä vaikkapa kaupallisen kirjoittamisen tehtävissä; tiedottajana, copywriterina, freelancerina, jolloin voi itse valita (jos nimeä riittää) mitä ja mistä kirjoittaa.
Olen itse työssä lehtitalossa eikä meillä yksikään toimittaja "naputtele ilmoituksia" lehteen. Se työ kyllä tehdään ihan toisaalla, nykyaikana jo suuri osa asiakkaista naputtelee ilmoituksensa itsepalveluna. Toimitus vastaa lehden lopullisesta taitosta; juttujen ja tekstisivuille osoitetun maksetun sisällön keskinäisestä sijoittelusta.
Arvostan toimittajan työtä kovasti; oli oma unelma-ammattini aikoinaan, mutta virta vei venhettä kaupalliselle puolelle. Tuntuu kurjalta lukea kirjoitustasi "paska-ammatista". Yhtä hyvin kaupallisella puolella on niitä kipukohtia, joiden yli pitää vaan päästä. Kauppa ei käy, tuote ei myy, tulee turpaan johdolta ja asiakkailta. Jokaisella ammatilla on varjopuolensa. Jokelan tapahtumiin en ota kantaa muutoin kuin median seuraajana. Minua ei uutisointi hätkähdyttänyt, mutta ymmärrän adressin allekirjoittaneiden lasten tilanteen.
Mieti nyt, kesken kehitystään olevat teinit kirjaimellisesti taistelivat hengestään, jonka jälkeen kokivat joutuneensa toiseen "ansaan".
Pappien ja sossutätien otteita kukaan teiltä toimittajilta tuskin odotti; ainoastaan korrektia, tilanteen huomioivaa otetta skidejä lähestyttäessä. Koska en ole ollut paikalla, en tiedä tapauten todellista kulkua. Lasten kokemus joka tapauksessa on ollut sellainen, joka on johtanut tunnettuihin toimiin.
"Ei toimittajan kuulukaan ottaa papin roolia onnettomuuspaikalla. Se on ihan jonkun muun tahon tehtävä. "
Ja niin vaan joku toimittaja teki Jokelassa ja esiintyi nuorille pappina, saadakseen tietää ampujan osoitteen, että "voisi viedä surusanoman perille". Toimittajan ammatti on mennyt ihan haaskalinnun ammatiksi, moraalisesti arveluttavien keinojen käyttämiseksi. Kannattaisi ammattikunnan mennä itseensä ja pelastaa se mikä pelastettavissa on.