Hei! Äitinä haluaisin miettiä ja kuulla mietteitä siitä, miten muutkin kokevat oman vastuunsa tapahtuneisiin asioihin ja nykytilanteeseen eli yksin-/yhteishuoltajuuteensa.
Kovin usein kun on luettavissa vain tilitystä siitä toisesta vanhemmasta. Koskee tietysti myös isejä. Mutta uskon, että jos ihminen mieltää oman osuutensa tapahtuneisiin asioihin ja hyväksyy, ettei kumpikaan ole toiminut täydellisesti (eikä kukaan ihminen niin pystykään toimimaan), mikä on aikoinaan johtanut eroon ja nykytilanteeseen, on se oma tilanne helpompi hyväksyä ja tehdä siitä elämisen arvoista omin avuin. Oman osuutensa syyllisyyden pakoilu taas ei auta vastuunottamista omasta elämästään ja tilanteestaan.
Tuossa alempana esimerkiksi on hyvää alustusta siitä, miten lapsen syntymä muuttaa parisuhdetta, ja miten usein isälle ei jää tilaa olla toinen vanhempi, koska osittain luonnollisistakin syistä äiti on se ensisijainen hoitaja, joka kantaa vastuun jo heti silloin. Miten isejä saisi enemmän tuettua ottamaan omaa vastuutaan jo heti lapsen syntymän jälkeen? Onko niin, että äidit imeytyvät äitiyteensä niin tiukasti, että toisen vastuulle ei jää edes tilaa? Onko niin että äidit eivät edes luota isän kykyyn hoitaa omaa lastaan, kun tämä on pieni? Onko niin että äiti tietää aina paremmin ja isälle jää mahdollisuus vaikuttaa vain siihen, minkä äiti hänelle suo? Onko niin että toisinaan isä eristyy perheestään jo siksikin, että hänen mahdollisuutensa omaan rooliinsa on jo heti alkuun liian pieni? Ajetaanko isät etsimään omaa elämäänsä toisaalta, kun oman perheen parissa ei enää ole sijaa niin puolisolle kuin toiselle vastuulliselle vanhemmallekaan?
Jos taas puhutaan iseistä, jotka eivät edes kykene ottamaan vastuuta, mikä silloin on äidin vastuu asiasta? Onko niin, että lapsi on tehty alunperinkin miehen kanssa, josta on heti näkynyt, ettei hän ole vastuullinen aikuinen muutenkaan?
Kuinka paljon arjen asioihin on vaikuttanut pienen lapsen kasvaessa ja kehittyessä se, että kun alkuunkaan ei ole ollut tilaa vastuulle, sitä ei enää osata ottaa, ainakaan ilman toisen tukea? Kuinka usein turhautuneen syyttelyn sijaan onkin koitettu tukea isän roolia hyvällä? Kuinka usein on kilpailtu siitä, kummalla on enemmän oikeuksia tehdä omia juttuja lapsen syntymän jälkeen, kun on imeväisiästä päästy eteenpäin? Ollaanko kuljettu aina erikseen riennoissa, koska jos toinenkin menee, menee itsekin? Tai ollaanko oltu liian kilttejä ja alistuvaisia jatkamaan sitä vastuuta, mikä imeväisikäisen kohdalla luonnostaan osuu äidille? Ollaanko siihen väsytty, eikä jaksettu miettiä kokonaisuutta, koko perhettä? Ollaanko oltu liian tiukassa äitiyteen siten, että puolisona olo on jäänyt jalkoihin, ja parisuhde hävinnyt lapsen syntymän jälkeen täysin?
On se toinen sitten toiminut kuinka väärin tahansa, se ei poista sitä, miten itse ollaan toimittu. Siitäkin voi kilpailla ikänsä, että kumpi oli enemmän väärässä tai teki enemmän väärin, mutta mikä palkinto tai muutos elämään siitä seuraa, jos voittaa ja on aina oikeassa? Oikeassa olemisen hinta voi olla kova kun puhutaan parisuhteista.
Kun puhutaan hylkäämisistä, toisen lähtemisestä, toisista ihmisistä eli uusista rakastumisista, pitää muistaa, että vähintäänkin henkisellä tasolla on sitä ennen tapahtunut jo hylkäämistä myös omassa perheessä. Se ei oikeuta toimimaan väärin, mutta se selittää paljon.
Suomen avioerotilastoja katsellessa voi vain todeta, että jossakin mennään pieleen ja pahasti. Ehkä ne ovat kuvitelmat siitä millaista elämän tulisi olla lapsen syntymän jälkeen, tai omien haaveidensa tavoittelu huolimatta siitä, millainen on ihminen, jonka kanssa niitä lähtee tavoittelemaan. Ehkä on liian vaikeaa elää elämää, jossa toisen etu on laitettava ensimmäiseksi. Ehkä on liian vaikeaa yrittää tehdä puolisostaan onnellista ja kilpailla siinä, kuten vihkivaloissa vannotaan, sen sijaan että kilpaillaan siinä, kumpi on enemmän oikeassa, ja kummalla on enemmän vapauksia.
Entä eron jälkeen?
Lähes aina äiti jää siihen vastuuseensa, jonka on alusta asti ottanutkin, ja isät hoitavat oman osuutensa sen mukaan, mihin heille on ollut tilaa alkuperäisessäkin suhteessa, ja millaisen oman suhteen he ovat saaneet luoduksi lapseensa.
Toki on isejä, jotka ovat täysin hunningolla ja kyvyttömiä pieneenkään vastuuseen - mutta silti - eikö sekin ole ollut jo näkyvissä ennen kuin lapsi on saatu?
Lapsi on silti aina kaunis asia, kaikkine arjen raskainekin hetkineen. Lapsi on todella sen arvoista. Ja edes se osa haaveistamme, joka jää jälkeemme kun meistä aika jättää, on toteutunut.
Meillä on vain tämä yksi elämä, tämä ei ole harjoituspeli, tehkäämme siitä niin hyvää ja onnellista kuin osaamme, ja olkaamme kiitollisia siitä mitä meillä on, sen sijaan että katkeroituisimme siitä, mitä meillä ei ole.
Kovin usein kun on luettavissa vain tilitystä siitä toisesta vanhemmasta. Koskee tietysti myös isejä. Mutta uskon, että jos ihminen mieltää oman osuutensa tapahtuneisiin asioihin ja hyväksyy, ettei kumpikaan ole toiminut täydellisesti (eikä kukaan ihminen niin pystykään toimimaan), mikä on aikoinaan johtanut eroon ja nykytilanteeseen, on se oma tilanne helpompi hyväksyä ja tehdä siitä elämisen arvoista omin avuin. Oman osuutensa syyllisyyden pakoilu taas ei auta vastuunottamista omasta elämästään ja tilanteestaan.
Tuossa alempana esimerkiksi on hyvää alustusta siitä, miten lapsen syntymä muuttaa parisuhdetta, ja miten usein isälle ei jää tilaa olla toinen vanhempi, koska osittain luonnollisistakin syistä äiti on se ensisijainen hoitaja, joka kantaa vastuun jo heti silloin. Miten isejä saisi enemmän tuettua ottamaan omaa vastuutaan jo heti lapsen syntymän jälkeen? Onko niin, että äidit imeytyvät äitiyteensä niin tiukasti, että toisen vastuulle ei jää edes tilaa? Onko niin että äidit eivät edes luota isän kykyyn hoitaa omaa lastaan, kun tämä on pieni? Onko niin että äiti tietää aina paremmin ja isälle jää mahdollisuus vaikuttaa vain siihen, minkä äiti hänelle suo? Onko niin että toisinaan isä eristyy perheestään jo siksikin, että hänen mahdollisuutensa omaan rooliinsa on jo heti alkuun liian pieni? Ajetaanko isät etsimään omaa elämäänsä toisaalta, kun oman perheen parissa ei enää ole sijaa niin puolisolle kuin toiselle vastuulliselle vanhemmallekaan?
Jos taas puhutaan iseistä, jotka eivät edes kykene ottamaan vastuuta, mikä silloin on äidin vastuu asiasta? Onko niin, että lapsi on tehty alunperinkin miehen kanssa, josta on heti näkynyt, ettei hän ole vastuullinen aikuinen muutenkaan?
Kuinka paljon arjen asioihin on vaikuttanut pienen lapsen kasvaessa ja kehittyessä se, että kun alkuunkaan ei ole ollut tilaa vastuulle, sitä ei enää osata ottaa, ainakaan ilman toisen tukea? Kuinka usein turhautuneen syyttelyn sijaan onkin koitettu tukea isän roolia hyvällä? Kuinka usein on kilpailtu siitä, kummalla on enemmän oikeuksia tehdä omia juttuja lapsen syntymän jälkeen, kun on imeväisiästä päästy eteenpäin? Ollaanko kuljettu aina erikseen riennoissa, koska jos toinenkin menee, menee itsekin? Tai ollaanko oltu liian kilttejä ja alistuvaisia jatkamaan sitä vastuuta, mikä imeväisikäisen kohdalla luonnostaan osuu äidille? Ollaanko siihen väsytty, eikä jaksettu miettiä kokonaisuutta, koko perhettä? Ollaanko oltu liian tiukassa äitiyteen siten, että puolisona olo on jäänyt jalkoihin, ja parisuhde hävinnyt lapsen syntymän jälkeen täysin?
On se toinen sitten toiminut kuinka väärin tahansa, se ei poista sitä, miten itse ollaan toimittu. Siitäkin voi kilpailla ikänsä, että kumpi oli enemmän väärässä tai teki enemmän väärin, mutta mikä palkinto tai muutos elämään siitä seuraa, jos voittaa ja on aina oikeassa? Oikeassa olemisen hinta voi olla kova kun puhutaan parisuhteista.
Kun puhutaan hylkäämisistä, toisen lähtemisestä, toisista ihmisistä eli uusista rakastumisista, pitää muistaa, että vähintäänkin henkisellä tasolla on sitä ennen tapahtunut jo hylkäämistä myös omassa perheessä. Se ei oikeuta toimimaan väärin, mutta se selittää paljon.
Suomen avioerotilastoja katsellessa voi vain todeta, että jossakin mennään pieleen ja pahasti. Ehkä ne ovat kuvitelmat siitä millaista elämän tulisi olla lapsen syntymän jälkeen, tai omien haaveidensa tavoittelu huolimatta siitä, millainen on ihminen, jonka kanssa niitä lähtee tavoittelemaan. Ehkä on liian vaikeaa elää elämää, jossa toisen etu on laitettava ensimmäiseksi. Ehkä on liian vaikeaa yrittää tehdä puolisostaan onnellista ja kilpailla siinä, kuten vihkivaloissa vannotaan, sen sijaan että kilpaillaan siinä, kumpi on enemmän oikeassa, ja kummalla on enemmän vapauksia.
Entä eron jälkeen?
Lähes aina äiti jää siihen vastuuseensa, jonka on alusta asti ottanutkin, ja isät hoitavat oman osuutensa sen mukaan, mihin heille on ollut tilaa alkuperäisessäkin suhteessa, ja millaisen oman suhteen he ovat saaneet luoduksi lapseensa.
Toki on isejä, jotka ovat täysin hunningolla ja kyvyttömiä pieneenkään vastuuseen - mutta silti - eikö sekin ole ollut jo näkyvissä ennen kuin lapsi on saatu?
Lapsi on silti aina kaunis asia, kaikkine arjen raskainekin hetkineen. Lapsi on todella sen arvoista. Ja edes se osa haaveistamme, joka jää jälkeemme kun meistä aika jättää, on toteutunut.
Meillä on vain tämä yksi elämä, tämä ei ole harjoituspeli, tehkäämme siitä niin hyvää ja onnellista kuin osaamme, ja olkaamme kiitollisia siitä mitä meillä on, sen sijaan että katkeroituisimme siitä, mitä meillä ei ole.
Vastaukset 17
Vanhimmat
Tämä asia tuli eilen varsin konkreettisesti esille, kun eräs äiti n. 1v. eron jälkeen huomasi kuinka itsekäs hän on ollut. Ensin on huomattava omat virheensä ja puutteensa, niin siten voi oppia hyväksymään toisen puutteet ja vajavaisuudet. Mutta parempi myöhään kuin milloinkaan, nyt on hyvä jatkaa ja käydä historia läpi ja ottaa vanha elämä uuden rinnalle.
Osoitan hiukan sormella ME hengen puutetta, kun pidetään kiinni yksilön vapaudesta.
Eihän nykyään tapailla ja seurustella, vaan yhteen mennään hyvinkin lyhyen tuttavuuden jälkeen ja tehdään niitä lapsia. Lapsikin saattaa tulla tilanteeseen, jossa toinen ei ole sitä vielä halunnut ja se oma kasvukin on saattanut olla vielä kesken. Asiasta ei ole välttämättä edes keskusteltu. Odotuksetkin yhteisen arjen jakamiseen on saatettu laittaa liian korkealle, tuntematta toisen toiveita ja arvoja.
Lapsen syntymä on aina suuri muutos niin äidille kuin isällekkin. Itse pyrin välttämään sanaa äitimyytti, mutta en nyt muutakaan löydä. Isä ei välttämättä tiedosta omaa merkitystään, arvoaan. Tämä ei tarkoita, etteikö hänellä olisi tahtoa ja tunteita, hänelle ei vain tule mieleenkään, että nämä merkitsisivät jotain ja otettaisiin huomioon äitimyytin olessa perheessä se vallitseva tekijä. Äiti saattaa omia lapset automaattisesti itselleen, isä saattaan siis joutua ennemmin tai myöhemmin "ota tai jätä" -tilanteeseen.
Nimenomaan lapsista eroaminen on järkyttävin eron seuraus. Monet isät ja lapset yksinkertaisesti alistuvat siihen. Isä ja lapset menettävät yhteisasumisen ja samalla siis arjen jakamisen toistensa kanssa. Äidin yksinmääräämisoikeus saattaa johtaa siihen, että isä voidaan syrjäyttää lähes täysin. Seurauksena saattaa olla täydellinen selän kääntäminen entiselle perheelle. Äiti saattaa olla ainakin osittain tietoisesti provosoinut tilanteen tähän pisteeseen, vaikka syyttääkin miestä lastensa hylkäämisestä.
Näin kävi tässä edellä mainitun äidin tapauksessa. Mutta paremmalta rupeeaa näyttämään. Äiti huomasi oman vastuunsa.
sinäkin tulet sen huomaamaan, katuen katkerasti yleistyksiäsi ja oletuksiasi.
Minäkin ylpeilin ja yleistin. Kaikki hyvin, oli maat ja mannut, omaisuutta ja meriittejä vaikka muille jakaa. Säälitellen minäkin viisastelin ja jaoin hyviä neuvoja toisille, joilla ei mielestäni kriterit hyvän elämän suhteen täyttynee, ammattini ja koulutuksenikin puolesta.
Selviä syy ja seurausyhteyksiä näin erojen syissä ja sepissä, olisin kirjoittanut aivan kuin sinäkin: pitkään ja hartaasti pohtien syy/seuraussuhteiden vaikutusta ja seurauksia ilmiöille.
Kunnes sairaus puuttui peliin. Psykopaatiksi ei välttämättä synnytä, tuskin edes ymmärsin, että aivoinfarktikin voi tuhota tärkeitä myötätunnon tuntemiseen eli empatiaan tarvittavia aivolohkon osia.
Kulissit alas ajoissa, ennenkuin terveys menee, jopa lapsilta. Raha tai toisten hyväksyminen ei ole niin tärkeää kuin elää elämisen arvoista elämää. Ei pelkästään olla, vaan eletään.
No, kokemukset kasvattivat. Ammatinvaihdosta myöten on kaikki mennyt uusiksi, mutta olemme lasten kanssa hengissä, vaikka niin monesti läheltä on liipannutkin.
Minun vastuuni ja tehtäväni oli hakeutua turvaan lasten kanssa, rannalta huutelijoista välittämättä. Nyt elämä on elämisen arvoista-kulissit kaatuivat, samoin oma arvomaailmaten meni uusiksi. Mutta kuten sanottu, kannatti. Parempi nöyrempänä mullan päällä kuin ylpeänä mullan alla.
Avioeroista ja syistä puhuttaessa, korostaisin mieluummin arvojemme alasajoa, jopa köyhyyttä. Avoin keskustelu asioiden tärkeysjärjestyksestä. Siis kongreettisesti; mitä arvostan, mikä on tärkeää ja välttämätöntä elämisen kannalta, mihin turvaan jos tapahtuu jotain, mitä vähiten voisi olettaa ja odottaa, millainen ja mihin identiteettini perustuu jne?
Vaan asenteesi heikottaa, sillä syyllistämisen haistan kokemuksesta jo kaukaa. Jo otsikkosi aloitukselle "Äidin vastuu tapahtuneeseen" saa kysymään sinulta; mitä ihmettä oikein yrität sanoa? HArry Potterissa on ryhmä nimeltään Ankeuttajat, tunnistatko tapauksen?
Ku
Elämässähän ei ole ennustettavuutta. Oman trakediasi kokeena sinun jos kenen pitäisi teitää, että se anna sinulle oikeutta ylimielisyyteen eikä toisen elämän katsamuksen vähättelyyn.
Näitä tarinoita riittää, ne pitää kokea. Se mikä johtaa tunnepuolen köyhyyteen, yleiseen välinpitämättömyyteen ja kyvytömyyteen asettua toisen asemaan, siitä voi sitten lähteä hakemaan sitä vastuuta.
Me emme kaikki elä katkerassa maailmassa tai löydä voima varoja vahingonilosta, että odotappa vaan kyllä se elämä sutkin yllättää. Osa meistä elää hyvän ja tasaisen elämän.
Anteeksi jos toki omista lähtökohdistani kummunnut kirjoitus loukkasi sinua, se ei ollut tarkoitus. En tarkoita yleistää, vaan kysellen toin esiin muutamia asioita. Jokaisella meillä kun on parisuhteessa oma osuutemme.
Jos ymmärsin oikein (ajatus hiukan katkeili välillä lukiessani), miehesi siis paljastui psykopaatiksi? Tietenkin teit ainoan oikean ratkaisun kun pelastauduit ja pelastit lapsesi sellaisesta elämästä. On totta, että jokaiseen tarinaan ei sovi perinteiset kuviot. Kuitenkin omasi taitaa sentään olla poikkeus.
Itsesi syyllistäminen ei sinun kohdallasi tule kysymykseen, se on totta. Mielen taudit ovat salakavalia parisuhteen tuhoajia, eikä niitä välttämättä voi etukäteen nähdä tai ymmärrä mitä näkee. Toinen voi pitkäänkin piilottaa todellisen minänsä jos on joutunut niin elämään elämänsä, ja oppinut sen piilottamaan tullakseen hyväksytyksi ympäristössään. Olet oikeassa, kaikkea ei voi ennakoida, eikä pidäkään voida. Elämä ei ole valmis käsikirjoitus, mutta sentään yllätyksienkin jälkeen, voimme itse päättää miten sen kirjoittamista jatkamme.
Aloitukseni on äidin vastuu tapahtuneeseen, koska olen itse äiti, ja jos lähtisin miettimään isän vastuuta, sivuuttaisin oman itseni, vierittäisin syyn sen niskoille, jota en voi muuttaa, sen sijaan, että pohtisin sitä, mitä itsessäni voin muuttaa. Kuitenkin jos joku isä tänne haluaa vastata, toivon että hänkin pohtisi juuri omaa vastuutaan tapahtuneeseen sen sijaan että vieritteli syyt täysin toisaalle. Ehkä vielä parempi otsikko olisi siis ollut "oma vastuu tapahtuneeseen", mutta kuten sanoin, aloitin aiheen omista lähtökohdistani.
Elämä on yllättänyt minut jo. Myönteisesti ja negatiivisesti. Katunut olen asioita, mutta katkeraksi en ole tullut. Hyvistä ajoista muodostuu kauniita muistoja, huonoista hyviä opetuksia. En ole täydellinen, enkä sellaiseksi tule, tai haluaisikaan tulla. Mutta oman vastuuni haluan kantaa. Syyttelemättä enää enempää niin itseäni kuin muitakaan. Anteeksi on osattava antaa, myös itselleen. Oman parhaansa mukaan jatkaa eteenpäin, siellä on tulevaisuuteni ja lasteni tulevaisuus.
No nyt ehdin vielä lukemaan kirjoituksesi ilman taustahälinää ja ymmärsin mikä tragedia sinulle on tapahtunut. Edelleenkään, omaa osuuttasi tapahtuneeseen et voi tarkastella, koska sitä ei ole. Eihän kukaan meistä voi sairauksille mitään.
Ihmettelen vain sitä, miksi sitten koit, että juuri sinua syyllistäisin kirjoituksellani, koska vastasit niin ylenkatsovasti, toisin sanoen hyökkäys on paras puolustus -tyylillä?
Muistutinko ajatuksineni sinua itsestäsi niiltä ajoilta, kun kaikki vielä oli hyvin, ja sekö sinua kirpaisi? (Kuten huomaat, etsin syitä ja seurauksia aina.)
Arvomaailmasta sen verran, maat ja mannut ja prameat kulissit eivät ole minun arvoissani mitään siihen verrattuna, että koti on lämmin ja turvallinen, rakastamme toisiamme ja sisälläni on rauha siitä, että elämä kyllä järjestyy. Minä itse vastaan siitä parhaani mukaan, ja vaikka teen virheitäkin kuten jokainen meistä, ne eivät kaada koko maailmaa. Sinun tarinassasi varmasti se on ollut lähellä, ja kuitenkin olet selviytynyt.
Oletan (vaikket oletuksista pidä) että miehen suku tms. yhteiset ystävät ovat syyllistäneet sinua, koska lähdit miehen sairastumisen vuoksi. Mutta ei kukaan voi ymmärtää mitä olet läpikäynyt, joten ne ovat turhia, vaikkakin ikävästi loukkaavia sanoja. Sinä teit mitä sinun piti, ja siltä pohjalta on uuden tulevaisuuden aika. Toivottavasti et ole tullut katkeraksi elämälle, ja toivottavasti tiedät, että kaikki eivät näe asioita kuten ne ihmiset, jotka sinua ovat syyllistäneet. Toivon sinulle ja lapsillesi kaikkea hyvää.
avasi enemmän, kiitos tarkennuksesta.
Et loukannut minua, sillä enemmän olin huolissani sellaisista lukijoista, jotka kenties omassa tämän hekisessä tilanteessaan pähkäilevät miten toimia kulissien huojuessa.
Osoitit tietäväsi myös inhimillisten tekijöiden mahdollisuuksista. Tosin poikkeuksia löytyy muitakin, kuin mahdolliset psykopaatit.
Olen matkan varrella tavannut yhteiskunnallisesta asemasta riippumatta ihmisiä-naisia ja miehiä-joille vuosien kuluessa on syntynyt alkoholismi. Siinä sitä sitten lasinen lapsuus ja alkoholistin puolison elämä tuhoutuu, jollei virtahepoa saada pois olohuoneesta. Psykopaatin exiä on harvemmassa, mutta näitä alkoholistien tallomia löytyy tästäkin maasta, kuten varmaan tiedätkin ongelman.
Tai perheväkivallan uhrit: syyllistämälläkö ongelma ratkeaa. Tilanteessa, jossa väkivallan tekijä ja jo pelkkä väkivallan uhka on traumatisoinut uhrit lähes toimintakyvyttömäksi.
Tiesitkö muuten, että aikamme arvottomuus ja tunneköyhyys ruokkii ilmapiiriä, missä luonnehäiriöisiä palkitaan ja heidän häikäilemätön oman edun tavoittelu käy vaaralliseksi kanssaeläjille.
Edellämainitut esimerkit mielestäni antavat aihetta olla ainakaan hätäisesti tekemättä syy/seuraussuhteiden yleistyksiä.
Aivan, tärkeintä on muuttaa ja kyseenalaistaa omia totuttuja kuvioita toimia/ajatella. Vain itsensä voi muuttaa.
Jos terveys, henki on vaarassa, toimi. Älä odota tai luota toisten lupauksiin ja vakuutteluihin muutoksista. Mieti, mikä estää toimimasta. Jos seurusteluvaiheessa jo ilmeni ongelmia, voisi pähkäillä omaa tarvetta etsiytyä alistavaan seuraan(silloin voi epäillä esim. omaa läheisriippuvuuttaa)jne.
Mielestäni pettämiset, jollei kyse ole toistuvasta tavasta, voisi kernaasti antaa anteeksi. Sillä kokemukseni mukaan olen kuullut, että siitä aiheutuva kipu ja tuska osoittautui kestettävämmäksi kuin alkoholisoituneen tai mieleltään sairaan puolison kärsimykset. Näin kuulin, miten eräs nainen kertoi elämästään. Ensimmäinen avioliitto kesti 15 vuotta, jossa lopulta ilmeni miehen petturuus. Nainenpa erosi, tutustui komeaan valkokaulus mersumieheen, suosittuunkin seurapiiri hurmuriin.
Nopeaan tahtiin pesäntekoon-myöhemmin selvisi miksi nopeaan-perheen kasvaessa kasvoivat ristiriidat. Alkoi selvitä, miten namioiden takaa ilmestyi psykopaatti. Oli jo vedättänyt useaa naista. Ensimmäinen oli alkoholisoitunut, ei löytänyt muuta ulospääsyä häpeästään ja kärsimyksistään. Toinen oli menettänyt mielenterveytensä ja kaikki psykon kolme kaiken lisäksi omaisuutensa. Vedätyksen mestari vedättää edelleenkin, oikeuslaitos on työllistetty mokoman takia, lääninhallitusta myöten.
No, yhtäkaikki, nainen selvisi, nippanappa tosin. Pelko asettua psykopaattisia ihmisiä vastaan todistusmielessäkin on ymmärrettävää, muttei hyväksyttävää. Siksi maailma onkin vaarallinen paikka, sillä jos kaikki tekisivät kaikkensa tukiessaan mielivallan alle jääneitä, miten kiva ja turvallista meillä kaikilla olisikaan?!
Sitten nainen, jonka mies alkoi juoda vasta 40 vuotta täytettyään, paineita työssä jne-tuttu tilanne monelle-lisäsi paineita entisestään. Siinä perhe kitui vuosia, alun häpeä ja peittelyt lisäsi kierrettä. Häpeä siitä, että ennen niin kiva ja kunnollinen lähes apsolutisti joi. Häpeä ja syyllisyys, joskohan se on meidän muiden syy, kun poloinen juo jne.
Yhtäkaikki, monenmurjomat yhteenvedossaan sanoivat, että aluksi petetyksi tulo tuntui maailmanlopulta ja pahimmalta kivulta mitä voi tuntea. Mutta elämässä mentyään eteenpäin,eron kongretisoituminen uusine tapahtumineen vuosien kuluessa, täynnä elämänhalua ja toivoa, aika paransi haavat.
Hyvästä alusta ( ensimmäisestä 35 vuodesta) riippumatta kävi niin,kuin olisi pitkässä junatunnelissa, valon plkottaessa edessä luuli nähneensä ulosaukon. Mutta se olikin vastaantulevan junan valo.
Nämä kaikki tilanteet ovat tosia ja elämää liian monelle. Se mikä ei tappanut, varmasti vahvisti jokaista kokijaa.
Siis tarkoitin, että esimerkki tapaukset tekevät varovaiseksi vaatimaan liiallista itsesyytösten ruokkimista. Tuleen ei kannata jäädä makaamaan, ei edes virheitä tehneenä. Samalla linjalla olen, ette katkeraksi jääminen on vihoviimeinen vaihtoehto, eteenkin murjotuilla, silloin tulee paha voittaneeksi.
Eteenpäin vain, jokainen katselkoon omaa juoksutapaansa. Sillankin voi ylittää vasta ollessaan sillalla, joten eletään tätä päivää, elinen meni jo-Luojan kiitos.
terveisin entinen psykopaatin vaimo. sain voimia.
Kiitos vastauksestasi. Olet tutustunut kaikkein ankeimpaan puoleen maailmasta ilmeisesti työsi puolesta? omakohtaisella kokemuksellasi.
Toki esimerkkejä sellaisista liitoista, jotka särkyvät koska toinen sairastuu alkoholismiin, on väkivaltainen, ratkeaa huumeisiin, on persoonallisuushäiriöinen eli tekee jokaisen läheisensä elämästä helvettiä, on jokin prosentti eronneista. Olisi kiva tietää tarkka luku, mutta uskoisin kuitenkin että vähemmistö.
Persoonallisuushäiriöisen kanssa olen joutunut valitettavasti olemaan tekemisissä elämässäni, onneksi huomasin ja ymmärsin asian ennemmin kuin myöhemmin, ja pääsin irti sellaisesta ihmisestä. Jos kyseessä olisi ollut oma puoliso, jo tuo helvetilliseksi kokemani pätkä elämää kertoo, että se olisi varmasti yli puolet vaikeampaa selvittää kunnialla. Olen siis todellakin tietoinen kyseisestä ongelmasta ja nyky-yhteiskunnan tuesta individualismin korostamiseen ja häikäilemättömään oman edun tavoitteluun, kanssaeläjien kustannuksella.
Itsesyytöksistä vielä sen verran - en minäkään tarkoita, että pitäisi jäädä itseään syyttelemään, sehän on taas aivan sama tilanne, kuin jos jää syyttelemään jota kuta toista. On kiinni siinä, että ei voi hyväksyä tapahtunutta. Joskus ne tapahtumat ovat liian vaikeita hyväksyä, kuitenkin, jotenkin on elämässä päästävä eteenpäin, jotta se on elämisen arvoista. Tarkoitan sitä, että tavanomaisissa eroissa ja elämän tapahtumissa on nähtävissä syy- ja seuraussuhteita, joista osa osuu ja asettuu omalle kontolle - jos on itselleen rehellinen. Poissulkien edelleen nuo mainitsemasi esimerkit hieman erilaisista tarinoista.
Sellaisen syyllisyyden vastaanottamisesta, kokemisesta ja käsittelemisestä ei ole itselle haittaa, päinvastoin, kun ON mahdollista nähdä omien tekojensa seuraukset ja vaikutukset vaikkapa kahden kauppaan eli parisuhteeseen, on mahdollista välttää täysin samoja sudenkuoppia tulevaisuudessa. Edelleen poissulkien esimerkit, jotka mainitsit.
Aloitukseni heräsi osittain omista pohdinnoistani, ja osittain siitä, että kuten täältäkin voi lukea toisinaan, katkeruuteen jäädään kiinni, mikä näkyy toisen jatkuvana syyttelynä ja oman tilanteensa hyväksymättömyytenä. Tosiasiat on pakko hyväksyä, itselleen on annettava anteeksi - mitä ennen on nähtävä oma osuutensa asioihin (paitsi mainitsemissasi esimerkeissä), ja on päästettävä irti menneestä, jotta voi elää tätä hetkeä ja tulevaa.
Kiitos mielenkiintoisesta ajatuksenvaihdosta ja lisänäkemyksen tuomisesta aloitukseen.
elämän paradoksaalisuuteen saimme jakaa, mielestäni hyvin. Sinun tekstisi ja tapasi tuoda asia tässä foorumissa oli miellyttävä lukea ja tulinpa pohtineeksi, miten omat siviili- ja ammatissani kokemat ääripäät erojen syistä lue pahuudesta ovat osittain jo tehneet minusta kyynikon.
Lisäksi omakohtainen kokemus kanssa-ihmisten kyvyttömyydestä ja tahdosta tukea uhreja- pelon ilmapiirissä-saa minut voimaan edelleen pahoin.
Se taas saa minut usein nousemaan poikkiteloin mielivaltaa vastaa: vaikka se horjuttaisi omaa rauhaani. Tee toiselle niinkuin toivoisit itsellesi tehtävän. Mitä kylvät, sitäpä niität.
Mikään muu ei muuttunut kuin ajatuksesi, se muuttikin sitten kaikki.
Kiitos vielä aloituksestasi, uskon että se koituu vielä monen siunaukseksi ja pelastukseksi.
Mun täytyy kyllä sanoa, että tuo "isälle ei jää tilaa olla pienen vauvan kanssa" juttu ärsytti tässä aloituksessa. Mun miesystävä lopetti meidän suhteen juuri ennen synnytystä, ilmeisesti pupu meni pöksyyn. Mun omaa vikaani oli se, että halusin ns. tavallisen parisuhteen, miestä vaan pelotti sitoutuminen. Ihmettelen vaan miksi ihmeessä halusi lapsia alkaa tehdä. Olen alusta asti, ihan synnytyssairaalasta asti yrittänyt saada miestä (joka siis kuitenkin osallistui synnytykseen) osallistumaan vauvan hoitoon, ilman mitään besserwisserroolia. Päinvastoin olen ollut ihan yhtä aloittelija vauvan hoidossa kuin hänkin. Miehen on vaan NIIN paljon helpompi heittää hanskat tiskiin kuin naisen, joka on imetyksen takia sidotumpi vauvaan. Päinvastoin kuin ilmeisesti useissa tapauksissa, olen toivonut, että isä ottaisi lasta luokseen, ja nyt kun on 2 v yökylään etc. ja olen rohkaissut siihen, että mitä enemmän hän lasta näkee sen parempi. Mies ei vaan ole kiinnostunut isyydestään niin paljon. Ja minä olen joutunut/saanut huolehtia lapsesta lähes kokonaan.
Niin, sinun kohdallahan tuo ei siis olisi voinut toteutuakaan, että isä olisi siksi etääntynyt lapsesta, ettei hänellä olisi ollut tilaa olla se vanhempi.
Sinun kohdalla kävi varmaan se ikävä seikka, että miehestä ei vaan sitten ollutkaan vanhemmaksi. Liian suuri vastuu ja oman vapauden menettäminen saivat aikaiseksi paniikin ja pakenemisen. Eihän sitä kovin paljon voi sympatiaa tuntea sellaista ihmistä kohtaan, joka ensin toivoo lasta, sitten lähtee karkuun.
Olitte varmaan aika nuoria? Korpeaahan sellainen, että toinen voi vielä perääntyä ja lähteä käpälämäkeen, eikä toiselle jää muuta mahdollisuutta kuin jäädä yksin huoltamaan sitä lasta, jonka alunperin kumpikin halusi. Et tosiaan voi kovinkaan löytää syitä omista virheistäsi, kyllähän tuossa mies teki niin ala-arvoisesti. Ei ollutkaan sitä mitä antoi ymmärtää. Toivottavasti kuitenkin olet jotenkin päässyt asian yli, ei se lapsen isän vihaaminen (mitä varmasti alkuun tunsit) kuitenkaan sinua auta tai lastasi auta pidemmän päälle. Lapsi on ihana asia, kaikki eivät edes lasta voi saada, ja vaikka sinut "huijattiin" yksinhuoltajuuteen, sinulla on jotain kallisarvoista "jäänyt käteen".
Toivotaan lapsen takia, että jonakin päivänä se isäkin tajuaisi kuinka kallisarvoinen ja ihmeellinen asia on oma lapsi. Toivotaan että silloinkin olet yhä valmis lapselle sen vihdoin aikuistuneen isän suomaan.
Voimia sinulle! Pidä huolta itsestäsi. Kysy sos.toimelta esim. mahdollisuutta kuukausittaiseen tukiperheeseen (aluksi päivän, sitten yhden yön, sitten koko viikonlopun turvallinen hoitopaikka yleensä noin kerran kuukaudessa), koska lapsen isä ei tapaa lastaan. Se on sinun jaksamisesi ja sitä kautta lapsesi kannalta hyvä asia. Toivottavasti sinulla myös on mahdollisuus käyttää kumpaakin mummulaa aina silloin tällöin, koska kyllä sinun täytyy saada aikaa myös hengähtämiselle joskus, vaikka se oma lapsi onkin rakas ja ihana.
Eli olen kahden lapsen yh ja molemmilla eri isät. Myönnän että erot johtuu molemmista osapuolista. Mun tapauksessa 1.lapsen isästä ero johtui pitkälti siitä, että itse olin nuori ja naivi tavatessamme. Hyvin pian kyllä huomasin minkälainen mies oli, mutta jotenkin tein sen tyypillisen virheen, että kuvittelin voivani muuttaa hänet. Noh, niin ei sitten käynyt. Lapsi tuli ja ajattelin että nyt kaikki muuttuu paremmaksi, no eipäs mennyt kuin huonommaksi. Aikani siinä kituuttelin, kunnes sain tarpeeksi rohkeutta jättää mies, koska lapsestamme huomasi sen että hänkin kärsi tilanteesta jossa olimme yhdessä, koska elo tällöin ei ollut normaalia, kunnioittavaa ja rakastavaa toisiamme kohtaan.
2.lapsen isän tapasin hyvin pian ensimmäisen eroni jälkeen.Kyseessä oli tavallaan lohdutussuhde, koska ekan eron asiat pinnalla vielä tällöin. Mieheltä sain lohdutusta monin tavoin ja jotenkin olin aivan sekaisin (näin jälkikäteen ajateltuna)tuolloin henkisesti. Luulin löytäneeni elämäni rakkauden, kunnes varsin pian tajusin että ei tämäkään suhde perustunut oikeille asioille joille oletan kahden aikuisen, toistaan rakastavan ihmisen suhteen perustuvan. Tällöin oli jo myöhäistä sen suhteen, että satuin tulemaan raskaaksi miehelle.
Kummassakaan suhteessa ei siis varsinaisesti kyse rakkaudesta, vaan sairaanloisesta riippuvuudesta puolin ja toisin. Niin minä kuin em.miehet henkisesti hyvin rikkinäisiä ja vaillinaisia, emmekä kukaan kait tienneet miten olla ja elää.
Ja koska olen aborttia vastaan pidin lapset ja en päiväkään heitä katunut ole. Rakastan heitä. Ja heidän vikaansa erot eivät olleet. Vaan omaa henkistä keskenkasvuisuutta ja myös heidän isien.
Nyt vihdoin olen löytänyt sellaisen miehen jonka kanssa asiat perustuu oikeille asioille. On todellista rakkautta, kunnioitusta ja luottamusta. harmi että emme tavanneet aiemmin, mutta toisaalta jos en olisi kokenut näitä ed. suhteita, en olisi nyt tässä.
Ja mistä tiedän että tämä suhde on erilainen ja löytyy tosirakkautta?? Sen kyllä tuntee luissa ja ytimissä. Eikä kyse enää mistään alkuhuumasta.
Olin myös yksikseen useamman hetken, jolloin sain aikaa ajatella mitä oikeasti elämältäni haluan, jolloin tajusin, ettei munkaan tarvitse ihan kaikkeen tyytyä mitä vastaan kävelee, vaan voin odottaa sitä jotain, koska uskon että jossain se jokin meille jokaiselle on. Mulle se jokin on nyt astunut elämään. Yksin olo teki todella hyvää. Henkisesti olen sata kertaa vahvempi ja nyt tiedän mitä oikeasti haluan. Itseluottamus on palautunut lähes normaalitasolle jne.
Tässä vaan tällainen yksi tarina.
Tilityksiä, tottahan toki, onhan se eräänlaista terapiaa ja vertaistuen hakua jopa tälläkin palstalla.
Mutta, mitä elämää on nähnyt, niin elämänhalinta on monella, niin naisella kuin miehellä hakusessa, jopa koko elämänsä ajan. "Pahasti samottuna" pennut tekevät pentuja.
Joskus tällaisissa tapauksissa, äiti on se joka aikuistuu, mutta mies taasen jää entiselle tasolleen. Mutta toisinaan ero voi olla jopa hyväksi. Mies tajuaakin, että hän on "ollut" perheen pää. Hattua nostan tällaisille, jotka heräävät isyyteen, vaikkakin "myöhässä".
Mutta mutta, liian monasti äiti, omalla toiminnallaan tukahduttaa, miehen halun ottaa vastuutaan lapsesta. En tarkoita sitä, että takaisin yhteen muuttaisivat, vaan eron jäkeistä vastuuta. On niin helppo luovuttaa . . . . . .
Kummasti, mitä ympärillä on nähnyt, niin mitä "rentumpi" ja "rikollisempi" tausta miehellä on, sitä enenmän tämmöinen naisia vetää puoleensa; jotain äiti Teresa-syndromaa ? ? ? Mutta, toisinpäin kääntäin nainen yleensä alkaa ottamaan vastuuta, kun lapsi syntyy, jos on yleensä täyspäinen.
Parhaan tai oikeammin karmeimman esimerkin näimme, kun ex-vaimo oli n:ro 3:sta laitoksella "hakemassa". Ei ollut naapuripedin tuoreella äidillä edes lapselle vaatteita poislähtöä varten, mielessä oli vain armaan poikaystävän kotimaassa käyminen 3:n viikon kuluttua.
Mitä tulee nykyiseen systeemiin eroamisesta; ei tarvita, kuin kaksi paperia ja se on siinä. Ennen sentään "etsittiin" se "syyllinen" lienee silloin kynnys ollut korkeampi erota, ulkopuoliset paineet lienevät olleet huomattavasti kovemmat. Nyky-trendinä lienee, että se "toinen" voisi olla se oikea ? ? Tai kolmas . . . . . . . mikä lienee ennätys ?????
Elämä on . . . . . . . . .
Eikö juuri olekin mielenkiintoista miten kaikki on aina jonkun muun syytä?
Todellisuudessa parisuhde/perhe on yhteispeliä. Toimivuus on molemmista kiinni, ja molempien on tehtävä uhrauksia tärkeämmän asian puolesta.
Viimekädessä kyse ei ole muusta kun siitä minkä verran paskaa on valmis syömään kumppanin takia. Minusta juuri tämän takia ihmiset eroaa nykyään niin usein: ei jäädä katsomaan asioita mitä isovanhempamme olisivat nielleet.
On toki poikkeuksia, jolloin se "paska" todella on niin pahaa, että henkinen/fyysinen uhka vie oman terveyden (/mielenterveyden) ellei pelastaudu. Siinä kohtaa on hyvä, että eroaminen käy ilman lisähäpeän tuottamista niiden ymmärtämättömien kautta, jotka luulevat tietävänsä toisen parisuhteen sisällön, mutta eivät sen hävettävyyden ja loistavien kulissien vuoksi olekaan tietoisia totuudesta.
Mutta monesti varmaan myös erotaan liian helposti, koska se on niin helppoa nykyään. Ei nähdä kauemmas, yli vaikkapa muutaman vuoden raskaan pikkulapsivaiheen, vaan kuvitellaan, että kun nyt on suu täynnä kuivaa heinää, siltä tämä maistuu aina. Ja kuitenkin onnellisuutta ei voi löytää jos aina aloittaa alusta kestämättä niitä elämään normaalisti kuuluvia paineita ja raskaita vaiheita. Sitä vain sitten pahimmassa tapauksessa aloittaa aina alusta uudelleen, ja samat kuviot toistuvat.
Se on ajan henki, heti mulle kaikki nyt. On oltava upouusi auto, tilava omakotitalo (mielellään itse rakennettu), kesämökit ja lomamatkat aurinkorannoille. Materialismi ja individualismi vievät huomion siltä, että parisuhde ja perhe on yhteisprojekti, yhteisen tavoitteen eteen ponnistelemisen arvoiseksi koettava ydin onnellisuudelle. Onnellisuus ei voi olla vain sitä mitä minä itse saan kaikesta, vaan sitä, että tulee onnelliseksi toisen onnesta. Ja siitä tavoitteesta pyrkiä tekemään yhteisestä elämästä mahdollisimman hyvää ja onnellista myös tasapuolisesti omista yksilönvapauksistaan luopuen yhteisen hyvän eteen, siitä tavoitteesta ja sitoutumisesta tulisi puhua aivan ensiksi, jotta asiat selvenisivät, ja kumpikin tietäisi mitä se toinenkin odottaa ja tahtoo, eikä vain oleta että se on sama asia kuin itselläkin.
Ehkä nykyään tulee liikaa saippuasarjoja televisiosta, koska kuvitelmat ja todellisuus elämästä tuntuvat monasti olevan niin kaukana toisistaan? Ei minun vanhemmillani ainakaan ollut kaikkea heti nyt, kun he perheen perustivat, sitä elettiin vähemmällä ja säästettiin, jotta voitiin jotain hankkia, jopa oman kodin vuokralla asumisen sijaan. Ei ostettu osamaksuilla ja kalliilla luotoilla, vaan oltiin ilman kunnes raha oli säästössä. No, kotia varten tietenkin lainaa tarvittiin, mutta siihenkin säästettiin ensin vakuudeksi riittävä rahasumma. Miksiköhän nykyään, on heti oltava kaikki? Sitten ollaan korvia myöden veloissa hermot kireällä kun lapset ovat pieniä ja myös vaativat eniten, miten siinä sitten vielä ehtii panostamaan parisuhteeseen, joka on koko perheen onnellisuuden perusta. Kumpikin vanhempi pakenee hermokimppuina ahdistusta aiheuttavasta kodista vuoron perään ottamaan happea harrastusten tai juhlimisten pariin - ja senhän nyt tietää jokainen, miten siinä lopulta käy. Henkirei'än tulisi olla myös yhteistä iloa parisuhteen toisen osapuolen kanssa, se rakentaa parisuhteen tulevaisuutta. Ja sen tulisi olla kivoja kokemuksia myös koko perheen kesken.
Miksiköhän isovanhempamme osasivat tuon, mutta meille se on niin vaikeaa?
Luulen, että on vain aika harvoja jotka eivät syyllistäisi liikaakin itseään erosta. On sitten mies tai nainen, "lähtijä tai jätetty".
Joka puheenvuorossa ei jaksa varmaan kuvata molempaa puolta, ja siksi lukijalle pitänee löytää tilannetajua milloin jakaa myötätuntoa milloin ojentaa neuvoin.
Se on varmasti totta. Ja joskus pitää päästää pahaa oloaan pois ihan vain kylmästi haukkumalla pelkästään sen toisen osapuolen lyttyyn, ihan normaaliahan sekin on.
Aloitukseni tarkoitus lähtee siitä ajatuksesta, että haluan hyvää muillekin eron kokeneille. Olin itse aikoinani aluksi kiinni katkeruudessa, ja koitin kovasti syyttää kaikesta vain toista osapuolta, koska en hyväksynyt itsekin olleeni osallinen perheemme rikkoutumiseen. Kun vihdoin pysähdyin ajattelemaan ja olemaan rehellinen itselleni, minä vapauduin. Ehkä se on niin, että totuus vapauttaa. Kun ajattelin miten elämämme oli mennyt, kyllä minä näin myös syitä omassa käytöksessäni siihen, miksi toinen oli toiminut tietyllä tavalla. Kun sanoin sen ääneen ja surin vihdoin pois myös oman osuuteni, huomasin hyväksyväni itsessäni mahdollisuudet tehdä virheitä (eihän kukaan ole täydellinen), ja antaneeni itselleni ja sille toisellekin anteeksi.
Päätin ottaa opikseni tietyissä asioissa, jota olen tänäkin päivänä toteuttanut. En tietenkään aina onnistu täydellisesti, koska edelleenkään meistä kukaan ei täydellinen ole. Toista ihmistä kuitenkaan ei voi muuttaa, ainoastaan itseään. Päätin riittää sellaisena kuin olen, pyrkiä riittävän hyvään ja sallia sen, että olen silti erehtyväinen. Minä tulin sitä kautta onnelliseksi itseni kanssa ensin, sitten uuden rakkauden. Minä lopetin tavoittelemasta täydellisyyden illuusiota, ja huomasin elämän ihanaksi ja hyväksi, hyvien ja huonojen puolten tasapainoiseksi kokonaisuudeksi.
Tämän vuoksi halusin aloittaa tämän aiheen, koska uskon, että antamalla itselleen anteeksi sen, ettei ole täydellinen vaan virheitä tekevä ihminen kuten jokainen - voi hyväksyä itsensä paremmin ja tulla onnellisemmaksi. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että tarkoituksella on välittämättä sellaisten virheiden toistamisesta elämässään, joita tiedostaa ja sitä kautta voi yrittää välttää.
Eihän se elämä koskaan ole pelkkää ruusuilla tanssimista. Ei yksin, parisuhteessa, ydinperheellisenä, yksinhuoltajana tai uusperheellisenä. Kuitenkin elämä voi olla hyvää ja onnellista. Mielestäni avain siihen on olla ensin onnellinen itsensä kanssa, ilman turhaa katkeruuden ja syyllisyyden taakkaa sellaisista asioista, joihin ei enää voi mitenkään vaikuttaa.