sukulaiset ja perhe suhtautuneet , kun olette lähteneet korjausprosessiin? Mulla on muutama vuosi aikaa siitä kun olen käynyt kaikki hoidot läpi ja ja sama tilanne perheen kanssa. En ole ollu missään perhejuhlissa ja käyny sisarten luona, kun ei ole pyydetty. Mun veli ja siskojen miehet ei ole puhunut mulle mitään sen jälkeen.
Mun äiti kyllä soittelee, mutta ei hyväksy eikä hylkääkään ja tämä tilanne rassaa mua ja olen päättänyt , että otan etäisyyttä. Musta vähän tuntuu siltä, kun oloen jutellu muitten kanssa niin ne kaunistelee asiaa ja eivät oikeen halua puhua vaikeista asioista. Onnek´si ystävät pysyny samana ja tullut uusiakin.
Mun äiti kyllä soittelee, mutta ei hyväksy eikä hylkääkään ja tämä tilanne rassaa mua ja olen päättänyt , että otan etäisyyttä. Musta vähän tuntuu siltä, kun oloen jutellu muitten kanssa niin ne kaunistelee asiaa ja eivät oikeen halua puhua vaikeista asioista. Onnek´si ystävät pysyny samana ja tullut uusiakin.
Vastaukset 8
Vanhimmat
Olen huomannut, että muutama sukulainen saattaa aiheuttaa sen, että "jäätäviä tilanteita" vältellään, eli jätetään ts-taustainen kutsumatta juhliin. Mulla on ainakin niin, että tiettyjä en tapaa ja jos he ovat menossa joihinkin tilaisuuksiin, jään mielelläni pois.
Näitä ei ole kuin yksi tai kaksi, mutta aiheuttavat paljon harmia koko suvulle.
Äitini on kyllä hyväksynyt minut tyttärenään, muttei sekään ollut läpihuutojuttu ja kesti kypsytellä muutaman vuoden. Eli anna ajan kulua, aika on sinun puolellasi.
Minulla kävi niin hyvin, että oma perhe on hyväksynyt totaalisesti, niin ettei suhteissa ole käytännössä ollut muutosta kuin parempaan, mutta muulla suvulla tuntuu olevan vaikeuksia. Ne lähinnä käyttäytyvät kuin en olisi olemassakaan, ja suoraan sanoen se sopii minulle ihan hyvin (ei minulla ole mitään hinkua olla niiden kanssa tekemisissä, jos en niille kelpaa.)
Mielenkiintoisin on kyllä siskon miehen perhe, josta ei aina oikein tiedä. Siskon mies on suhtautunut mukavasti, mutta luulen että ne muut on sitä onnellisempia mitä vähemmän joutuvat minun kanssa tekemisiin. Ihmeellisen kohteliaita kaikki kyllä ovat olleet, siis eivät sano mitään jos ajattelevatkin.
Sain kutsun käydä vanhempieni kotona. Ensimmäinen sitten prosessin alkamisen 11 vuotta sitten. Sillä reissulla äiti oli kovin tuohtunut ja korjaili vaatetustani mieleisekseen ja käytti minusta sitkeästi minun vanhaa nimeäni.
Se on aina sellaista hermopeliä, kovaa kovaa vastaan ja katsotaan kumpi taipuu.
Olen luopunut perinnöstä vapaaehtoisesti niin ettei senkään puolen tarvitse olla suvun kanssa tekemisissä. Minusta on väärin "varastaa show" vaikkapa hautajaisissa kun kerta minun lähin sukuni on jättänyt kertomatta kauemmille sukulaisille. Pitäisi olla sellaiset yksityiset hautajaiset, että kukin voisi jättää vainajalle yksin hyvästit kohtaamatta muita sukulaisia.
helppoa tulla hyväksytyksi korjausprosessin jälkeen. Silloin kun minä "kärähdin" noin vuosi sitten transuilustani, kuviani oli työympäristössäni melkein jokaisen pöydällä. Nyt oikeastaan kaikki haluaa unohtaa koko asian. Huumoria saatetaan heittää joskus. Jos olisin lähtenyt johonkin korjausprosessiin tilanne olisi varmasti ollut aivan toinen. Minulle yksikin sanoi että pukeutumisen kyllä hyväksyy mutta sitä että kun joku "vaihtaa" sukupuolta sitä ei hyväksy. Tänne on kuulemma synnytty sinä mitä sos-tunnus näyttää!
No jaksamista teille, kyllä asenteet tähänkin asiaan muuttuu koko ajan!!
Onpas outo työpaikka! Vaikea uskoa. Minulla ei ollut transitiossani mitään ongelmia työpaikalla, muutama sukulainen sen sijaan ei pääse asian yli. Käsitykseni on, että mitä "kaukaisempi" henkilö on, sitä vähemmän reagoidaasn. Eli työpaikalla jokainen on "vain" työkaveri, eikä koe itseään henkilökohtaisesti vedetyksi mihinkään asiaan mukaan, kuten sukulainen saattaa tuntea.
Tiedän yhdenkin transmiehen, josta on ihan mahdotonta kuvitella, että hän on ollut joskus pikkutyttö. Miten kukaan voisi olla "hyväksymättä" häntä mieheksi? Kun häntä ei voi parhaalla mielikuvituksellakaan kuvitella naisena. Itse kallistun pitämään "sukupuolenvaihtoa" (= korjausta) normaalina lääketieteellisenä toimenpiteensä ja miehen naiseksi pukeutumista enemmänkin outona harrastuksena. Veikkaan, että taviksista suurin osa on samaa mieltä.
mulla on ollu vain pngelmia sukulaisten kanssa. Työkaverit ja ystävät suhtautuneet hyvin
Ite asiassa sukuni ei ole kiinnostunut minusta lainkaan. Enkä minäkään heistä. En ole koskaan ollut mikään in sukulaisteni silmissä. Olin aina se pikku itkupilli miehekkään ja kookkaa serkkuni varjossa :)
Poikkeuksen muodastavat jälkikasvuni ja jossain määrin ex-puolisoni (tosin ei enää) sekä isäukkoni.
Käytännössä suht laaja sukuni on siis kadonnut jonekin horisontin taakse.
Siinäpä sitä suhtautumista...