Kirjoitin tänne noin puolitoista vuotta sitten oudon kertomuksen sekavasta elämästäni, siitä kuinka se oli toivottomassa tilassa ja kuinka olin päättänyt muuttaa elämäni täysin. Silloin sain yhdessä yössä sellaisen itsetunnon "purkauksen" jonka ansiosta annoin elämälle vielä tilaisuuden ja aioin tehdä kaikkeni sen kuntoon saamiseksi... siitä minä kerroin. Hitsi, kuinka sen viestin kirjoittamisen jälkeen lähes kaikki sujui paremmin ja nopeammin kuin uskalsin toivoakaan. Sain aloitettua uuden elämän, kuin olisin ollut se ihminen joksi olin syntynyt ja se traumaattisen elämän luoma henkilö olisi poissa.
Mutta silti nyt tuntuu ettei mitään lopulta jäänytkään käteen. Taidan olla kyllästynyt elämääni. Asiat jotka sain kuntoon eivät enää saa minua onnelliseksi. Enkä enää iloitse hiljattain saamastani omasta kodista joka oli minulle yksi onnellisen elämän edellytyksistä.. yksi tärkeimmistä. En nauti enää siitä kuinka lumi narksuu kenkien alla tai kuinka mukavaa on tuijottaa kaunista tähtitaivasta. Elämän pikkuasioita.
Yksi asia mitä olin toivonut ei ole toteutunut. En ole voittanut yksinäisyyttä, jota on jatkunut jo pitkään. Nyt se alkaa kuitenkin vasta todella tuntua.. silloin kun se muuttaa ihmistä. En yhtäkkiä olekaan enää se ihminen joka mun pitäisi olla. Ja koska asia masentaa minua niin menneen elämän ikävät asiat alkavat kummittelemaan miten tahtovat. Kun nukun niin lähes aina näen vain painajaisia siitä mitä minulle on pikkupojasta asti tehty, ja kuinka pakenen niissä sitä kuolemalla.
Se tuntuu niin pahalta tulla aina yksin kotiin.. on niin hiljaista.. Mukavahan se on joskus mutta en osaa selittää sitä. Se on erilainen hiljaisuus :( Sen voi aistia vaikka musiikki soisi. Ei oo ketään jonka kanssa jutella ja jonka ääntä kuunnella.. ja aina se tieto ettei niin ole huomennakaan. Tyhmä huomio: vanha akkuinen kännykkäkin mulla on jatkuvasti päällä yötäpäivää mutta siitä huolimatta sitä tarvitsee ladata todella harvoin, koska eihän siihen valokaan usein syty. Luin äsken täällä sen lähes pari vuotta sitten lähettämän viestin ja kuinka toivonkaan että voisin palata siihen hetkeen, jotta eläisin taas niitä onnenhetkiä.
Jokainen päivä on lähes edellisen kaltainen. Ainahan on jotain erilaista.. enemmän tai vähemmän. Mutta jokaisena on yksin.
Mutta silti nyt tuntuu ettei mitään lopulta jäänytkään käteen. Taidan olla kyllästynyt elämääni. Asiat jotka sain kuntoon eivät enää saa minua onnelliseksi. Enkä enää iloitse hiljattain saamastani omasta kodista joka oli minulle yksi onnellisen elämän edellytyksistä.. yksi tärkeimmistä. En nauti enää siitä kuinka lumi narksuu kenkien alla tai kuinka mukavaa on tuijottaa kaunista tähtitaivasta. Elämän pikkuasioita.
Yksi asia mitä olin toivonut ei ole toteutunut. En ole voittanut yksinäisyyttä, jota on jatkunut jo pitkään. Nyt se alkaa kuitenkin vasta todella tuntua.. silloin kun se muuttaa ihmistä. En yhtäkkiä olekaan enää se ihminen joka mun pitäisi olla. Ja koska asia masentaa minua niin menneen elämän ikävät asiat alkavat kummittelemaan miten tahtovat. Kun nukun niin lähes aina näen vain painajaisia siitä mitä minulle on pikkupojasta asti tehty, ja kuinka pakenen niissä sitä kuolemalla.
Se tuntuu niin pahalta tulla aina yksin kotiin.. on niin hiljaista.. Mukavahan se on joskus mutta en osaa selittää sitä. Se on erilainen hiljaisuus :( Sen voi aistia vaikka musiikki soisi. Ei oo ketään jonka kanssa jutella ja jonka ääntä kuunnella.. ja aina se tieto ettei niin ole huomennakaan. Tyhmä huomio: vanha akkuinen kännykkäkin mulla on jatkuvasti päällä yötäpäivää mutta siitä huolimatta sitä tarvitsee ladata todella harvoin, koska eihän siihen valokaan usein syty. Luin äsken täällä sen lähes pari vuotta sitten lähettämän viestin ja kuinka toivonkaan että voisin palata siihen hetkeen, jotta eläisin taas niitä onnenhetkiä.
Jokainen päivä on lähes edellisen kaltainen. Ainahan on jotain erilaista.. enemmän tai vähemmän. Mutta jokaisena on yksin.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Onhan toi aika ikävää, että olet yksin, ei aina ole helppo löytää kavereita joiden kanssa olisi kiinnostavaa ja mukavaa.
Itselläni oli ennen aika samanlainen tilanne enne, mutta kyllä elämää on sekoavaa ja mielialaa voi vaihdella.
joillekkin sopii yksinäisyys, toisille sopii olla ihmisien kanssa kokoajan
Itselläni on tyttöystävä joka rakastaa minua, minulla on kaverit, en ole tähtänyt siihen mitenkään, vaan se tuli jotenkin itsestään.
ei elämälle voi käskeä, että miten se kuulluis olla, jos juttelisit chateissa, tai ynnä muissa paikoissa, niin uskoisin, että voisit saada tilanteesi takaisin parempaan suuntan, jos haluat jutella, niin kirjoita tänne vastauksia.
En ole paria vuotta kauempaa tuntenut yksinäisyyttä mitenkään kamalana asiana. Kun joskus oli koulukiusaamista ja muuta niin sitä viihtyi hyvin yksinkin. Kukaan ei päässyt enää satuttamaan kun pakenin omaan maailmaani. Sellainen toi kuitenkin jälleen uusia ongelmia mukanaan. Mutta koska kotona olo oli helvettiä niin oli välttämätöntä, ettei murehtinut sen lisäksi yksinäisyydestä. Elin jopa jonkinlaisessa illuusiossa (muuten en olisi selvinnyt) parina viimeisenä vuotena mitä kotona asuin.. en astunut uloskaan kertaakaan, ennen kuin sain voimia muuttaa elämääni.
Kun aloin sitten elämään jokseenkin normaalia elämää niin yksinäisyys alkoi siinä vaiheessa kaivertaa. En enää voinut paeta sitä. Melkein tähän päivään asti olen yrittänyt päästä jälleen riippumattomaksi muista ihmisistä, mutta tuloksetta. Välillä oli lyhyitä hetkiä jolloin tunsin saavani itseni erakoituneeksi, enkä silloin ajatellut ihmisiä. Mutta ne jäivät aina lyhyiksi hetkiksi, enkä viime viikkoina enää ole halunnut sellaista. En halua olla mikään yksinäinen erakko vaan seurallinen tyyppi niin kuin sisimmässäni olen.
Olen käynyt joskus joissain chateissa, mutta aika nopeasti huomaa kuinka ilmeisesti vakikäyttäjät keskustelee vain toistensa kanssa. Tunnen oloni muutenkin ulkopuoliseksi ja ylimääräiseksi niin tuollaisen asian takia oloni on ahdistava niissä chateis.
Eipä itselläkään ole kavereita pahemmin muuten mut kuin noita mitä olen netistä löytänyt.
osan kans kirjoittelen s-postia ja osan kaa
taas meseessä jutellaan
... Yksinäisyys... se satuttaa nii paljon... ... vaikka musiikki sois nii hiljaisuus on sisällä... tuntuu, että sisällä olis joku tyhjä kohta... itellä se tuntuu vähän rinnassa... Ihan ku sieltä puuttuis jotain... ... Sillon se tuntuu ku ahistaa olla yksin. Just sillon ku kaipais ihmistä, jolla puhua ja rakastaa... ihmistä joka kuuntelee ja jota kuunnella... ... Helpottaa se tietty vähän ku on nettikavereita, mutta silti... kyllä se on... sisällä... ...
Se tyhjä tunne sisällä on myös mulle tuttu. Jotain puuttuu.. jotain tärkeää. En keksi mikä kuvaisi sitä tiettyä tunnetta rinnassa hyvin. Kuin jää puristaisi sydäntä kasaan. Joskus olo on niin turta ja lukossa ettei pysty itkemään vaikka itkettäisikin..
Ja kiitti sulle ja muillekin jotka jaksoitte vastata tai lukea.
Elämä todellakin on ylä ja alamäkeä mutta se on vaan kestettävä.
Eiks kuulostanutkin ankeelta.
Noh, mä oon ollu yksinäinen vaikka ei mulla ketään tällä hetkellä olekaan.
Mä kävelen elämän ylämäkeä ylös ja jatkan samaa rataa.
Mä jatkan tappelua.
Jatka säkin.
On vaikeeta tehä sellanen viesti että olisit taas sellanen ku haluisit olla.
Vaikeeta on.
Tsemppiä vaan ja leuka pystyyn.
Yksinäisyyteen auttaa ainakin mua pelkästään se et puhuu ihmisten kaa.
Ja mä käyn raamikses et kyllähän sekin mielialaa kohottaa kivasti, plus sunnuntain kirkko.
Kaikkea hyvää sulle tsiigaa nimimerkki
seurakuntaan! Siellä tutustuu ihmisiin.. Mä olin itsekin entisenä koulukiusattuna kohtuu yksinäinen ja kun sitten muutin toiseen kaupunkiin niin asiat ei todellakaan parantunu. Mutta onneksi seurakunnassa tutustui ihmisiin... (Jos asut Helsingissä päin niin voin suositella yhtä seurakuntaa jossa on aktiivinen nuortentoiminta.)