Raikas, kirkas puro solisi iloisesti paljaan taivaan alla auringon lämmittäessä suloisesti, kun istuin vasta heränneen koivun varjossa heilutellen varpaitani viileässä vedessä. Katselin talvesta juuri vironnutta luontoa, joka oli niin mahdottoman kaunis, että kyynel vierähti poskelleni. Nojasin karheaa puunrunkoa vasten ja suljin silmäni. Haistelin kesän sateen kostuttaman tuoreen ruohon tuoksua. Kuuntelin, mitä linnuilla oli minulle kerrottavana pitkältä ja raskaalta etelänmatkaltaan. Kuinka ihmeellinen oli tunne, kun sai levittää siipensä ja levittää siipensä ja liidellä yli vehreiden metsien, päältä puhtoisten ja kimaltavien järvien. Miten ne tyydyttivät ruokahalunsa sieppaamalla taitavasti ilmassa kelluvan hyönteisen ja kuinka he jakoivat pienen pörriäisen ystävänsä kanssa. Ne visersivät pienokaisistaan, jotka kyltymättömästi vaativat huomiota osakseen ja miten nämä untuvikot opettelivat lentämään kauniin kömpelösti piskuisilla siivillään.
Lämmin tuulahdus kävi kasvojeni yli ja avasin silmäni. Pieni hevosen lapsihan se siinä. Se hymyili minulle kostella silmillään ja hörähti tyytyväisenä, mutta jo tamma lastaan kutsuikin ja tottelevaisena varsa laukkasi pitkillä, heiveröisillä jaloillaan emänsä luokse. Se kääntyi kuitenkin minua vielä katsomaan, mutta seurasi kuuliaisesti tamman menoa. Emän äänestä kuulin äidinrakkauden ja ylpeyden paistavan. Niin ne kaksi sitten kirmailivat kauemmas aidattomalle laitumelle.
Onnellinen olin minäkin, olihan minulla tämä kaikki; aurinkoinen taivas, tuoksuva maa ja se vanha kukkiva koivu. Rakastin tuota paikkaa.
Nyt palaan takaisin tuon samaisen joen varrelle. Mikään ei ole enää, kuten ennen. En havaitse edes sitä puhtoista jokea, joka joskus lauloi minulle. En löydä sitä tuoksua, joka minut humallutti.
Astun harmaaseen betonitalohelvettiin, josta ei voi löytää minkäänlaista inhimillisyyttä. Luonnon harmonia on hajotettu ikuisiksi ajoiksi. Emme pääse enää entiseen.
Yksin kuljen hautakiven päällä. Lasikenkäni tekevät viillon sen harmaaseen pintaan. Voin kuulla ikuisuudesta huminan, tuulen helinän kanssa. Kyyneleet tihkuvat tahrien kuihtuneen ruohon. Kalman tuoksun läpi astelen pois hiljaisten aikojen pimeyteen.
Raskain sydämin poistun paikalta katsomatta taakseni. Vaellan vailla tietoa määränpäästä. Tahdon vain sinne, missä luonnon tasapainoa ei ole horjutettu, sinne missä me kaikki voimme olla yhtä.
Vieläkin sitä ihmettelen, kuinka maailma voi olla näin julma. Miksi ihmiskunta ajaa vain omaa parastaan? Emmekö ymmärrä, että luonnon hyvin voinnilla on suuri vaikutus myös omaan terveyteemme?
Ihmiselle on annettu ainutlaatuinen kyky, älykkyys. Voisimme käyttää tätä lahjaamme hyviin tekoihin. Kauneuden luomiseen ja avuttomien; eläinten ja luonnon hyvin voinnin takaamiseen. Mutta me kaksijalkaiset olemme petoja, kaikesta suurimpia sellaisia. Emme pysty maailman parantamiseen yksilöinä, mutta joukossa se onnistuu. Kuinka voimme vain odottaa, että luonto käy meitä vastaan ja tuhoaa lajimme. Vai tuhoammeko me ensin luonnon?
Emme voi kiistää sitä, etteikö hyvyys olisi ihmisluonteelle odotettu vieras.
Lämmin tuulahdus kävi kasvojeni yli ja avasin silmäni. Pieni hevosen lapsihan se siinä. Se hymyili minulle kostella silmillään ja hörähti tyytyväisenä, mutta jo tamma lastaan kutsuikin ja tottelevaisena varsa laukkasi pitkillä, heiveröisillä jaloillaan emänsä luokse. Se kääntyi kuitenkin minua vielä katsomaan, mutta seurasi kuuliaisesti tamman menoa. Emän äänestä kuulin äidinrakkauden ja ylpeyden paistavan. Niin ne kaksi sitten kirmailivat kauemmas aidattomalle laitumelle.
Onnellinen olin minäkin, olihan minulla tämä kaikki; aurinkoinen taivas, tuoksuva maa ja se vanha kukkiva koivu. Rakastin tuota paikkaa.
Nyt palaan takaisin tuon samaisen joen varrelle. Mikään ei ole enää, kuten ennen. En havaitse edes sitä puhtoista jokea, joka joskus lauloi minulle. En löydä sitä tuoksua, joka minut humallutti.
Astun harmaaseen betonitalohelvettiin, josta ei voi löytää minkäänlaista inhimillisyyttä. Luonnon harmonia on hajotettu ikuisiksi ajoiksi. Emme pääse enää entiseen.
Yksin kuljen hautakiven päällä. Lasikenkäni tekevät viillon sen harmaaseen pintaan. Voin kuulla ikuisuudesta huminan, tuulen helinän kanssa. Kyyneleet tihkuvat tahrien kuihtuneen ruohon. Kalman tuoksun läpi astelen pois hiljaisten aikojen pimeyteen.
Raskain sydämin poistun paikalta katsomatta taakseni. Vaellan vailla tietoa määränpäästä. Tahdon vain sinne, missä luonnon tasapainoa ei ole horjutettu, sinne missä me kaikki voimme olla yhtä.
Vieläkin sitä ihmettelen, kuinka maailma voi olla näin julma. Miksi ihmiskunta ajaa vain omaa parastaan? Emmekö ymmärrä, että luonnon hyvin voinnilla on suuri vaikutus myös omaan terveyteemme?
Ihmiselle on annettu ainutlaatuinen kyky, älykkyys. Voisimme käyttää tätä lahjaamme hyviin tekoihin. Kauneuden luomiseen ja avuttomien; eläinten ja luonnon hyvin voinnin takaamiseen. Mutta me kaksijalkaiset olemme petoja, kaikesta suurimpia sellaisia. Emme pysty maailman parantamiseen yksilöinä, mutta joukossa se onnistuu. Kuinka voimme vain odottaa, että luonto käy meitä vastaan ja tuhoaa lajimme. Vai tuhoammeko me ensin luonnon?
Emme voi kiistää sitä, etteikö hyvyys olisi ihmisluonteelle odotettu vieras.
Vastaukset 1
Vanhimmat
Ihminen tuhoaa itseään ja luontoa.
Ihminen on tyhmä peto.