Sanompa vaan tässä oman mielipiteeni hoidoista. IVF-hoito menossa, ja koko ajan odotan, että koskahan ne 'rankat ja vaikeat' ajat alkaa...kun pää ei kestä, kaikki kaatuu?? Mä olen lähtenyt hoitoon asenteella 'katsotaan kuinka käy, jos ei onnistu niin sitten elämässä jotakin muuta'. Tottakai olen pettynyt, jos tulosta ei synny, mutta ei se mikään maailmanloppu ole. Enhän tässä toki huvikseni käy yksityisellä hoidossa yli 100 kilometrin matkaa per siivu. Rahaa palaa, työkaveritkin jo ihmettelee poissaolojani.
Mutta onko täällä muita samanlaisin ajatuksin olevia? Kokeeko kaikki, että on nää hoidot niihn helvetin rankkoja ja paska maailma muutenkin? Vai onko kukaan linjalla, että 'tämä projekti loppuun, katsotaan miten käy' ?
Mulla ei ole mitään haittavaikutuksiakaan pistoksista tullut...pientä vatsan turpoamista vaan, mutta kaipa mooses jotain tuleekin tuntea, kun vatsassa kasvaa 16 kpl yli 9 mm munasoluja, vaikka normioloissa niitä kypsyisi vain yksi!
Kommentteja, asiallisia kiitos!
Mutta onko täällä muita samanlaisin ajatuksin olevia? Kokeeko kaikki, että on nää hoidot niihn helvetin rankkoja ja paska maailma muutenkin? Vai onko kukaan linjalla, että 'tämä projekti loppuun, katsotaan miten käy' ?
Mulla ei ole mitään haittavaikutuksiakaan pistoksista tullut...pientä vatsan turpoamista vaan, mutta kaipa mooses jotain tuleekin tuntea, kun vatsassa kasvaa 16 kpl yli 9 mm munasoluja, vaikka normioloissa niitä kypsyisi vain yksi!
Kommentteja, asiallisia kiitos!
Vastaukset 4
Vanhimmat
hyvä, että pystyt ottamaan hoidon kevyesti eikä ole tullut mitään rankkoja sivuvaikutuksia. Itselläni hoidon aikana mieliala vaihteli äärimmäisyydestä toiseen, välillä oli useampia päiviäkin ihan ok olo, välillä taas olin murheen alhossa. Punktio oli ikävin osa, lisäksi ennen sitä olin pettynyt, koska munasarjat vastasivat huonosti hoidolle ja pistosannoksia piti nostaa, silti munasoluja tuli vain neljä, kun moni rakkuloista olikin tyhjä. Mutta ne onneksi hedelmöittyivät sitten kaikki ja kaksi selvisi siirto/pakastuskuntoonkin. Olin aika väsynyt koko hoidon ajan ja oli hankalaa jaksaa olla töissä, kun ajatukset olivat ihan muualla.
Eihän hoidot varmaan suurimmalla osalle ole fyysisesti rankkoja, lähinnä henkisesti. Minäkin olin aivan pilvilinnoissa tuolloin munarakkuloiden kasvatusvaiheessa, olihan tunne että nyt saadaan jotain aikaan. Mutta ensimmäinen epäonnistunut alkion siirto oli aivan uskomattoman suuri pettymys, en ollut voinut kuvitella, että elämän aikana saattaisi joutua ihan oikeasti käsittelemään niin suuren pettymyksen. Kuolemakin tuntuu helpommin käsiteltävältä. Sama juttu se oli toisellakin kerralla ja olisi varmasti ollut nyt kolmanellkin, jos ei olisi sitten tärpännyt. Eikä tuo plussakaan ollut henkisesti helppo, itkin varmasti vähintään yhtä paljon kuin aiemmillakin kerroilla, tietysti toisesta syystä, mutta oli siinä pelkoakin mukana. Jaksamista, pidä huolta tunteistasi, ne jäävät helposti jalkoihin hoitojen alkuhuumassa.
Monesko yritys alkuperäisellä on? Nimittäin voisin tekstistä kuvitella, että ei hirvittävän montaa pettymystä ole takana.
Minä koin vaikeimmiksi ensimmäiset pettymykset. Sitten niihin alkoi turtua. Olen itse käynyt läpi 7 IVFää, ja aika monta pakastealkion siirtoa. Minulle endon kiinnikkeiden takia jokaikinen punktio oli ihan helvettiä, ja olin aina tosi kipeä monta päivää sen jälkeen.
Paniikki oli kova muutaman pettymyksen jälkeen, muta vuosissa opin luovuttamaan ja tajuamaan, että elämässä on muutakin. Mutta helpolla se ei ainakaan minulle tullut, sen verran kovasti lasta toivottiin. Enkä tietenkään olisi käynyt noita kaikkia hoitoja läpikään, ellen olisi jossain määrin toivonut.
Tammikuussa oli todellakin suuri järkytys, kun testi näytti plussaa 2½ vuoden jälkeen edellisestä kerrasta (olen saaut kolme keskenmenoa ihan alussa, ensimmäinen 11/04, sitten 06/05, ja 08/03), kun en ollut siihen enää varautunut. Vielä suurempi järkytys oli,kun se ei mennytkään kesken, eikä kai ole vieläkään mennyt. Nyt siihen alkaa jo tottua, ja tottakai olen kiitollinen viimeisestä oljenkorresta.
Kyllä minä olen sitä mieltä, että tätä rumbaa ei toivoisi kellekään.
Puolitoista vuotta sitten tehtiin ensimmäinen icsi-hoito meille. Ihan samoin aatoksin lähdin minäkin silloin hoitoon kuin sinä nyt - että ei siihen maailma kaadu jos epäonnistuu, ja elämässä on muutakin. Eikä hoidoista aiheutunut minulle juuri minkäänlaisia fyysisiä oireita.
Ensimmäisen negan jälkeen tehtiin puolenkymmentä pakastealkion siirtoa, ja jotenkin sitä aina jaksoi tsempata itsensä positiiviseksi, mutta sitä kurjemmalta oikeasti alkoi tuntua, mitä alemmas pakastimen pinta vajeni. Eikä yksikään niistä onnistunut.
Toisen hoidon aloittaminen tuntui erittäin rankalta, ja se loppuikin sitten alkuunsa, sillä alkioita ei riittänyt pakastettavaksi asti, ja tuoresiirrosta tuli negaa.
Siihen loppuivat meidän hoidot - ihan omasta aloitteestamme - ja ensi alkuun kävin läpi melkoisen henkisen myllerryksen kunnes tuntui että alkoi helpottaa. Vasta kuitenkin noin puoli vuotta hoitojen lopettamispäätöksen jälkeen iski pahempi masennus (tietysti vielä syyspimeiden aikaan) ja sitä kesti useampia kuukausia. Nyt ollaan todellakin jo voiton puolella ja osaan löytää jokapäiväisestä elämästä taas niitä ilonaiheita.
Eli vaikka alkuun ajatteli, ettei tämä pahalta tunnu, niin ei siihen pettymykseen ja suruun voi oikeastaan valmistautua. Ja toisaalta hyvä niin, koska hoitojen aikana on tärkeää pitää mieli toiveikkaana.
Siispä pidä tuo asenne, se on tosi hyvä! Oikein paljon onnea omiin hoitoihinne, ainakin tilanteesi vaikuttaa tällä hetkellä todella hyvältä!