Ympärilläni pelkkää harmaata.
Vaikka aurinko paistaisi
en pysty näkemään sitä valoa.
On vain tämä harmaus,
joka nielee minut sisäänsä.
Jokaisella sydämen lyönnillä
se vie minua yhä syvemmälle.
Olen kuin pyörteen silmässä,
joka vie minut vauhdilla
pohjalle.
Elän tilannetta,
jonka toivoisin olevan painajaista,
mutta tämä on painajainen
elävässä elämässä.
Tämä uni ei tule loppumaan
se syö minua pala palalta
jääkö minusta mitään jäljelle?
On vain satoja lohduttavia sanoja
miksi en löydä lohtua yhdestäkään?
Vaikka aurinko paistaisi
en pysty näkemään sitä valoa.
On vain tämä harmaus,
joka nielee minut sisäänsä.
Jokaisella sydämen lyönnillä
se vie minua yhä syvemmälle.
Olen kuin pyörteen silmässä,
joka vie minut vauhdilla
pohjalle.
Elän tilannetta,
jonka toivoisin olevan painajaista,
mutta tämä on painajainen
elävässä elämässä.
Tämä uni ei tule loppumaan
se syö minua pala palalta
jääkö minusta mitään jäljelle?
On vain satoja lohduttavia sanoja
miksi en löydä lohtua yhdestäkään?
Vastaukset 4
Vanhimmat
Runo on rujolla tavalla kaunis,
ihmisen mielen liikkeet, niin
monimuotoiset.
* * * * * * *
juuri kun mietin
miten maailma onkin
murheita täynnä
puiden kätkössä lensi
käki kukkuen ohi.
- Ryokan -
palautteesta ja myös tuosta pienestä söpöstä runosta :)
Ystäväni,
tulit niin varmaksi siitä,
että minussa,
– ja ikuisuuden syleilyssä,
maailman kaikkeuden keskellä,
on musta piste.
– kaiken mustan ydin.
Tuo musta piste,
– se oli mielestäsi kuin minä,
sillä värini kulkevat harmaudessa,
– sen kaikissa sävyissä...
Ei,
olet vieläkin väärässä.
Ei nauruttomia päiviä olekaan.
minussa on tummuus joka pelästyttää.
Viihdyn sen kanssa,
ja sinä,
– vältyt elämästä sen myötä.
Tuo syvyys on läheisin seuralainen.
Ystäväni...
Tahdon kuiskata sinulle...
Yö on yötä,
– päivä on päivää...
Ensimmäistäkään niistä
ei olisi ilman toista...
Suru kuuluu iloon
kuin kuolema elämään...
– valo pimeään,
kuin itku ihmiseen...
– ja aivan totta,
olen itkenyt
nieleskellyt kyyneleitä...
Olen nähnyt syntymää,
kuolemaa.
– ja kyyneleitä,
kylmiä ja kuumia...
– punaisia,
kuin syksyn marjat.
Jokainen päivä on eron hetki.
Mieleni välttää,
kieltää...
– ja väittää,
ei ottaisi vastaan jäähyväistä.
Se ei tahtoisi erota,
jättää ainuttakaan.
Se ei tahtoisi suruja mukaansa mistään.
Kerran,
eron hetken edellä,
itkin suruni kallioille...
– laiturin laudoille...
Orjameren aalloille.
Miehen mittaisten kaislojen keskellä
otin ulos suruni ennakon.
Miksi kantaa murhetta mukaan?
Suru on surtava,
– mutta siellä,
mistä ilo sen itselleen peitoksi löysi.
Punaisia kyyneleitä,
– syksyn marjoja,
ruusu ja pihlajat kantoivat niitä.
Nostin tyrnipensaasta käteeni pienen linnun.
– korkeudessa soi kurkiauran kutsuva huuto...
Pidin kädessäni pienen linnun,
sen päättynyt lento...
– kuin kiihkeän onnen nopea kuolo...
Punainen kyynel,
– kuin syksyn marja...
Untuvakaulalla pisara verta...
Keskeltä elämäni tuoreimman surun...
– syksyn punaisten kyynelten alle,
laskin kädestäni pienen,
hennon linnun...
Lintuni myötä hautasin surun.
Et nähnyt,
et kuullut...
Lähdit...
Hymyilin,
– ehkä hetkisen vaieten,
hiljaa.
En nauranut,
en heti,
– mutta naurutonta päivää minulle ei nouse koskaan...
Minua ei evästetty pelkäämään,
– ei lämpimän nuotioni ympärillä hiipivää sysimustaa yötä,
– ei synkkää metsää...
– ei,
minua rohkaistiin rakastamaan sysimustan yö,
sen synkimmän metsän sydämessä palavan,
– roihuavan,
– räiskyvän nuotion lämpöä...
En naura kenellekään,
mutta lämpimiltä tuliltani hymyilen pimeää kaihtavalle...
Ei nauruttomia päiviä olekaan...
runo...täynnä tunnetta! Kiitos siitä... :)