Siis miten tästä eroon?? Olen niin ujo että... ei hyvää päivää. Ja tavallaan olen "roolini vanki" jos näin voi sanoa. Eli kun ihmiset on tottuneet muhun ujona, niin on hiton hankala yhtäkkiä muuttua siitä sosiaalisemmaksi ilman etteikö ihmiset olis yhtä kysymysmerkkiä, eikö niin?
Flirttiä on yhden ihanan naisen kanssa ja en osaa tehdä yhtikäs mitään :( Pupu pöksyssä. *soimaa itseään*
Flirttiä on yhden ihanan naisen kanssa ja en osaa tehdä yhtikäs mitään :( Pupu pöksyssä. *soimaa itseään*
Vastaukset 13
Vanhimmat
Tolkuta sitä itsellesi, et kadu.
Minäkin olen ujo ja pakotan itseni sosiaalisiin tilanteisiin. Harva edes huomaa minussa mitään ujoutta.
vaan rupean takeltelemaan ja pahimmassa tapauksessa vielä änkyttään - noloo!! Enkä keksi mitään puhuttavaa, enkä osaa poistua tilanteesta, tarkkailen itseäni ihan liikaa.
Ja inhoan itseäni juuri siksi.
et tosiaankaan ole ainoa. Tämä tieto ei varmasti lohduta yhtään, mutta uskon vakaasti olevani monta kertaa nolompi. Tietyissä tilanteissa sitä vaan kutistuu maailman pienimmäksi, rumimmaksi ja noloimmaksi pikkuotukseksi, ja tietää aivan varmasti, että muutkin ajttelevat niin. Eiväthän ne ajattele, se on selvä, mutta siitä huolimatta! Nuorempana ajattelin, että ehkä sitten vähän isompana alan uskaltaa. Nyt olen jo aika iso. Pitäisi vain tarttua härkää sarvista.
Se, että ujo uskaltaa herättää tosi paljon kunnioitusta vastapuolessa joka todennäköisesti itsekin ujostelee.
Siis jonkun ammatin puolesta vai tuttujen kanssa? Ainahan on vaikea muuttua, mutta voi yrittää kehittyä ihmisenä jotta pääsee määränpäähän.
Minä oon kyllä siinä mielessä ulospäinsuuntautunut, että minun on helppo tutustua ihmisiin ja myös ystävystyä. Ystävieni seurassa voin olla hyvinkin puhelias. Työni on myös varsin sosiaalista ja vuorovaikutus muiden ihmisten kanssa on siinä keskeisellä sijalla. Ei mitään ongelmaa.
Mutta, mutta... kun olen ihastunut johonkin naiseen, silloin minusta tulee ujo. Höpötän kaikkea merkityksetöntä puuta heinää, vaikka oikeasti haluaisin vaan kertoa, miten ihana hän minusta on. Istun ihan toisella puolella sohvaa, vaikka oikeasti haluaisin vaan pitää häntä sylissäni. Odotan hänen tekevän aloitteen, enkä itse osaa, vaikka haluaisinkin. Rasittavaa...
on mulle tosi tutunkuuloista! Minulla oli pitkä vaiheeni, jolloin olin jotenkin päihittänyt aina ja kaikkialla vallitseva yleis-ujouteni, mutta ihstuksiani juoksin karkuun - jopa joskus aivan kirjaimellisesti, niin kovaa kuin jaksoin, niin pitkälle kuin jaksoin. ;D
Seuraava vaihe oli juuri tuontyyppinen hermostunut höpötys, jota en osannut lopettaa. Käytöskukkasteni ehdottomana kruununa kikatin todella typerästi - enkä osannut lopettaa. Tuskaisena mietin vain, mistä "tän" saa pois päältä: apua!
Joskus tilanne kaikesta tuosta älyttömyydestä huolimatta kehittyi ihan hyvin, kun en kuitenkaan juossut karkuun. Sain höpötys-kikatus-masiinani vaikenemaan ja aloin kuunnella sitä toista ...
Se höpöttely ja kikatus on kyllä lämmittävää ja hauskaa vastaanottajasta. Ainakin minulle viesti on mennyt perille.
ujous on tolella söpöä oih... :)
anna sille ihanalle naiselle joku, kiinostuksen merkki. Ehkä se siitä lähtee, jos on lähteekseen.
itse olen aivan toista luokka, mutta joskus olen itsekin ujo, tekemään asialle mitään.. vaikka tekis mieli mennä juttelemaan. ujolle naiselle mut ei vaan kehtaa, ehkä sitä vaan pelkää, että nolaa itsensä. pahasti, mut kerää rohkeasti, itsesi ja anna merkki. Tälle että oot kiinostunut, ja katso mitä tapahtuu.
Mä taas pulpatan kun papupata, jos törmään johonkin "mukavaan" tyyppiin.. Eikä sekään ole hyvä juttu.. Puhua toinen pyörryksiin.. Ehkä mun pälätys johtuu myös arkuudesta.. =( Kyl se siitä..
Tämä on urheilusta tuttu konsti...
Käy erilaisia sosiaalisia tilanteita mielessäsi läpi. Moneen kertaan, ees taas ja taas taas. Luo erilaisia käyttäytymismalleja, kokeile kaikkea käytöstä itselläsi yli-itsevarmasta yli-epävarmaan. Kuvittele pahin moka, mitä voisit tehdä!! Kuvittele myös mielestäsi typerin tapa lähestyä jotakuta, myös niinpäin, että toinen lähestyy sua mahdollisimman typerästi.
Todellisuudessa kaikki harjoiteltu menee "kilpailutilanteessa" ensin kuin vesi hanhen selästä, koskapa jännittää ja hermostuttaa. Harjoittelun lisäksi tarvitaan siis mahdollisimman monta tositilannetta, jotka auttavat havainnoimaan virheitä "suorituksessa" sekä tuovat pikkuhiljaa varmuutta onnitumisien myötä, kun tilanteisiin tottuu. Päteehän tuo kaikkeenkin oppimiseen.
ÄLÄ SILTI kokonaan muuta käytöstäsi, ripaus ujoutta voi olla myös "myyntivaltti" - ennenkaikkea se on omaa itseäsi, joka tekee aina vaikutuksen! Ainakin minuun.
Ajattelehan tuota flirttikumppaniasi! Ei hän sinun ujoudestasi välitä ominaisuutena, kyllä hän on kuule MUUTEN sinusta kiinnostunut!! Sen verran sun kuuluu tehdä että otat kädet pois taskuistasi (siis kuvitteellisesti) ja pyydät häntä vaikka jonnekin: oluelle, leffaan, syömään, shoppaileen aivan sama! Laitat sen pupun kylmästi siksi aikaa lomalle! Nopeat elävät, nimittäin...
ton sun tilantees oikeinkin hyvin. Olen nimittäin ollut joskus aivan kamalan ujo. Käsitän sen, miten vaikeaa on ikään kuin astua ulos siitä roolistaan.
Aikain edetessä mua on auttanut se, että olen joko hankkiutunut omatoimisesti tai muuten joutunut ihan uudenlaiseen sosiaaliseen ympäristöön. Olen päätöksen kanssa aloittanut heti ihan toisenlaisen roolin kanssa. Ottanut joskus mallia jostakusta, jonkalainen olisin halunnut aiemminkin olla, harjoitellut etukäteen niitä ekoja sanoja, eleitä ja tapoja katsoa.
Auttaa paljon, kun on itse se, joka sanoo uudelle tuttavuudelle ne ekat sanat ja katsoo tätä rohkeasti silmiin, katsoo miltä tämä näyttää, millainen ilme hänellä on jne.
Aika merkittävästi on auttanut myös roolini ryhmän opettajana. Jossain vaiheessa tajusin, että astuessani luokkaan en ole menossa suoriutumaan vaan olemaan niitä oppilaita varten. Kuvittelin tilannetta etukäteen heidän kannaltaan. Arvelin, että montakin heistä saattaa jännittää uusi opettaja.
Niinpä tunsin jotenkin pöhkösti rakastavani noita oppilaita jo etukäteen, ja tilanteen realisoituessa olin todella lempeä, katsoin silmiin jokaista erikseen, jotta kukaan ei tuntisi jäävänsä huomiotta.
Jossakin vaiheessa aloitin sellaisenkin, että kauden alussa, sillä ensimmäisellä ja jännittävimmällä tunnilla pistin kaikki esittelemään itsensä - aloittaen itse. Olin rutistanut sanomalehdestä pallon, jonka heitin sille, jonka piti seuraavaksi esittäytyä. Tämän taas piti valita, kelle sen seuraavaksi heittää. Tässä vaiheessa vain seurasin myhäillen, miten ryhmä-dynamiikka alkoi muotoutua, ja huomasin, kuinka nuo oppilaat jännittivät paitsi minua myös toisiaan.
En paljastanut kenellekään, että itse asiassa itse jännitin kauheasti. Minähän en ollut siellä suoriutumassa vaan niitä muita jännittäjiä varten. :)
täällä myös. Hyviä juttuja kaikki yllä olevat!
Nuorena tyttönä olin niin ujo, etten ihastukselleni osannut edes höpötellä, vain punastella.
Nykyään aikuisena naisena saan sentään jotain sanoja suustani, niiden järkevyydestä en ole niinkään varma...
Mutta ujous on tietyllä tavalla onneksi mennyt hieman ohi ajan myötä, hankala varmaan onkin ihan yhtäkkiä muuttua.
Isoissa ryhmissä, joissa on paljon tuntemattomia ihmisiä otan vieläkin mieluummin tarkkailijan roolin ja seurailen hieman sivusta mitä tapahtuu.