onko olemassa tänä päivänä. Minulla on yksi lapsen lapsi jota hoitelen silloin tällöin. Mutta tyttäreni on yleensä töykeä ja yksiselitteinen minua kohtaan. Voiko kyse olla mustasukkaisuudesta vai mistä. Hänen stressistäänkö.? Hänellä on pitkät työpäivät, kun hän tulee kotiin 17 maissa, on koti siisti ja lapsi hoidettu. Viikonloppuisin viikkosiivouskin tehty.Hän vain töyteilee minulle,vaikka yritän tehdä hänen parastaan. Joinakin viikonloppuina olen ajatellut, että nyt en siivoakaan. Mutta äidin rakkaus lastaan kohtaan voittaa aina. Ehkä sitten vika onkin minussa.Kertokaa , jos samanlaista, olen sokea tässä asiassa.
Eri-ikäpolvien
välinen kuilu
10365
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
että hänen elämässään ei kaikki ole hyvin? Äiti saa töykeät sanat, jotka on tarkoitettu jollekulle muulle. Kyllä pitäisi olla kiitollinen Sinulle. Vai pitääkö itsestään selvänä. Itse olen hemmotellut lapsiani mieluummin liian paljon kuin vähän. Saa nähdä, miten käy, jos lapsenlapsia ilmaantuu.
Luultavasti hemmotellut häntä, mutta toisaalta onko huolenpito hemmottelua..
Olen tottunut laittamaan useimmiten toisten tarpeet omieni edelle.
Ja lapsen lapsi on tietty, todella rakas.
Koska minullakin on juuri tytär, jonka kanssa joskus menee ajatukset ristiin, mutta tuollaista urakka en ole ottanut itselleni, että siivoan ja hoidan lapset.
Itse hoitelen lapsukaisia avuksi vain iltaisin, kun mies on pois ja viikonloppuisin. Pyykinsilityksestä (joskus) huolehdin, mutta heillä käy siivooja jokatoinen viikko. Lapset ovat tarhassa päivisin, mutta sairastapaukset ovat minun hoidossa.
Onneksi olen kovettanut luonnettani omaan äitiini verrattuna. Minulla on oma asunto lähellä ja voin lähteä heti pois, jos tyttäreni käytös muuttuu töykeäksi. En tietenkään silloin, kun minulla on hoitovastuu, kun lapset ovat sairaina hoidossani, mutta silloin, kun olen vain ns. seuralaisena.
Menee liian monimutkaiseksi selitykseksi tässä, mutta kirjoitellaan.
Onko sinulla rohkeutta puuttua heti kokemaasi "komenteluun/töykeyteen"?
Kysyppäs kerrankin, mitä hän oikein tarkoittaa sanoillaan? Hän varmasti pelästyy, koska mummi tekee yllätyksen, ottaa osaa omaan kohteluunsa.
Hän ei vain ehkä itsekkään huomaa! En tiedä. Mutta älä pelkää ottaa asiaa puheeksi. Et sinä menetä asemaasi lapsenlapsesi suhteessa ja kukaan ei voi edellyttää, että meidän ikäiset ovat kotiapulaisia lapsilleen.
Jäisihän sinulle hulvattomasti aikaa ja energiaa vain lapsenlapsille, joka olisi omalle lapsellesikin parasta, kun mummista on hyvät muistot muutakin, kuin kodin siivoojana.
Mukava lukea, kun teitä niin moni otti kantaa asiaani.Olen itse tätä halunnut, hoitaa lapsenlasta, heidän toivomuksestaan ja minun ehdotuksestani. Koska saisrastin vakavan sairauden. Muutintoiselta paikkakunnalta lähemmäksi heitä.
Heillä on stressaavat työt. Siivoilen silloin kun lapsi on päiväunilla. Olen niinsanottu " uhrautuja" , kai. Nautin siitä, kun saan tehdä hyvää toisille. Mutta sairauden jälkeen olen tullut huomattavasti itsekkäämmäksi, sekä ajattelen enemmän omaakin hyvin vointiani.
Kun hän tulee töistä ja tiuskii, ajattelen, onpa verensokeri alhaalla, kunhan tuossa syö asiat oikenee. Muistan aikoja kun olin vielä itse työelämässä, olin varmaankin joskus samanlainen ja kohteena oli mieheni.
Tyttärelläni myös mies määräävän sorttinen.
Olen yrittänyt olla puuttumatta mitenkään heidän asioihinsa, hoidan vaan lapsen.
Tyttärelleni en ole VIELÄ sanonut vastaan, koska tiedän, että se arkinen elämä ei aina ole niin helppoa.
Joskus huomaan, että puhumme samasta asiasta, mutta kumpikin ymmärtää sen eri tavalla, hän takertuu lauseisiini ja tulee väärin ymmärrystä väsyneenä.
Itse olen usein miettinyt ja muistellut, miten itse käyttäydyin nuorena, mutta muistikin on omalta kohdalta valikoiva. Sitä ikäänkuin parantelee omaa käytöstään, tai sitten ei edes huomaa loukanneensa toista.
Kun muistelen äitiäni ja hänen suhtautumista äitiinsä juttujen perusteella, niinmielikuvani on, että äitini ei koskaan olisi voinutkaan loukata omaa äitiään. Hän teititteli äitiään puheissaan aina ja mummini kuoli minun ollessa noin 5-v, joten omakohtaista muistikuvaa ei voikkaan olla.
Sen muistan, kun äitini vei lapset katsomaan mummia, niin kovat varoittelut oli kiltteydestä. Mummi istui sängynlaidalla ja ujosti kävimme hänelle sanomassa käsipäivää ja kiireesti pois siitä huoneesta.
Omaa käytöstäni äitiäni kohtaan en ilkeä edes täällä kirjoittaa, vaikka meillä hyvät välit olikin ja kävimme aina kaikki mahdolliset lomat ja pidennetyt viikonloput kotonani "täysihoidossa". Lapseni (2)oli kesät mummilla heti, kun vaipoista eroon pääsivät ja kävelivät. Hävettää.
Mikä vaiva mummilla onkaan ollut karjanhoidon lisäksi. Kesäisin siellä yleensä olikin koko suku lomillaan ja muistelen, että eipä he paljon avuksi olleet. Kaikki nauttivat äitini ylenpalttisesta täysihoidosta ilman korvausta.
Kun me toiset vietimme rattoisia rantahetkiä, uiden, onkien ja muutenvain seurustellen, äitini huolehti ruuat pöytään, paistoi, leipoi, tiskasi ja siivosi. Kaikilla kai oli olettamus, että kaikki on ilmaista, kun on maalaistalo, karjaa, viljaa, kaloja, ihanat rannat ja kalavedet.
Pyykitkin piti huolehtia ilman pesukonetta, sillä ei ollut edes sähköä ja tiekin tuli vasta joskus 60-luvun lopussa.
Kamalin asia on kohdallani äidin auttamisessa, kun kesällä heinänteon aikaan keksin auttaa äitiä laittamalla pyykit likoon. Siis iso pata täyteen lakanoita ja Valo-pulveria joukkoon. Purkin kyljessähän luki jotain ihanan valkoista hetkessä/helposti/vaivatta???
Voi äiti parka. Kiireisin heinänteko ja penska järjestää pyykinpesun! Pitihän ne hinkata pyykkilaudalla, huuhtoa ja ripustaa kuivumaan ja myös viikata sieltä pois.
Työnteon äitini kuitenkin opetti, miten siivotaan, leivotaan, lypsetään ja hoidetaan karjaa. Karjanhoitoa en enää tarvitse ja dementiako lienee viennyt tuon siivouskäsitteen nykyisin. Tyttäreni luonna kyllä putsaan aivan hammasharjan kanssa näitä ns. vaikeita paikkoja, mihin ei viikkosiivojan kuulukkaan puuttua.
Siitä tuleekin jo toinen juttu, kun ajattelen itseäni omien lasteni kasvattajana. Vanhin 43-v en ole oikeastaan, kuin kohteliaisuus puheväleissä, jos joskus pakosta tapaamme. Tätä on ollut nyt pari vuotta, mutta aikaisemminkin olimme hyvinpaljon "törmäyskurssilla" minun tyhmyyteni takia.
Nuoremmalla on nämä pikku lapsukaiset ja silloin mietinkin, miten itse suhtauduin äitiini. Toisaalta meillä on hyvät välit, sillä olen ottanut asioita puheeksi myöhemmin, kun konflikti on tapahtunut. Sen olen oppinut, että kannattaa odottaa sopivaa hetkeä, kunnes käy puhumaan tuntemuksistaan.
No, muutaman kerran olen kyllä käynyt itkemään ja hiippaillut hiljaa autolla kotiini. Kyllä tytär on sitten miettinyt ja asiat on selvitetty.
olemassa ,saman kokenut ,olen aina mielelläni hoitanut lapsen lapsiani pyydettäessä jopa tarjonnut apua ilman pyyntöäkin ja nyt olen kiitollinen siitä että olen saanut auttaa ja onnellisena muistelen sitä aikaa kun he olivat pieniä ja mummo sai olla apuna ,mutta kun lapsenlapset kasvoi avun tarve väheni ,ei enään mummoa tarvittukaan ,olisin mielelläni jotenkin tahtonut kuulua nuorten elämään mutta vanhemmat eivät tahtoneet joten olen kauempaa seurannut heidän koulunkäyntiään ja onnellinen heidän menestyksestään ,vieläkin jos vähänkin pyydetään jotain pientä menen suurella ilolla auttamaan,ja olen iki onnellinen niistä harvoista kerroista kun he muistavat käydä mummoa katsomassa ,siis olen sitä mieltä että on ikäpolvien kuilu todellisuutta , mummot joutuu väistymään omien lastensa elämästä ,sillä heillähän on puolisot ja oma perhe , kyllä mummo on elämänsä elänyt ,nyt ajattelen että meidän mummojen tulisi ajoissa löytää uusi oma elämä ja antaa nuoremille myös oma elämä , usein olen ajatellut että olen liikaa ripustautunut omiin lapsiini ja siinä on ollut se vikani ,nyt vaikka olen vanha mietin kuinka voisin vielä rakentaa jotain omaa elämää ,muuttaisko paikkakuntaa ja etsis uusia tuttavia ja keskistyisin johonkin uuteen omaan juttuun .
Lapsenlapsia on siunaantunut kuusi kappaletta, vanhin täytti yhdeksäntoista, seuraava on viidentoista.
Pitkien työpäivien ja mieheni vakavan sairauden vuoksi en ehtinyt olemaan vanhimpien lastenlasten kanssa niin paljon kun olisin halunnut. Vanhin heistä on valitettavasti jäänyt etäiseksi, poikani ja hänen vaimonsa päätyivät eroon lyhyen avioliiton jälkeen ja ex vaimo asuu toisella paikkakunnalla.
Nyt kun olen yksin ja eläkkeellä olen nauttinut neljän pienemmän seurasta.
Kokopäiväiseksi hoitajaksi en kuitenkaan ryhdy. Hoidan sairastuessa, kun tarhaan ei voi mennä, ja vahdin viikonloppuna jos vanhemmilla on menoa. Vien myös lapsia retkelle, elokuviin ja teatteriin, tällaisiin tapahtumiin minne vanhemmat eivät jaksa eikä viitsi lähteä. Olen nauttinut kovasti näistä yhteisistä hetkistä. Vielä he ovat pieniä ja viihtyvät mummin seurassa, aika kuluu ja kohta se aika on ohi. Yritän pitää huolta siitä, että omaa elämää löytyy, etten erehdy elämään lasten ja lastenlasten kautta.
Kävin myös pari vuotta siivoamassa tyttäreni luona kerran viikossa. Yritin helpottaa hänen työtakkaansa, työssäkäyvänä kolmen lapsen äitinä ei ole helppoa. Meille kävi vähän niin kuin sinulle, tyttäreni alkoi kiukutella ja tiuskia minulle, mikään ei ollut hyvä. En vieläkään oikein ymmärrä mistä oli kyse, meillä on aina ollut läheiset välit. Ajattelin, että hänelle tuli jonkinlainen riittämättömyyden tunne, kun hän oli aina väsynyt ja toinen teki asioita hänen puolestaan. Katsoin parhaaksi jättää siivoamiset sikseen ja auttaa ainoastaan pyydettäessä. .
Minusta tuntuu, että tyttäreni on myös väsynyt. Lapselta ei tule yöunta katkeamattomasti tarpeeksi.Siksi sitä yrittää auttaa, mutta eihän sitä kuitenkaan voi elää toisen elämää, ymmärrän sen.
Keskustelu tuntuu keskittyvän omiin jälkeläisiin.
Omien penskojemme suhteen en ole havainnut muuta kuilua kuin asenne rahaan.
Tenavamme ovat tietenkin syntyneet toisenlaiseen maailmaan kuin me itse.
Lapsemme ovat eläneet niukkuuden, ei puutteen ajan.
Maantietellisestä erosta huolimatta olemme jatkuvasti yhteydessä.
Mielipiteitä ja neuvoja lukuunottamatta mitään eivät tevavat ole meiltä pyytäneet.
Yhden asunnon ja silloin tällöin rahaa ja jotain kalliimpaa tarpeellista tavaraa olemme heille ostaneet, rahallisesti tasapuolisesti.
Jos näkisimme tarpeelliseksi ryhtyä ohjeistamaan lapsiamme niin samalla tunnustaisimme epäonnistuneemme kasvattajina.
Viimeiset vuodet työelämässä olivat hämmentäviä.
Nuorten vastuu omasta työstä tuntui kadonneen.
Samoin kellon tuntemus oli joillakin heikkoa.
Jne.
Omat penskamme opetimme jo kotona vastuuseen ja työntekoon.
Suurin kuilu oli suhteessa omiin vanhempiini.
Äitini oli perustyytymätön, katkeroitunut ihminen joka ei missään vaiheessa hyväksynyt minua eikä perhettäni.
Isäni hyväksynnän sain kai ensimmäisen kerran tullessani lomalle kokelaana.
Myöhemmin ilmeisesti myös hankkimaani koulutukseen ja ammattiini.
Täydellinen ymmärtämättömyyden kuilu säilyi äitini kohdalla hänen kuolemaansa saakka.
Isääni opin ymmärtämään aikaisemmin.
Minä puhuisin yleisemmin ikäpolvien välisestä kuilusta.
ikäluokkani on kasvattanut omat kullanmurunsa jälkeläisineen itsekkäiksi, vastuuttomiksi, mukavuuden rakkaisi kansalaisiksi joiden ajatusmaailmassa päällimmäisenä on oma mukavuus, nautinnot ja helppous.
Onneksi on paljon poikkeuksiakin!
Minun tyttäreni ei ole pyytänyt meiltä koskaan rahaa. Mutta me olemme antaneet silloin kun olemme katsoneet olevan tarve. Myös heidän lapselleen olemme ostaneet kaikki kalliit jutut, kuten vaunut, pyöärän j,n,e.
Ei myöskään neuvoja ole kovin moneen asiaan kysellyt.Syyllistyn kyllä joskus, tai aika useinkin sellaiseen, että pyrin antamaan niitä neuvoja pyytämättä..
Omat vanhempani tekivät raskasta maalaistalon työtä. Äiti etenkin, ei ollut ulkomaan matkoja ei vapaapäiviä, vaan työtä vuorotta. Hänkin asetti aina muiden tarpeet omien edelle.
Ei sitä silloin nuorenena ymmärtänyt. Äly tulee niinsanotusti myöhäjunassa.
Kasvatti hyviä ihmisiä , meitä lapsia on 6. Jokainen on paikkansa löytänyt.
Sitä nuorena ei osaa ajatella vanhempiaan, kun on oma perhe, pienet lapset, asuntovelat ,kiireiset työt ym, murheet jos välillä ilotkin.