Varmaan yli vuoden olen käyttänyt ruppanoissani keskustapainotteista mittaustapaa. Jotenkin järkevää kun tietää että valomittaus tapahtuu keskeltä ja sen tummuuden mukaan pitää säädellä valotusta.
Oon aika paljon käyttänyt A-ja M-valotusta, mutta joskus marraskuulla kyllästyin poukkoileviin valotuksiin ja käännin valintakiekon M-asentoon ja pakotin itseni ajattelemaan kuvaustilanteissa viisaammin. Ensin tuntui hankalalta, mutta nyt sujuu jo mukavammin.
Yli kuukausi sitten ostin uuden kameran, enkä edes ole kokeillut toimiiko muut valotustavat;) pitää varmaan testata ennenkö takuu lopuu....
Kuinkas teillä muilla on tapana?
Oon aika paljon käyttänyt A-ja M-valotusta, mutta joskus marraskuulla kyllästyin poukkoileviin valotuksiin ja käännin valintakiekon M-asentoon ja pakotin itseni ajattelemaan kuvaustilanteissa viisaammin. Ensin tuntui hankalalta, mutta nyt sujuu jo mukavammin.
Yli kuukausi sitten ostin uuden kameran, enkä edes ole kokeillut toimiiko muut valotustavat;) pitää varmaan testata ennenkö takuu lopuu....
Kuinkas teillä muilla on tapana?
Vastaukset 12
Vanhimmat
mulla on filmikamerassa ainoastaan manuaalitoiminne olemassa ja digissäkin vain aukon esivalinta, eli ei en omista täysin automaattista kameraa lainkaan. Eli täysin automaatilla olen kuvannut vain pokkarilla jossa taas ei ole mitään näitä manuaalitoiminteita.
On kamera sitten filmi tai digi, sama asia. Itse luotan keskustapainoitteiseen mittaukseen jota käytän avustamaan oikean aika/aukon valintaan. Itse asiassa opin mittaustavan joskus 80 -luvulla jolloin valotuksen lukitus tuli joihinkin kameroihin. Nykyisin käytän samaa, eli vakoilen tulevalta kuva-alalta oikean valotuksen etukäteen jota käytän pohjana. Joskus joutuu tosin haarukoimaan jos on suuret erot taustavalossa.
>Itse luotan keskustapainoitteiseen mittaukseen
Mutta jos kohde ei ole keskellä vaan reunassa?
Mitataan reunasta.
Aina pitää mitata sieltä, missä valotuksen pitää olla oikein.
Puhtaasta mustasta, eikä valkoisesta ei parane mitata, koska silloin kamera valottaa aina väärin mittaustavasta riippumatta.
Mitataan kohtesta ja lukitaan muistiin. Sen jälkeen suoritetaan lopullinen sommittelu kääntelemällä kameraa kultaisten ja hopeisten leikkausten teorian mukaisesti. Tai luottaen silmään, omaan. Ei pers.
Mikä tässä on vaikeeta vai eikö ixuksissa saa lukittua tarkennusta ja valotusta pikkusen laukasijaa hipasten???
tai paremminkin pään sisälle tiukka rajatun alueen mittaus. Ihan pisteeksi ei voi sanoa, mutta tarkat rajat mittausalueelle oli jo ensimmäisessä SLR-ttl-rungossani. Kun sillä opettelin dian valottamaan oikein aikoinaan niin ei näihin matriiseihin ja monilohkoihin oikein osaa luottaa. Vaikka semmosia vaihtoehtoja tuossa 80-dikinikonissa onkin. Sama tapa pokkarillakin, pistemittaus aina päällä kunhan vaan näytöstä jotain näkee. Eilen hiihdellessä huippukirkkaalla kelillä oli optinen etsin arvossaan. Ja pokkarihan on P5000, samaa sukua.
Se eka ttl-slr oli tietennii Miranda Sensorex. Zenit 3M, Pentacon Six ja Miranda Automex edelsivät tätä käyttökamerana. Ne tietää jotka muistaa ja loput voi luntata mainion Valokuvataiteen museon laitesivuilta.
On muuten sangen mielenkiintoinen näyttely Kaapelitehtaalla nyt. Valokuvajournalismin historia toisella puolella ja H Heikuran tuotantoa vastavoimana. Rohkenen suositella. On siellä Ossin rompevitriinikin kertomassa laitekehityksen hurjasta vauhdista.
Ai niin, valotuksesta piti jatustella.
Useimmiten A tai M toiminta käytössä. Pokkarissa lähes aina A, kun ajan esivalinta ( S) jättää säätövaran hyvin pieneksi, muutaman aukon välillä liikkuvaksi. SLR-käytössä hieman vaikuttaa lasikin ja tilanne. Jos rungossa 80-200/2,8 ja yritän käsivaralta kuvata niin aikaa on pakko pitää sangen nopiana ja luottaa aukon säätymiseen.
Mitä ihmettä täällä immeiset oikein höpisee M-valotuksesta. Tarkoittaako ne ihan tosissaan täysin manuaalisesti säädettyä valotusta-siis ilman minkäänlaisen mittarin apua ?
Jos tarkoittavat, niin millä helkkarin tuurilla ne onnistuu iänkuun päivänä saamaan oikein valottuneita kuvia, kun silmäänhän ei voi luottaa ollenkaan tuossa mielessä. Silmässä kun sattuu olemaan salamannopeasti toimiva "automaattivalotus" kaiken aikaan päällä eikä kukaan ihan tarkkaan joka hetki tiedä millä aukolla valo on päästetty näkösoluille ja onko sattunut olemaan vielä jonninmoinen siristys tms. lisähimmentimenä ennen linssiä.
Jos taas jotkut haluavat snobbailla muka sillä, että säätävät jotain tai jopa kaiken itse, niin sitten pitäisi katsella peiliin ja melko pitkään.
Näillä nykykameroilla voi ja filmikameroillakin on jo vuosikymmeniä voinut kohteen mukaan valita joko aukon tai ajan esivalinnan, korjata automaatin antamaa valotusta hieman kohteen ja taustan välisten kirkkauserojen perusteella ja ehkä valita mittausalue sopivasti koko ruutua pienemmäksi vähän riippuen siitä missä se kohde luurailee ja sitten antaa automaatin hoidella valotus. Itse voi enempi keskittyä siihen varsinaisen kuvan sommitteluun yms. vaikeammin teknisesti mitattavaan hommaan.
tuumas tamperelaiset lehtikuvaajat vielä 60-luvun loppupuolella. Silloin kun pönttörolleit pikkuhiljaa vaihtu äffiin.
Jos Kodachromella valotus aurinkoisena päivänä on ollut 125 ja 11 niin miksi se muuksi muuttuisi vuosien mittaan? Kyllä ilman mitään mittaria saa täysin oikein valottuneita kuvia. Siis manuaalisesti, sanan täydessä merkityksessä.
Peiliin ei tällä iällä enää kannata kattella, edes lyhyesti.
Kyllähän automaatit on kivoja ja nopeita. Silloin kun eivät ole vain täysautomaatteja.
heh, ei se noin vaikeata ole;)
Mulla on Leica M6. Sillä ei voi ottaa muuta kuin M-asennossa kuvia kun muuta ei yksinkertaisesti ole. Mutta siinä ON valotusmittari joka kertoo mihin suuntaan pitää lisätä joko aikaa tai reikää kakkulassa isommaksi. Tämä on loistava tapa kuvata, sommittellessani näen koko ajan pitääkö valotusta korjata, paljonko ja mihin suuntaan.
Leicalla on kaksi M-sarjalaista jossa on aukon esivalintaan perustuva valotuksen automatiikka. Se onkin sitten kaikki automatiikka mitä niissä on. Nämä mallit ovat M7 ja M8. Kaikki muut ovat täysin manuaalipelejä.
Silmämääräisestikin. Ei ole kauan kun tuo oli jokapäiväistä. Eipä ensimmäiset kameroissa olleet mittaritkaan ei olleet juuri silmää tarkempia.
Jpg on pikkasen huonoa, vaatii tarkan silmän, mutta RAW onnistuu aika hyvin.
Tuotahan juuri tarkoitin.
Pitää siis olla mittari, jonka avulla säädetään tai kamera suoraan säätää.
Voihan noita nykykameroitakin käyttää ihan samalla tavalla eli asettaa ensin esim. aukon halutuksi ja säätää sitten aikaa, kunnes mittarin mukaan valotus on OK.
En minä tuota kuitenkaan miksikään täysin manuaaliseksi menetelmäksi kutsuisi, kun ON se mittari. Eikä kuvista tietenkään tule yhtään eri tavalla valottuneita kuin aukon esivalintaan perustuvalla automaatilla.
Itselläni oli eka kamera aikoinaan täysin manuaalinen, mutta valotusmittari oli kyllä erikseen eikä valotukseen käytännössä muuten olisi tolkkua saanutkaan. Mustavalkonegalla tosin oli sen verran valotusvaraa, että ehkä se olisi voinut joillakin keskimääräisillä arvoilla periaatteessa onnistuakin ja joskus onnistuikin. Puhkipalamisia ja tukossa olevia varjoja oli kyllä kuvissa enemmän kuin mittareiden kanssa toimiessa.
Silmän tarkkuuteen valon määrän mittauksessa ei voi luottaa, sillä se säätää koko ajan aukkoa eikä sitä tiedä mistään. Silmä näkee kohteen suunnilleen samana "keskiharmaana", vaikka valon määrä vaihtelisi esim. satakertaisesti.
No joo, manuaalivalotuksella tarkoitan ja muutenkin kait tarkoitetaan, että kamera ei osallistu itse sen aukon tai ajan säätämiseen vaan sen tekee aina ihminen.
Eli oli se valotusmittari erikseen salamakengässä, kädessä tai integroituna niin kyse on mielestäni manuaalivalotuksesta jos se valotus asetetaan itse.
Itse käytän tuossa manuaalivalotuksessa käytännössä vielä eri valotusta kuin se olisi puoliautomaatilla, eli aukon esivalinnalla.
Nimittäin (integroitu)mittarihan näyttää 5:ttä eri arvoa noin karkeasti arvioiden.
1. Täysin alivalottunut
2. Täysin ylivalottunut
3. Hieman ali
4. Hieman yli
5. Nappivalotus
Manuaaliasetuksilla, varsinkin jos kuvaan filmille, tietäen jonkun filmin loivuuden tai jyrkkyyden saatan yleensä valita kohdan 3 tai 4 kohdan 5 sijaan. Tämä tietysti riippuu valaistustilanteesta.
Monihan tekee näin muutenkin, automaatilla ja ohjaa kameran valotusta vaikkapa -1/3 verran johonkin suuntaan.
Tässä suhteessa manuaalivalotus on erittäin nopeata kun yli/alovalotus ei ole asetus vaan valinta per otettu kuva. Eikä ole pelkoa että valotuksen hienosäätö unohtuu päälle.
....tarkoitan että valotusta säädetään aikaa ja aukkoa muuttamalla esim. kameran mittaria hyväksikäyttäen.
Jos kuvaa vaikkapa keskustapainotteisella mittaustavalla mitaten kameran automatiikalla, niin valotus muuttuu kirkkaan taivaan ja tumman maan suhteiden vaihteluiden mukaan. Tämä vaihtelu rupes mua jurppimaan, joten alkasin mittaamaan maasta ja korjailemaan valotusta sen mukaan, tällä tempulla valotukset tulivat tasaisemmiksi. Vaikka kameraa kääntelee niin valotus pysyy samana. Ongelmia tietenkin on silloin kun valon määrä muuttuu nopeasti, harjoitus tekee kuitenkin mestarin.
Tarkennuksen jätän kameran AF:n huoleksi, se on jokatapauksessa omalla avustuksella paljon parempi kuin oma MF-tarkennus.
Ainakin mulla tahtoo tilannekuvauksessa olla ongelmana aiheen seuraamiseen menevä huomio, katse kohdistuu kuvan keskelle eikä mittarin tulkinnalle tahdo aika riittää....harjoitus kuitenkin tuntuu auttavan, ja katsetta tulee pyöriteltyä ympäri etsintä ja tilanteen hallinta paranee pikkuhiljaa.
Onneksi kaikissa tällä hetkellä käyttämissäni kamerarungoissa säätimet ovat samanmoiset, joten niiden käyttöön tottuminen on aika helppoa.