....ajatuksia illan pimeässä....
vuosimallia 1948....avioero tulee voimaan näinä päivinä...onko haikeutta ilmassa?
On, ja jonkinlaista pettymystä, vihasta en tiedä, mutta harmittaahan se, en minä näin elämääni suunnitellut - asiat vain ovat menneet niin täydellisesti pieleen kun voivat mennä.
Onneksi on terveyttä, huumorintajua, oma uusi asunto, uudet kalusteet ja vermeet. Vanhasta kodista en halua mukaani paljon mitään - ainoastaan omat henkilökohtaiset tavarani.
Mitä tavara ja roina merkitsevät sen rinnalla että koko elämä luhistui kuin korttitalo?
Yritystä paikata suhdetta on ollut; kovin vain yksipuolista - yhtä hyvin olisin voinut yrittää keskustella vessanpöntön kanssa - suomalainen, aito junttimies ei pal´keskustele ja muijakin hänen mielestään haihattelee turhia - meillä kun oli kaikki niin hyvin..
No, ei ollut.
Ei kait kukaan hyvää miestä mene tässä iässä jättämään?
Eihän jätä, hyvää miestä? Eihän?
Mitään ihmissuhdetragedioita eli kolmansia osapuolia ei ole tässä rumassa leikissä vielä mukana.
Elämä on kuin halpis-versio kauniista ja rohkeista paitsi että siellä ainakin osataan puhua!
Miksi se puhuminen on niin vaikeata?
Paljolta olisi säästytty jos olisi ollut kykyä kommunikoida muutakin:
tartteeko käydä kaupassa, onko koira ollut ulkona, ai jaa näkyy naapurin jaska taas tulevan kotin reissulta ja joo´o on ilmoja pidellyt.
Minä pystyn ja kommunikoin omien ystävieni kanssa, muuten tulisin kai höperöksi, lapset ovat tärkeitä minulle, juttelemme paljon - isä taas ei osaa puhua EDES omille lapsilleen kuin että nooooo, miten on auto kulkenut ja onko tullut palkankorotusta ja joo´o on se ilmoja pidellyt.
Mikä siinä puhumisessa on niin vaikeata?
Pelkää paljastavansa sisintään?
Että jotenkin mokaa, antaa toisen ehkå huomata että on ihan yhtä haavoittuvainen kuin itse?
Kun koti nyt menee kahtia, on mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu.
Hän ei asioistaan puhu - kenellekään - tuota menoa en ihmettelisi vaikka saisi infarktin - ei voi olla terveellistä padota kaikki sisälleen.
Minä en jaksa/viitsi/ vaivaudu enää.
Puhumaan ei olla opittu, minä puhua pärpätän koko ajan, toinen istuu nenä kiinni lehdessä tai telkkarin ruudussa tulee sieltä sitten vaikka pitsin nypläystä - ettei vaan tarvitse puhua.
Onko olemassa vuosikertani herrasmiehiä jotka osaavat puhua?
Ei luulisi sen olevan niin vaikeata.
Mutta jotain olen pitkästä liitosta oppinut; ne opit sovellan vapaudessa; kukaan ei enää ikinä käske/komenna/nolaa minua junttiudellaan!
Ei osaa edes katsoa ihmisiä silmiin kun puhuu - olen hävennyt, kun hän on jotain yrittänyt sanoa naapureille - silloinkin Juntti nr I katsoo minua - eikä sitä ihmistä mitä hän puhuttelee.
On mahtanut olla mahtavat eväät kotoa.
Meille opetettiin , että rehellinen ihminen katsoo toista suoraan silmiin eikä vilkuile sivuille koko ajan ja toinen juttu; hän virnuilee koko ajan -siis ihan koko ajan.
Viimeksi kun olimme hautajaisissa eräs sukulaiseni sanoi, että muu suku toivoo, etten enää toisi häntä hautajaisiin; muilla valuvat kyyneleet poskia pitkin ja yksi Juntti seisoo virnuilemassa.
Tiedän, että myös simpanssit virnuilevat kun peittävät epävarmuutensaä mutta eihän ihminen nyt sentään apina ole vaikka harvoin, hyvin, hyvin, hyvin harvoin käy suihkussa...
Menneet / tulevaisuus/ siinä kaikki.
Katson eteenpäin, ja toivon että löydän sen rauhan ja kunnioituksen mitä en herra Juntilta koskaan saanut, hän piti aina minua itsestään selvänä " muijana joka tekee mitä käsken" voi Jeesus auta häntä näkemään, miten sokea hän on.
Mutta toisaalta; mitä hiivattia minä enää hänestä murehdin tai edes ajattelen häntä?
Oikeuden päätös tullee näinä päivinä ja sinä päivänä otan myös takaisin tyttönimeni, en halua hänen nimeään kantaa.
Meillä oli pitkä tuttavuus - liitto - melkein 40 vuotta - ja V I R N U I L L E N voisi sanoa =
ja ihan suotta!
Vaan ei ihan turhaan, meillä on ihanat lapset ja ihanat lapsenlapset, ei se kaikki ole ollut turhaan.
Me jatkamme tästä omin voimin.
Omin eväin ja elämme kuten haluamme, toinen mykkänä junttina ja toinen sosiaalisena, toivottavasti paljon iloisempana kuin ennen...
vuosimallia 1948....avioero tulee voimaan näinä päivinä...onko haikeutta ilmassa?
On, ja jonkinlaista pettymystä, vihasta en tiedä, mutta harmittaahan se, en minä näin elämääni suunnitellut - asiat vain ovat menneet niin täydellisesti pieleen kun voivat mennä.
Onneksi on terveyttä, huumorintajua, oma uusi asunto, uudet kalusteet ja vermeet. Vanhasta kodista en halua mukaani paljon mitään - ainoastaan omat henkilökohtaiset tavarani.
Mitä tavara ja roina merkitsevät sen rinnalla että koko elämä luhistui kuin korttitalo?
Yritystä paikata suhdetta on ollut; kovin vain yksipuolista - yhtä hyvin olisin voinut yrittää keskustella vessanpöntön kanssa - suomalainen, aito junttimies ei pal´keskustele ja muijakin hänen mielestään haihattelee turhia - meillä kun oli kaikki niin hyvin..
No, ei ollut.
Ei kait kukaan hyvää miestä mene tässä iässä jättämään?
Eihän jätä, hyvää miestä? Eihän?
Mitään ihmissuhdetragedioita eli kolmansia osapuolia ei ole tässä rumassa leikissä vielä mukana.
Elämä on kuin halpis-versio kauniista ja rohkeista paitsi että siellä ainakin osataan puhua!
Miksi se puhuminen on niin vaikeata?
Paljolta olisi säästytty jos olisi ollut kykyä kommunikoida muutakin:
tartteeko käydä kaupassa, onko koira ollut ulkona, ai jaa näkyy naapurin jaska taas tulevan kotin reissulta ja joo´o on ilmoja pidellyt.
Minä pystyn ja kommunikoin omien ystävieni kanssa, muuten tulisin kai höperöksi, lapset ovat tärkeitä minulle, juttelemme paljon - isä taas ei osaa puhua EDES omille lapsilleen kuin että nooooo, miten on auto kulkenut ja onko tullut palkankorotusta ja joo´o on se ilmoja pidellyt.
Mikä siinä puhumisessa on niin vaikeata?
Pelkää paljastavansa sisintään?
Että jotenkin mokaa, antaa toisen ehkå huomata että on ihan yhtä haavoittuvainen kuin itse?
Kun koti nyt menee kahtia, on mielenkiintoista nähdä mitä tapahtuu.
Hän ei asioistaan puhu - kenellekään - tuota menoa en ihmettelisi vaikka saisi infarktin - ei voi olla terveellistä padota kaikki sisälleen.
Minä en jaksa/viitsi/ vaivaudu enää.
Puhumaan ei olla opittu, minä puhua pärpätän koko ajan, toinen istuu nenä kiinni lehdessä tai telkkarin ruudussa tulee sieltä sitten vaikka pitsin nypläystä - ettei vaan tarvitse puhua.
Onko olemassa vuosikertani herrasmiehiä jotka osaavat puhua?
Ei luulisi sen olevan niin vaikeata.
Mutta jotain olen pitkästä liitosta oppinut; ne opit sovellan vapaudessa; kukaan ei enää ikinä käske/komenna/nolaa minua junttiudellaan!
Ei osaa edes katsoa ihmisiä silmiin kun puhuu - olen hävennyt, kun hän on jotain yrittänyt sanoa naapureille - silloinkin Juntti nr I katsoo minua - eikä sitä ihmistä mitä hän puhuttelee.
On mahtanut olla mahtavat eväät kotoa.
Meille opetettiin , että rehellinen ihminen katsoo toista suoraan silmiin eikä vilkuile sivuille koko ajan ja toinen juttu; hän virnuilee koko ajan -siis ihan koko ajan.
Viimeksi kun olimme hautajaisissa eräs sukulaiseni sanoi, että muu suku toivoo, etten enää toisi häntä hautajaisiin; muilla valuvat kyyneleet poskia pitkin ja yksi Juntti seisoo virnuilemassa.
Tiedän, että myös simpanssit virnuilevat kun peittävät epävarmuutensaä mutta eihän ihminen nyt sentään apina ole vaikka harvoin, hyvin, hyvin, hyvin harvoin käy suihkussa...
Menneet / tulevaisuus/ siinä kaikki.
Katson eteenpäin, ja toivon että löydän sen rauhan ja kunnioituksen mitä en herra Juntilta koskaan saanut, hän piti aina minua itsestään selvänä " muijana joka tekee mitä käsken" voi Jeesus auta häntä näkemään, miten sokea hän on.
Mutta toisaalta; mitä hiivattia minä enää hänestä murehdin tai edes ajattelen häntä?
Oikeuden päätös tullee näinä päivinä ja sinä päivänä otan myös takaisin tyttönimeni, en halua hänen nimeään kantaa.
Meillä oli pitkä tuttavuus - liitto - melkein 40 vuotta - ja V I R N U I L L E N voisi sanoa =
ja ihan suotta!
Vaan ei ihan turhaan, meillä on ihanat lapset ja ihanat lapsenlapset, ei se kaikki ole ollut turhaan.
Me jatkamme tästä omin voimin.
Omin eväin ja elämme kuten haluamme, toinen mykkänä junttina ja toinen sosiaalisena, toivottavasti paljon iloisempana kuin ennen...
Vastaukset 30
Vanhimmat
mutta varmaan totta. Olen sivusta seurannut yhden pitkän liiton päättymistä eroon. Osapuolet eivät ole pystyneet keskustelemaan. Rakkautta on ollut, mutta se on vain loppunut. Mutta onhan meitä eri syistä yksin eläviä. Itsensä kanssa on tultava toimeen, mutta kukaan ei määräile. Tervetuloa joukkoon.
Itse n. 20 vuotta sitten tein saman ratkaisun. Katunut en ole hetkeäkään, elänyt omaa elämää, valinnut hiljaisuuden tai puhekaverit.
Hiekansirusista kasvaa helmiä, mitä kohtaloistamme?
Kiitos toivotuksesta.
Kyllä minä pärjään.
Minulla on paljon ystäviä jotka todella tukevat ja ymmärtävät, ja ovat ihmetelleet miten olen jaksanut elää avioliitossa joka on ollut kuollut ainakin 15-17 vuotta, - ei mitään yhteistä - ei niin minkäänlaista avioelämää. En viitsi kírjoittaa, miltä se on tuntunut.
Lorun loppu on myös uuden alku ja siihen uuteen
kannattaa satsata.
Positiivinen asennoitumisesi auttaa varmasti
selviämään tämänkin hetteikön yli, vaikka haikeus
ja muistelot saattavat joskus myllertääkin mielessä.
Nyt kompassisasi on uusi suunta ja kokemuksesta tiedät varoa vanhoja rotkoja.
Onnea matkaan!
Kysymykseesi vastaan.
Herrasmiehiä löytyy tästäkin vuosikerrasta:
miehiä...jotka eivät alista,
miehiä...jotka pitävät naisia tasa-arvoisina kumppaneina,
miehiä...jotka ovat luotettavia partnereita,
miehiä...jotka rakastavat ja joita voi rakastaa
ja yhteinen huumori kestää.
Kokemuksesta puhun.
Aika monta vuotta kestitte.
Muistatko, montako vuotta meni, ennen kuin sait miehesi kokemaan alemmuudentunnetta?
Annoitko hänen koskaan olla oikeassa, vai päjätitkö hänen mielipiteensä nollaksi?
Annoitko lastennekin ymmärtää, että isä on taukki niin että isä ei uskaltanut keskustella heidänkään kanssaan?
Fraasien luetteleminen lapsille kuvastaa nuijittua luonnetta. Niitä kun ei voi arvostella.
Nuijitua luonnetta suojelemaan kehittyy itsesuojelu, joka ilmenee ironiana ja hälläväliä käyttäytymisensä.
Myös itsensä vähättely kuuluu kuvaan. Mitäs tässä meikäläinen, tyyliin.
Otsikkoon kirjoitin, teitä on paljon.
Väitän, että näin on, sillä nainen on keskustelijana monimuotoisempi ja siksi helposti sotkee miehen ajatukset ja lauseet.
Kun mies kunnioittaa naistaan, niin hän vaikenee helposti, ettei ärsytä rakastaan.
Älykäs nainen ymmärtää antaa sanavaltaa myös puolisolleen.
Älykäs nainen antaa miehelleen aikaa suodattaa naisensa puheesta oleelliset asiat ja vastata niihin.
Älykäs nainen ymmärtää yksinkertaisestikin sanotun lauseen järkevyyden.
Itsekeskeinen nainen antaa arvoa vain omalle mielipiteelleen ja nuijii sen läpi. Eli avioliiton demokratiasta ei juuri voi silloin puha.
Niin sitten kehittyy tuo valtasuhde perheeseen.
Ei kumma, että monet tällaiset tapaukset päättyvät miehen osalta itsetuhoisen onnettomasti.
Voisit hämmästyä, jos pääsisit kärpäseksi kattoon paikassa, jossa miestäsi ei tunneta. Hän saattaa olla sanavalmis mielipiteen ilmaisija, jopa keskustelun johtaja.
Toivon teille kummallekin hyvää jatkoa.
Taistelu vallasta on usein syynä. Siinä hommassa
naiset usein "pärjää." Olet kuin liekanarussa.
Jos annat periksi, liekanaru lyhenee.
Niin siinä käy "kone käy ja pälpättää", mitätä
muuta teet kuin olet hiljaa tai virnuilet. Jos sanot jotakin, syttyy sota.
On ihmisiä, jotka eivät koskaan erehdy ja ovat
aina oikeassa ja osaavat hankkia siihen todistajat.
Hyvää jatkoa. Turha elää toivottomuudessa.
Eipä ole ensimmäinen avioliitto, joka kariutuu naisen ylemmyyden tunteeseen.
Monta kertaa olen ihmetellyt miesten pinnan kestämistä näitten pälpättävien naistensa kanssa.
Ero on varmasti aloittajan tapauksessa paras ratkaisu, koska kunnioitus mieheen on mennyt.
Myös miehellä on mahdollisuus etsiä uutta kumppania.
Kyllä se alistaminen on lähtöisin hänen lapsuudenkodistaan, perhe ei ollut erityisen pidetty paikkakunnalla vanhojen asioiden takia ( 1918) ja heille opetettiin paljon sellaista, mitä ehkä muiden perheiden lapsille ei; koskaan ei saa myöntää mitään - vaikka jäisi kiinni rysän päältä niin ei kun kieltämään.
En ole ikinä aivopessyt lapsiani; itse hän sen on aiheuttanut ikuisella murjotuksellaan.
Ja juu,voi hän olla keskustelun johtaja, vaikka puheenjohtaja jos sikseen tulee - eri asia kuka sitä skeidaa jaksaa kuunnella.
Nuijittu mies on itse nuijinut liian monta ja liian usein.
Tässä ei sen enempää, mutta sanonpa vain että uskoisin hänen saavan sitä itseään naamaan suoraan tuulettimesta, kun yksin jää ja saa huomata, ettei kaikki olekaan itsestään selvää..
Jos joku joutui kokemaan alemmuudentunnetta niin minä, jouduin parsimaan sukkahousutkin koska äijä oli niin helvetin pihi ettei uusia saanut ostaa, kirpparilta olen vaatteeni ostanut vuosikausia - vaan en osta enää.
Aikanaan kun lapsille piti saada vaatetta, minä ne hommasin, kaikki oli hänen mielestään liian kallista.
Ja kuule, kyllä sellainen äijä on heikko tapaus jos nainen pystyy sotkemaan ajatukset, puheet..
Terveisin.
Jos saisin tietää, että joku toinen nainen on kiinnostunut tästä kävelevästä paskaläjästä, voisin jopa yrittää siistiä hänet riiausmatkalle eli pakottaisin suihkuun, pukisin puhtaat vaatteet vaikka puoliväkisin.
Ja ostaisin sille naisparalle ison pyykkipojan - kas paskanhaju ei aina lähde - edes pesemällä.
Sepä oli harvinaisen rakentava puheenvuoro. Täytyy todeta, että kyllä nainen osaa keskustella sivistyneesti ja korrektisti. Noilla eväillä sitä pärjää.(taisi kuitenkin olla keskustelun aloittaja, joka intoutui itsestään.)
Juu ei ollut keskustelun aloittaja. Sorry, jos petyit.
Mutta en silti kiistä ettenkö olisi voinut ajatella noin-kin..
rakastuneeksi tuollaiseen mörökölliin? Onko rakkaus vain niin sokeata? Kaikesta huolimatta tulkaa onnelliseksi kumpikin tahoillanne. Välttäkää katkeruutta se on huono matkakumppani.
...mitä 19 vuotias elämästä tietää,,,kun toinen maalaa ummet-lammet ...
kun suku vastusti liittoa - sitä innokkaammin hänestä pidin kiinni - NO ei olisi kannattanut..
Siis yli 40 vuotta meni sinulta muokata mies sellaseksi kuin nyt kuvailet hänen olevan.
Omien sanojesi mukaan alun perin kiinostava mies, mutta sitten kun sinä sait mitä halusit, eli sen miehen, alkoi miehen muuttaminen.
Pieleen kuitekin tuntuu menneen. Lopputulos ei tyydytäkkään itseäsi.
Sukulaisillesi ja lapsillesi kerrot miten halviksittava mies sinulla on.
Pidät itseäsi ilmeisesti fiksuna, mutta sivullisesta se ei siltä vaikuta.
Fiksu ihminen ei nimittele elämänkumppaniaan edes netin keskustelupalstoilla.
toisen mokkasiineissa kävelemisestä ja arvostelusta sen jälkeen. Intiaanit olivat kiinni luonnossa, elämässä ja heidän viisautensa oli elämän jatkumisen viisautta.
En ole kävellyt aloittajan mokkasiineissa, et sinäkään, omissamme vain. Miksi me arvostelisimme kumpaakaan?
Aikoinaan olin erityisen kiitollinen heistä, jotka eivät asettuneet kummankaan puolelle. Oli ihmisiä, jotka olivat meidän molempien kanssa niin kuin ennenkin. Heitä oli vähän.
tiet erkanevat. Surullista myös, että moni kuvittelee, mitä on tapahtunut, vaikka ei tunne tätä tapausta. Toivottavasti kumpikin osapuoli pääsee uuden elämän alkuun.
Ne kulissit?
Onko se sitä, ettei aviopari puhu toiselleen kuin ne ihan ihan ihan pakolliset?
Onko se sitä, kun vaimo tietää miehellään olevan lapsi avioliiton ulkopuolella mutta ei ole " tietävinään" juuri tästä syystä:
MITÄHÄN NE IHMISETKIN SANOISIVAT ?
Niin, mitähän sanoisivat?
Että vaimo vihdoin ja viimein antoi kulissien romahtaa?
Entä sitten?
Ei maailma siihen kaadu.
Jos vaimo tietää, miehellään olevan lapsi liiton ulkopuolella - eikä ole tietävinään siitä - kovinpa on raukkamaista JA pelkurimaista ettei uskalla asiasta puhua - kertoa -
mutta miksipä kertoisi?
Ulkoisesti " liitto" jatkuu, kaikki säilyy ennallaan, olemalla sokea sopivassa paikassa ei tarvitse jakaa kotia, ei velkoja..
Minua on aina ärsyttänyt oman sukupuoleni mahdoton puhumisen tarve.
Olen säälinyt miehiä jotka joutuvat noita puhemyllyjä kestämään.
Lisäksi joka asia, pieninkin, pitää analysoida puhki.
Elämästä menee maku jos se on tuollaista.
Ei sentään aivan kaikki ole tuollaisia, olen jopa tavannut ikäisiäni naisia jotka osaavat kuunnella, mutta tosi harvoin.
Vain itseään voi muuttaa.
Olisi pitänyt jo aikaisemmin lähteä noin kamalan miehen luota.
Nyt on katkeruus sitä luokkaa, ettei paremmasta väliä.
Itse lähdin heti, kun siltä tuntui.
Olen aina ollut sitä mieltä, että maailma on täynnä typeriä naisia. Tämä tarina vain varmentaa käsitykseni. Nuorena kuvittelevat muuttavansa miehen ja vanha motkottavat, kun eivät ole riittävän aikaisin ymmärtäneet tosiasioita. Roikkuvat miehessä kiinni kuin pyykit narulla. Ja voi sitä katkeruutta ja toisen syyttämistä, kun pitäisi katsoa peiliin ja kysyä, miksi? Olisikohan jotain syytä katkeruuteen itsessäkin.
Osuit naulan kantaan sanoessasi maailman olevan täynnä typeriä naisia.
En jaksa kuunnella naisten valituksia miehistään kuinka epäsiistejä, puhumattomia ja huonokäytöksisiä miehet ovat.
Itse nämä naiset eivät mitenkään poikkea edukseen miehensä rinnalla, hoitamattomia, epäsiistejä, ylilihavia hieltä haisevia hössöttäjiä.
Usein mies jopa vaikuttaa fiksummalta, ei ainakaan puhu naisestaan pahaa sivullisille.
Olen ollut naimisissa yli 40 vuotta miehen kanssa johon tutustuin 18 vuotiaana.
Liittomme perustuu keskinäiseen kunnioitukseen ja sanan- ja toiminnan vapauteen.
Onpa sinulla rakas kanssasisar kummallisia naistuttavia?
Että yli-lihavia, hieltä haisevia ihan?
Harva nainen nykyään haisee hielle mutta juntit kyllä aina ja joka paikassa.
Jos se on fiksuuden kuva sinusta, että vaikenee niin onpa juntti sitten fiksu - ja että olet ollut yli 40 vuotta liitossa ei kylläkään todista yhtään mitään -
kukaanhan ei tiedä, millainen se teidän liittonne on - pelkkää heiluvaa kulissia???
Irti ei voi hellittää, vai?
Pitää kynsin hampain kiinni hamaan hautaan vaikka elämäsi on yhtä / sanonko??
No, en sano, etten vaikuta yhtä typerältä kuin sinä.
Että oikein keskinäiseen kunnioitukseen sanan JA toiminnan vapauttaKIN?
Oho, kylläpä tuli paksua...sanonko mitä????
Olisi erittäin mukavaa kuulla myös miehesi mielipdettä asiasta - oletko nyt varmasti jaksanut häntä kunnioittaa niin hyvinä kuin
pahoina päivinä - niin terveydessä KUIN SAIRAUDESSAKIN ?????
Miten kohtaan miehesi, kun hän sairastelee???
Tämä kirjoitus paljastaa sen suuuren tietämättömyyden ja osittain myös lukutaidottomuuden mikä vallitsee: eivätkö ihmiset osaa lukea?
Tai ymmärtää lukemaansa?
Alkuperäinen kirjoitus oli rehellinen pohdinta, mitähän ne " pitkät avioliitot" oikein ovat jos tarkemmin tutkailisi?
Pelkkää auvoista onnea, vai pettymystä, pelkoa sen edessä ettei uskalleta erota " mitähän ihmisetkin sanoisivat"?
Ei kai alkuperäinen kirjoittaja ratkaisuaan olisi tehnyt jos ei olisi tuntenut sen olevan tarpeen?
Ei kait koskaan ole helppoa jättää toinen - pitkänkään avioliiton jälkeen?
Sen sijaan, että me kanssasisaret antaisimme tukea alkuperäiselle kirjoittajalle - paljastamme oman sisäisen katkeran itsemme; hän uskalsi, me ehkä emme....
Siis voimia kaikille kanssasisarille!!!
Näinhän se on; jos joku on meitä rohkeampi sitä täytyy pistää tikulla silmään vaikka kaikkia tosiasioita ei tiedetä.
Minäkin tunnen avioparin, joka on alkuperäisen kirjoituksen tasoinen; mies oikea junttien äiti, epäsiisti, ilkeä suustaan, sairaalloisen pihi, ei pidä yhteyttä kehenkään, on olemassa sisaruksia ja muita sukulaisia, mutta ei mitään yhteyttä.
TämäKIN liitto päättyy eroon; enkä ihmettele yhtään; juuri eilen vaimo sanoi minulle kaupassa että mitta on täysi.
Oli yrittänyt puhua mielleen = ei mitään tulosta.
Jää taas yksi " hyvä" mies vapaaksi.
Erosin 7 vuotta sitten ja se oli oikea päätös.Minä en jaksanut enää sitä syyllistämistä,alistamista,kiukkua,aina asiat huonosti,tyytymättömyyttä kaikkeen ja puhumattomuutta asioista.Sairastuin ja kun olisin tarvinnut häntä lähelle,edes vähän tukemaan,kaikki matsit,kaverit,työ oli tärkeimpiä kuin vaimo.Niinä yön hetkinä kun olin yksin se päätös lähteä tuli vain hiljalleen.Olin niin helpottunut kun sain sen päätöksen tehtyä,kotona asuva lapseni tuli mukaani.(muut lapset jo aikuisia) Eihän tämä ex-mieheni halu "omistaa"tähän päättynyt,lapsen ja nyt nuoren kautta jatkuu edelleen kiusana jonka lapseni kokee.Sovitut tapaamiset ei pidä paikkaansa,hän vain ilmoittaa että nyt et voi tulla,hän on poissa jne..Jos hän saa tietää jostain että olen menossa jonnekkin esim. matkalle,silloin tapaamiset ei onnistu lainkaan.Kaikki muu menee lapsen edelle,(samoin kun aikanaan aviossa)ei mikään sovittu pidä paikkaansa,eilen viimeksi taas tapaaminen peruttiin.Tuntuu sydämmessä niin kipeältä katsoa miten hän pettyy isäänsä kerta toisen jälkeen..Hän soittaa minulle ja yrittää purkaa "pahaa oloaan" edelleen syllistämällä minua jostain,tai viestittää,mutta suljen puhelimen enkä ole enää hänen "kynnysmatto"Aviossa ollessamme yritin että hän tulisi keskustelemaan kanssani jonnekkin asioistamme,kehotti vain minua menemään yksin,hän on kaikki tehnyt oikein,hän on kuulemma täydellinen hyvä mies.Meillä menee muuten nuoren kanssa hyvin,meillä on uusi koti ja asiat ok.mutta vastuu hänestä on minulla yksin.Tapasin uuden miehen parivuotta sitten tapaillaan viikonloppuisin,vietetään aikaa yhdessä paljon kolmistaankin.Hän vierestä on seurannut tätä ex-miehen toilailua,sanoi vain että uskomatonta,ellei tietäisi että totta.Tiedän nyt että toisenlaisiakin miehiä on.Sinulle toivon kaikkea hyvää elämässä ja katsele avoimin silmin ympärillesi,anna itsellesi aikaa toipua,sure erosi ja kokoa elämäsi uudelleen.
En sano muuta; kuin kiitos.
Nostin vaimoni, joka valitti lähes kaikista asioista ja ikuisen mäkättäjän pihalle. Kyllästyin myös kuuntelemaan valituista ainaisesta migreenistä ja siitä kuinka häntä ei ymmärretä.
En katsellut ja kuunnellut mokomaa ämmää kuin vajaat neljä vuotta eli vähän yli sen ajan, kun lapsi tarvitsi äidinmaitoa. Nyt olen onnellinen lapseni yksin huoltaja.
Ihmettelen niitä naisia, jotka jaksavat "kärsiä" vuosikymmeniä, jopa sadistista miestään.
Suosittelen ryhdistäytymistä. Oma vika, jos suksi ei luista.
Vikaa täytyy olla itsessäkin, jos sietää moista vuosikymmeniä.
kuinka syvälle kasvatus juurruttaa ihmiseen velvollisuudentunnon ja koti antaa mallin omalle käyttäytymiselle, - pelkkä ajatuskin mahdollisesta erosta tuo häpeän.
*
Pirre on oikeassa; vähän vanhempien naisten kohdalla varsinkin - minun äitini opetti että naisen TÄYTYY totella aviomiestään, olla tälle alamainen, ei saa koskaan vaatia mitään itselleen, kaiken pitää hyväksyä, mistään ei saa moittia ( vaikka toinen ei ymmärtäisi käydä edes 2 kertaa vuodessa suihkussa - kaikesta pitää olla kiitollinen, lapsia pitää kasvattaa yksin eikä vaivata perheen PÄÄTÄ sillä, ja ennen kaikkea - s a n o i äiti - että naisen tulee pitää tukka puhtaana!
Olen syntynyt 1949, enkä usko että tämä " opetusmalli" vieras on muillekaan.
Opitusta tavoista, sisäistetystä käyttäytymisestä, on kyllä vaikeaa päästä ja kyllä - se avioero tuntuu häpeältä - aina kun ajattelen äitiäni - hän se minut sellaiseen naisten " korkeakouluun" valmisti ja kyllä. Hän myös eli itse niin.
Tuhoisin seurauksin.