Ongelmat alkavat näyttävästi kertyä iän myötä, sillä nykyään on liian monta vaikeata estettä elämässä edessä enkä selviä kaikista, mutta sitä ihmettelen että miksen ole masentunut enkä allapäin ollenkaan. Olen 18v ja aloitetaan lukiosta josta kaikki ongelmat alkoivat. Lukion ekalla "sairastuin" ikävään jännitystautiin, jossa vatsa rupeaa ääntelee hiljaisissa ihmispaikoissa, kuten koulussa, autokouluissa ja kaikessa missä on ihmisiä. Etenkin kokeissa koska silloin luokassa on täysi hiljaisuus. Asiaa ei parantanut kun ainoa sekä paras kaverini vaihtoi koulua ja jäin yksin. Tästä lähti sitten melkoinen lintsaamisekierre, koska välillä tunneille meno oli mahdotonta. Loppujen lopuksi lukion kuitenkin selvitin vaikka se aika olikin helvettiä. Lukion kolmannella sen sijaan sairastuin sellaiseen "jännitystautiin", jossa aamupala ei maistunut yhtään ja aluksi se rajoittui vain aamupalaan. Ajan mittaan asia vain huononeni ja koulussakaan ei pystynyt enään syömään vaan syömiset rajoittui koulun ulkopuolelle. Ja lopulta ruokahaluni katoaa jos tulee pieninkin mutka matkaan. Kaikesta huolimatta ja kuin ihmeen kaupalla tänä aikana pääsin luuviuludesta ensimmäistä kertaa elämässäni eroon ja nyt olen jo normaalipainoinen, enkä enää halua lommonaamaiseksi kynäniskaksi. Mutta palatakseni tähän päivään, edessä on paljon askareita, mm huomenna alkavat yo-kirjoitukset, kuukauden päästä sukulaisen hautajaiset, jossa esiinnyn, kesällä armeija, sekä vielä 2 vajaata kurssia koulusta jotka pitäisi selvittää plus sitten nämä kaksi aiempaa mainitsemaani sairautta, joiden takia elämä on mahdotonta, mutta kaikesta eniten ihmettelen sitä etteivät nämä murheet sureta yhtään, vaikka tämä on elämäni selvästi raskainta aikaa. Välillä olen halunnut luovuttaa ja vääristää maailmankuvaa siten ettei enään ole pakokeinoa, mutta jostain syystä en vain tunne itseäni surulliseksi. Tiedän että ulkopuolisen on vaikea kuvitella tilannettani ja varmasti monet vähättelevät, mutta pakko nyt jotenkin on avauduttava... kiitokset niille jotka jaksoivat lukea
Ei ole helppoa...
Rainbow415
15506
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 15
Vanhimmat
Ehkä sinulle ei ole ongelmia tarpeeksi että tuntisit itsesi surulliseksi. Olen kärsinyt yli 10 vuotta tuollaisista sairauksista ja ties mistä muistakin, etten ole saanut vielä koulujakaan loppuun. Armeijaankaan en saanut mennä. Joskus voin olla lähes viikon syömättä, ja minulla on esimerkiksi alkanut tulemaan sydänkipuja rasittavan elämäntyylin takia. Minulla on lähes koko ajan flunssainen ja kuumeinen olo, ja oksentelen väsymyksen takia. Näistä asioista en kuitenkaan tunne surua ja kyllähän näihin tottuu, vaikka olen aina ollut herkkä. Joistakin muista asioista olen sitten usein surullinen.
No itse kestän kaiken muun paitsi sen jos ei pysty syömään. En enään halua olla se sama luuviulu joka olin muinoin. Nykyään joutuu väkisin ahmimaan ja yleensä sekään ei auta kun joutuu jo käydä oksentamassa... ja paineita lisää kun kaikki odottavat minusta ylioppilasta, mutta 2 kurssia on vajaana ja lukuloma mennyt persiilleen kun ei ole pystynyt lukemaan. Ehkä about tunnin yhteensä koko lomana ja huomenna eka koitos. Ja armeijaa en halua skipata, mutta jos näin jatkuu niin ei kai muuta vaihtoehtoa ole...
Enpä oikein tiedä mitä tuohon sanoa... itse en juurikaan syö... aamuisin ei oikein pysty, mutta yritän kuitenkin jotain, kouluruokailulla käyn joskus, mutta yleensä sekin jää nykyisin välistä ja kotona syön vain leipää tai joskus ruokaa, jos joku sitä vaivautuu laittamaan... silti olen aivan normaalipainoinen. Tämän lisäksi vatsani tahtoo olla välillä sekaisin, mutta enpä tuota syytä tiedä... mutta suru itselläni tulee kyllä aivan muista asioista. Henkilökohtaiset jutut syövät voimia ja niiden takia ahdistaa joskus ja saattaa oksettaakin toisinaan... mutta kuitenkin sen kestää... tsemppiä teille...
Siis minkälaiset syömistottumukset sulla on?
Tietysti sulla on flunssainen ja kuumeinen olo jos et syö kunnolla.
Sun ruumis alkaa ottaa tarvittavia aineita sun oman ruumiin varastoista ku et kerran saa niitä ravinnostas.
Ja se taas madaltaa kehonpuolustuskykyä jolloin flunssa on ihan järkeenkäyvää.
Aloittelevat urheilijatkin sairastuu alotettuaan kuntoilun kun ne ei syö tarpeeksi.
Kehon ravinteiden kulutus yltyy urheillessa joten ruuan syöminen pitääkin olla sen mukaista.
Alkakaa kuntoilla niin olokin paranee :)
Joo, kuulostaa jyrkältä ja vaikealta ku ei jaksais mut kyl tää on ihan totta et urheillessa mielialakin kohoaa :)
"Siis minkälaiset syömistottumukset sulla on?"
Mitä tarkoitat? Syön jos yksinkertaisesti kaikki seuraavat ehdot täyttyvät:
1. Olen käynyt kaupassa eli syötävää ylipäätänsä löytyy
2. Tunnen nälkää
3. En voi pahoin
4. Kello EI ole 3-5 välillä yöllä, koska silloin pistän suuhuni korkeintaan unipillereitä.
"Sun ruumis alkaa ottaa tarvittavia aineita sun oman ruumiin varastoista ku et kerran saa niitä ravinnostas."
Ottakoot. On mulla vatsassa pari pikku makkaraa istuessani.
"Joo, kuulostaa jyrkältä ja vaikealta ku ei jaksais mut kyl tää on ihan totta et urheillessa mielialakin kohoaa :)"
Joillekin se on totta ja joillekin ei.
Minullakin on joskus niitä ahmimispäiviä mutta en luurangoksi tulemisen pelossa vaan siksi, etteivät kaikki vaatteet jäisi isoiksi. Minulla on paineita enimmäkseen siitä, että tuleeko minulle vielä normaali tulevaisuus vai pystyisinkö työntämään veitsen niskani läpi jos sellainen tarve tulee. Tälläinen epätietoisuus on raastavaa.
Monille ei maistu ruoka aamuisin, joten ei se vaarallista ole jos jättäisikin aamupalan väliin. Aina sitä aamupalaa jaksetaan hehkuttaa mutta ihmisethän on erilaisia. Itekin olen kaikesta huolimatta normaalipainoinen. Hoikahko, mutta tämä pukee minua. En haluaisikaan itselleni valtavia muskeleita, koska ne ovat mielestäni luonnottomia ja siten vastenmielisiä.
Onnea sullekin.
On se vaan kumma ku kaikilla tuntuu olevan nuoruudessaan joku ongelma.
Siis ku mä oon puhunu nuoruuden ongelmista niin kaikkien vanhemmilla tuntui olleen samat ongelmat.
Et jos noi vanhemmatkin sukupolvet pääs ongelmistaan niin mekin päästään :)
Mä ainakin aion onnistuu :)
Nyt unohdat ne jotka eivät ole päässeet ongelmistaan. Ymmärrettävää sillä ethän ole voinut keskustella heidän kanssaan. Koska monille meidänkin sukupolvesta käy samoin niin tietenkin se näkyy tälläkin palstalla.
Tykkään nostella puntteja, mutta siihen se sitten jääkin kun viikon verran nostelee niin ruokahalu tahtoo kadota, joten sitten joutuu lopettamaan liikunta ettei energiaa mene, kun sen saanti on heikkoa. Nykyisin aamulla kun herää aikaisin niin rupeaa oksettamaan ilman, että ajattelee ruokaa... ruokailuni eivät ole kauhean terveellisiä, koska vanhemmat ovat yötä päivää töissä ja itse joutuu ruokkimaan itsensä ja ruoka koostuu yleensä valmisruoista, eikä hedelmiä eikä vihanneksia tule nautittua yhtään. Olen kokeillut muutaman viikon syödä myös hedelmiä ja vihanneksia, mutta ei ongelma lieventynyt millään tapaa... rohkaisen mieltäni siten että kirjoitusten jälkeen eräs vaihde elämästä ohi eikä tarvitse niin paljoa jännittää enään... kiitoksia tuesta kaikille vastanneille ;)
Laihuus/lihavuus/normalius voi hyvin pitkälti olla myös geeneistä kiinni, sillä isäni, hänen veljensä, heidän isänsä ja minunkin veljeni ovat hoikkia ja kaikki saavat nähdä vaivaa syömisen suhteen että pysyvät normaalipainoisina. Luulen että tämä ruokahaluttomuus johtunee siitä että viime kesänä jouduin eroamaan kauaksi tyttöystävästäni ja nykyisin näemme harvoin lomaisin, mutta mitään en mene tämän nimiin vannomaan, koska ns oireet alkoivat vasta koulun alettua... ja se että sinun mahasi menee sekaisin voi nimenomaan johtua epäsäännöllisestä syömisrytmistä tai sit syömättämyydestä, mutta itselläni maha menee aina sekaisin juuri ihmisten seurassa ja nimenomaan hiljaisuudessa... kiitokset tuesta kuitenkin, kiva että ihmiset jaksavat nähdä vaivaa vastata ;)
Masennukset ja tälläset kuuluu elämään mut ei sen takii pidä mennä pessimistiseks et ku joku ei onnistunu niin mäkään en voi onnistuu.
Jos menee huonosti niin pitää vaan tehä kaikkensa et voittaa ongelmansa.
Ei luovuteta.
Suomalainen sisu:)
Niin kuuluu itsemurhatkin mutta en minä siitä syystä sitä tee. Samoin kuin tuo niin en minä pessimistinen olisi sen takia että joku ei ole onnistunut. Minulla on aivan henkilökohtaiset syyt. Sitä paitsi miten niin olen heittäytynyt pessimistiseksi? Näen monet asiat niin kuin ne tällä hetkellä ovat, mistä syystä sinun kaltaisesi "utopisti" näkee sen pessimistisenä. Niin kuin arvaat niin olen se frendisi "ONGELMIA?"-keskustelusta.
ps. Meillä on näköjään eri näkökulma luovuttamisesta.
Mä kirjotin epätarkasti, en tarkottanut että sinä olisit pessimistinen, tarkoitinkin yleisesti.
Mua ei ookkaan kukaan kutsunu ennen utopistiseks :)
Siis, enhän mä tällänen oo aina ollu.
Henkilökohtaiset syytkin on minulla ja elämäntarinamme varmaankin ovat hyvinkin erilaiset tai sitten yllättävän samanlaiset, kukaties :)
Meitsistä onkin tullu aika jääräpäinen joissakin asiois et tämä ei jää tähän :)
Noh, luovuttamisen käsite luonnollisesti vaihtelee eri ihmisillä et ei siinä mitään :)
Mä toivotan kyllä aina kaikee hyvää sulle ja niinku nickikin, jota käytän "väärin", sanoo :)
Enkä minä ole aina ollut tälläinen. Millainen sitten olenkaan.
Jaa että sinulla on henkilökohtaiset syyt utopistisuuteen? Tottakai. En tiedä onko sillä mitään merkitystä onko tarinamme samanlaiset vai ei. Vain tarinan loppu merkitsee.
Huomaan että olet aika jääräpäinen. Voisi sanoa, että melekeinpä yhtä jääräpäinen kuin meikäläinen. Tämä ei jää tähän? Oliko tuo jonkinlainen uhkaus?
Noh, en mä sulle mitään pahaakaan toivo joten hyvät jatkot sulle nickisi kanssa :)