Tää ei ala vielä, kerron eka yhen "tähdellisen" jutun... Eli en tiiä onko tämmönen saman tyyppinen tarina ollu täällä (tää on kyllä nyt ikävä kyl totta, tää on musta mutta tässä ei ole kenenkään oikeita nimiä.), kun tulin ekaa kertaa nyt käymään. Jos siis on, pyydän anteeksi, tarkoitus ei ole matkia ketään. It´s me ja nyt mä alotan. :)
***
- Kattokaa nyt mitä vauhtii toi menee, eihän se edes pysty kävelemään läähättämättä, Camilla sanoi kavereilleen. - Läski, hän sähähti minun mennessäni ohitse.
Camillan kaverit purskahtivat nauruun.
"Loppuisi jo tää päivä, loppuis nyt.." ajattelin mielessäni kuumeisesti. Mä en jaksaisi olla täällä enää yhtään kauempaa, ainakaan tälle päivälle. Mä en jaksaisi kuunnella just tälle päivälle enää yhtään kommenttia mun ulkonäöstä, sanomisista tai tekemisistä. Ne kommentit kun satuttivat mua niin paljon.
Kellot soivat välitunnilta sisälle ja mä kompuroin muiden mukana nelos paviljonkiin jossa meillä pidettiin englantia.
- Kato kuka tuli, Sanna sihahti Miralle. - Kaisa. Mä haluaisin tappaa sen, mä vihaan sitä niin paljon.
- Niin mäkin. Se tulee aina viimeisenä. Sen kunto ei varmaan kestä, Mira suhisteli takaisin.
Niinpä niin. Tarkotus ei ehkä ollut, että mä kuulisin, mutta mä kuulin, kuitenkin.
Kahta tuntia myöhemmin me päästiin lopulta lähtemään pois koulusta, kuka mihinkin. Mä kiirehdin kotiin, mulla olisi vielä soittotunti tänään.
Kun mä lopulta pääsin kotiin, mä siirryin oitis eteisen peilin eteen ja tutkailin itseäni. Ei Camilla oikeastaan ollut oikeassa, mä ajattelin. Mä en näyttänyt omasta mielestäni "läskiltä". Mä olin kyllä hitusen pyöreä, mutta en lihava, mutta... No jaa, voisin mä tietenkin hoikempikin olla.
- Kaisa, miten päivä meni, äiti huikkasi tullessaan töistä. - Saitteko kokeet?
- Joo, tuli ihan hyvä numero, mutta sitä samaa tavallistahan se oli, mä kommentoin koulu päivään.
- Voi hyvät ihmiset, eikö se koskaan lopu, äiti päivitteli ja laittoi kahvinkeittimen päälle. - Ei kenenkään pitäisi kärsiä sellaista.
- Ei se rehtori ole tähänkään asti tehnyt mitään, mä muistutin. - Ei tehnyt ala-asteella, eikä tee nyt seiskallakaan mitään sen kummemmin, joten anna olla, mä sanoin.
- Ikävä kyllä, äiti huokaisi. - Mene nyt vaikka ja tee läksyt niin minä lähden sun kanssasi samaa matkaa kun menet soittotunnille, mun täytyisi mennä käymään vielä kaupassakin.
Mä suljin huoneeni oven perässäni ja huokaisin. Niinpä. Rehtori ei tehnyt asialle mitään. Kyseessä ei olleet tällä kertaa mun läskit vaan koulukiusaaminen. Se oli alkanut tokalla, ja jatkui yhä. Aina kun mä onnistuin luomaan johonkin kaverisuhteen, se katkesi vähintäänkin epäilyttävistä syistä. Aina oli syynä joku, mitä mä olin tehnyt tai sanonut jollekin. Totuus oli se, että musta leviteltiin kaikenlaisia juttuja, vaikka mä en kyllä tiedä mistä syystä. Mä pysyin illat kotona, enkä hengannut kaupungilla kalja pullo kourassani niin kuin jotkut. Silti, mä sain osakseni paheksuntaa muiden meidän koululaisten puolelta, ja ilmaisena lisänä vielä haukutkin.
Lopulta mä kuitenkin luovutin ja ajattelin, että mitäs noita ajattelemaan. "Mullahan on vielä läksyjäkin tehtävänä".
Myöhemmin mulla alkoi soittotunti, jonne mä kerkesin.
- Viime kerralla oli kyllä parempi, mutta ihan hyvä tämä nytkin oli, opettaja Aleksi sanoi kolmen vartin jälkeen.
- Mä harjottelen enemmän, mä lupasin ja Aleksi nyökkäsi hyväksyvästi. - Mä olen jättänyt tätä vähän vähemmälle mutta mä korjaan asian.
Soittotunnin jälkeen mä menin suoraan kotiin ja tein läksyt loppuun. Sen jälkeen mä päätin lukea uutta kirjaani hiukan. Mutta itse asiassa mä en lukenut sitä tippaakaan, koska mun ajatukset harhailivat koulussa. Mä olin kai tullut jossain vaiheessa huokaiseeksi, koska äiti kysyi multa vähän ajan päästä, että mitä nyt.
- Ei mitään, ei yhtään mitään, mä sanoin. - Mä luen vain tätä kirjaa, ja mua vähän väsyttää, mä tarjosin selitykseksi.
- Sinä et nyt kyllä ole lukenut koko kirjaa yhtään sivua, äiti tokaisi. - Puhutaan hiljempaa, kun isäsi on mennyt jo nukkumaan. Sen pitää nousta taas kuudelta. Mikä nyt on?
- Ei mikään, mä sanoin. - Ei mua mikään vaivaa, mä vain... olen väsynyt, mä jankutin.
- Kertoisit nyt. Se liittyy kouluun, eikö liitykin? äiti sanoi.
- No joo, kyllä se liittyy. Mua ei vain huvittas mennä sinne. Mä joudun olemaan kaiket välitunnit siellä yksin ja silleen, kyllä mä tiedän ettei koulussa olla kavereiden takia, mutta siltikin. Kun pitäs tehdä ryhmätöitä, mä teen kaiken yksin, mä sanoin. - Ja sitten ne jutut. Ne on kaikista inhottavimpia. Mutta ei se mitään, kyllä mä sinne huomenna taas menen.
- Niin sinun pitääkin mennä, äiti sanoi. - Koeta nyt vain jaksaa siellä koulussa vaikka olis kuinka inhottavaa.
- Tietty, mä sanoin. - Enhän mä muutakaan voi.
***
Seuraavana päivänä mä astelin kouluun ja mun olokin tuntui vähän paremmalta kuin edellisenä päivänä. Kukaan ei ollut mulle heti portilla ilkeä, mutta sen jälkeen mä kyllä tulin huomaamaan pitkin päivää, miten ihmiset puhuivat keskenään jotain ja katsoivat mua oudosti kyräillen. Kun tuli ruokailu, mä en tietenkään mennyt sinne, vaan menin pihalle penkille istumaan ja luin kemian kirjaa aikani kuluksi.
- Moi, sanoi Camilla mulle tullen Emman kanssa istumaan viereeni. - Saadaanko me tulla tänne?
- Siitä vaan, mä hymähdin. - Enhän mä näitä penkkejä omista.
- Mitä sä luet? Emma kälätti. - Kemiaa? Voi että, miten sä voit... No joo, kaipa sä sitten näytät voivan, Emma sanoi ja naurahti.
Mitä te täällä teette, menkää nyt pois, mä ajattelin mielessäni.
Camilla katsoi Emmaa ja mua oudosti ja avasi sitten suunsa.
- Mä nyt sanon sule yhden jutun, Kaisa. Sä olet kuulemma raskaana, olit sanonu ite Heinille silleen, Camilla sanoa täräytti.
- MITÄ?! mä kiljahdin. - En todellakaan, mä sanoin.
- Miks sä muuten soittelet mulle koko ajan pilareita? Camilla kysyi selvästi vihaisena. - Lopeta se, lopeta heti.
- Mä en ole soitellut sulle yhtään kertaa, mä en edes tiedä onko sulla kännykkää, enkä tiedä sen numeroakaan. Eikä mun todellakaan tarvi tietääkään, mä sanoin tiukasti.
Emma ja Camilla purskahtivat häijyyn nauruun ja lähtivät pois. Mä jäin paikoilleni istumaan. Mitä vitsiä? Mäkö muka olisin sanonut itsestäni jotain sellaista? Heinille vieläpä? No en todellakaan. Enkä mä todellakaan ollut soitellut Camillalle pilareita. Kaikkea sitä kuultiinkin. Kellot soivat onneksi, ja mä pääsin äidin kielen tunnille.
- Mitäs juoppo, Sini-Krista kysyi multa muina naisina.
- Ai mä vai, miten niin, mä sanoin ällistyneenä.
- Sä oot maannu kuulemmas kolmen kymmenen asteen pakkasessa kännissä ojan pohjalla uutena vuotena. Camilla kerto, että olit kertonu Heinille ja Sille, Sini-Krista selvitti.
- No just, mä sanoin. - Mä en edes juo.
- Heippa elefantti, Camilla sanoi mulle ivallisesti ohimennessään. - Ootko sä ollu kapakka tappelussa?
- Kuinniin? mä kysyin entistä hämmästyneenpänä.
- Sulla ei oo yhtä hammasta suussas, Camilla kikatti ja purjehti seurueensa kanssa paikalta.
Ai niin joo. Hammaslääkäri oli otattanut multa hampaan pois vähän liian aikaisin. Mutta minkäs sillekään teki.
- Niin muuten mistä sä sitä kaljaa sait? Sini-Krista kysäisi kiinnostuneena.
Mä huokaisin. Kiinnosti tietää, kuka musta moisia juttuja kehitteli. En mä itse ainakaan.
Jatkan huomenna tai myöh. tänään.
***
- Kattokaa nyt mitä vauhtii toi menee, eihän se edes pysty kävelemään läähättämättä, Camilla sanoi kavereilleen. - Läski, hän sähähti minun mennessäni ohitse.
Camillan kaverit purskahtivat nauruun.
"Loppuisi jo tää päivä, loppuis nyt.." ajattelin mielessäni kuumeisesti. Mä en jaksaisi olla täällä enää yhtään kauempaa, ainakaan tälle päivälle. Mä en jaksaisi kuunnella just tälle päivälle enää yhtään kommenttia mun ulkonäöstä, sanomisista tai tekemisistä. Ne kommentit kun satuttivat mua niin paljon.
Kellot soivat välitunnilta sisälle ja mä kompuroin muiden mukana nelos paviljonkiin jossa meillä pidettiin englantia.
- Kato kuka tuli, Sanna sihahti Miralle. - Kaisa. Mä haluaisin tappaa sen, mä vihaan sitä niin paljon.
- Niin mäkin. Se tulee aina viimeisenä. Sen kunto ei varmaan kestä, Mira suhisteli takaisin.
Niinpä niin. Tarkotus ei ehkä ollut, että mä kuulisin, mutta mä kuulin, kuitenkin.
Kahta tuntia myöhemmin me päästiin lopulta lähtemään pois koulusta, kuka mihinkin. Mä kiirehdin kotiin, mulla olisi vielä soittotunti tänään.
Kun mä lopulta pääsin kotiin, mä siirryin oitis eteisen peilin eteen ja tutkailin itseäni. Ei Camilla oikeastaan ollut oikeassa, mä ajattelin. Mä en näyttänyt omasta mielestäni "läskiltä". Mä olin kyllä hitusen pyöreä, mutta en lihava, mutta... No jaa, voisin mä tietenkin hoikempikin olla.
- Kaisa, miten päivä meni, äiti huikkasi tullessaan töistä. - Saitteko kokeet?
- Joo, tuli ihan hyvä numero, mutta sitä samaa tavallistahan se oli, mä kommentoin koulu päivään.
- Voi hyvät ihmiset, eikö se koskaan lopu, äiti päivitteli ja laittoi kahvinkeittimen päälle. - Ei kenenkään pitäisi kärsiä sellaista.
- Ei se rehtori ole tähänkään asti tehnyt mitään, mä muistutin. - Ei tehnyt ala-asteella, eikä tee nyt seiskallakaan mitään sen kummemmin, joten anna olla, mä sanoin.
- Ikävä kyllä, äiti huokaisi. - Mene nyt vaikka ja tee läksyt niin minä lähden sun kanssasi samaa matkaa kun menet soittotunnille, mun täytyisi mennä käymään vielä kaupassakin.
Mä suljin huoneeni oven perässäni ja huokaisin. Niinpä. Rehtori ei tehnyt asialle mitään. Kyseessä ei olleet tällä kertaa mun läskit vaan koulukiusaaminen. Se oli alkanut tokalla, ja jatkui yhä. Aina kun mä onnistuin luomaan johonkin kaverisuhteen, se katkesi vähintäänkin epäilyttävistä syistä. Aina oli syynä joku, mitä mä olin tehnyt tai sanonut jollekin. Totuus oli se, että musta leviteltiin kaikenlaisia juttuja, vaikka mä en kyllä tiedä mistä syystä. Mä pysyin illat kotona, enkä hengannut kaupungilla kalja pullo kourassani niin kuin jotkut. Silti, mä sain osakseni paheksuntaa muiden meidän koululaisten puolelta, ja ilmaisena lisänä vielä haukutkin.
Lopulta mä kuitenkin luovutin ja ajattelin, että mitäs noita ajattelemaan. "Mullahan on vielä läksyjäkin tehtävänä".
Myöhemmin mulla alkoi soittotunti, jonne mä kerkesin.
- Viime kerralla oli kyllä parempi, mutta ihan hyvä tämä nytkin oli, opettaja Aleksi sanoi kolmen vartin jälkeen.
- Mä harjottelen enemmän, mä lupasin ja Aleksi nyökkäsi hyväksyvästi. - Mä olen jättänyt tätä vähän vähemmälle mutta mä korjaan asian.
Soittotunnin jälkeen mä menin suoraan kotiin ja tein läksyt loppuun. Sen jälkeen mä päätin lukea uutta kirjaani hiukan. Mutta itse asiassa mä en lukenut sitä tippaakaan, koska mun ajatukset harhailivat koulussa. Mä olin kai tullut jossain vaiheessa huokaiseeksi, koska äiti kysyi multa vähän ajan päästä, että mitä nyt.
- Ei mitään, ei yhtään mitään, mä sanoin. - Mä luen vain tätä kirjaa, ja mua vähän väsyttää, mä tarjosin selitykseksi.
- Sinä et nyt kyllä ole lukenut koko kirjaa yhtään sivua, äiti tokaisi. - Puhutaan hiljempaa, kun isäsi on mennyt jo nukkumaan. Sen pitää nousta taas kuudelta. Mikä nyt on?
- Ei mikään, mä sanoin. - Ei mua mikään vaivaa, mä vain... olen väsynyt, mä jankutin.
- Kertoisit nyt. Se liittyy kouluun, eikö liitykin? äiti sanoi.
- No joo, kyllä se liittyy. Mua ei vain huvittas mennä sinne. Mä joudun olemaan kaiket välitunnit siellä yksin ja silleen, kyllä mä tiedän ettei koulussa olla kavereiden takia, mutta siltikin. Kun pitäs tehdä ryhmätöitä, mä teen kaiken yksin, mä sanoin. - Ja sitten ne jutut. Ne on kaikista inhottavimpia. Mutta ei se mitään, kyllä mä sinne huomenna taas menen.
- Niin sinun pitääkin mennä, äiti sanoi. - Koeta nyt vain jaksaa siellä koulussa vaikka olis kuinka inhottavaa.
- Tietty, mä sanoin. - Enhän mä muutakaan voi.
***
Seuraavana päivänä mä astelin kouluun ja mun olokin tuntui vähän paremmalta kuin edellisenä päivänä. Kukaan ei ollut mulle heti portilla ilkeä, mutta sen jälkeen mä kyllä tulin huomaamaan pitkin päivää, miten ihmiset puhuivat keskenään jotain ja katsoivat mua oudosti kyräillen. Kun tuli ruokailu, mä en tietenkään mennyt sinne, vaan menin pihalle penkille istumaan ja luin kemian kirjaa aikani kuluksi.
- Moi, sanoi Camilla mulle tullen Emman kanssa istumaan viereeni. - Saadaanko me tulla tänne?
- Siitä vaan, mä hymähdin. - Enhän mä näitä penkkejä omista.
- Mitä sä luet? Emma kälätti. - Kemiaa? Voi että, miten sä voit... No joo, kaipa sä sitten näytät voivan, Emma sanoi ja naurahti.
Mitä te täällä teette, menkää nyt pois, mä ajattelin mielessäni.
Camilla katsoi Emmaa ja mua oudosti ja avasi sitten suunsa.
- Mä nyt sanon sule yhden jutun, Kaisa. Sä olet kuulemma raskaana, olit sanonu ite Heinille silleen, Camilla sanoa täräytti.
- MITÄ?! mä kiljahdin. - En todellakaan, mä sanoin.
- Miks sä muuten soittelet mulle koko ajan pilareita? Camilla kysyi selvästi vihaisena. - Lopeta se, lopeta heti.
- Mä en ole soitellut sulle yhtään kertaa, mä en edes tiedä onko sulla kännykkää, enkä tiedä sen numeroakaan. Eikä mun todellakaan tarvi tietääkään, mä sanoin tiukasti.
Emma ja Camilla purskahtivat häijyyn nauruun ja lähtivät pois. Mä jäin paikoilleni istumaan. Mitä vitsiä? Mäkö muka olisin sanonut itsestäni jotain sellaista? Heinille vieläpä? No en todellakaan. Enkä mä todellakaan ollut soitellut Camillalle pilareita. Kaikkea sitä kuultiinkin. Kellot soivat onneksi, ja mä pääsin äidin kielen tunnille.
- Mitäs juoppo, Sini-Krista kysyi multa muina naisina.
- Ai mä vai, miten niin, mä sanoin ällistyneenä.
- Sä oot maannu kuulemmas kolmen kymmenen asteen pakkasessa kännissä ojan pohjalla uutena vuotena. Camilla kerto, että olit kertonu Heinille ja Sille, Sini-Krista selvitti.
- No just, mä sanoin. - Mä en edes juo.
- Heippa elefantti, Camilla sanoi mulle ivallisesti ohimennessään. - Ootko sä ollu kapakka tappelussa?
- Kuinniin? mä kysyin entistä hämmästyneenpänä.
- Sulla ei oo yhtä hammasta suussas, Camilla kikatti ja purjehti seurueensa kanssa paikalta.
Ai niin joo. Hammaslääkäri oli otattanut multa hampaan pois vähän liian aikaisin. Mutta minkäs sillekään teki.
- Niin muuten mistä sä sitä kaljaa sait? Sini-Krista kysäisi kiinnostuneena.
Mä huokaisin. Kiinnosti tietää, kuka musta moisia juttuja kehitteli. En mä itse ainakaan.
Jatkan huomenna tai myöh. tänään.
Vastaukset 7
Vanhimmat
Niin että toi oli jo hyvä, jatka nyt ihmeessä hyvä ihminen!
Jatka, toi on hyvä.. Kiinnostavaa.. ja outoa , ei reiluu, mut milenkiintoista..
toi on niin yleistä, kaikki niin sanotut kovikset ja kauniit ihmiset pärjää mutta jos on pikkusenki erillainen, syrjitään. kiitos kun annoit palautetta tosta mun tarinasta "elämä on perseestä?" se autto jaksaan taas yhden päivän mun elämäs. tää sun tarina on hyvä ja mä haluan ainakin kuulla sen loppuun, JATKA!! :)
Minäää, totta kai sun pitää jaksaa sun elämässäs, ei saa koskaan lakata yrittämästä. Vaikka onkin vaikeeta. No, tässä nyt vähän jatkoa sitten.. :)
No niin, kiitos kaikille palautteesta, sori kamalasti että mulla on mennyt aikaa vastata. Mun serkku on täällä just nyt ja meillä on ollu kivaa, elämä hymyilee välillä... :)
***
Seuraavana päivänä menin kouluun, mieli täynnä pelottavia juttuja. Tai ei niinkään pelottavia, mutta aika lailla mua arvelutti koko koulun väki. Kaikki olivat tuntuneet kyttäävän mua ihmeellisesti.
- Moi, mä lausahdin lapsuuden ystävälleni, Heinille varovaisesti.
- Moi... Heini sanoi nopeasti ja lähti pois mua oudosti katsoen.
Just. No, se oli niin Heinin tapaista, se oli aina ollut yhtä hämy joten ei mitään uutta.. Kait? Koulun alkuun oli puoli tuntia, ihme kyllä, että mä olin tullut näin aikaisin kun en yleensä tullut näinkään aikaisin. Monesti mä olin jopa myöhästymisen partaalla.
- Kato siellä se nyt on! ääni oli Reetan.
- Ala tulla, Camilla, Emma retuutti kaveriaan mun tyköni. - Moi Kaisa.
- Moi, mä sanoin epävarmasti. Mä tiesin, että jotakin oli tulossa. Eivät ne muuten olisi niin kovasti virnistelleet.
- Kaisa, tiedätsä mitä. Sä olet lähettänyt Minnalle viestin, jossa valehtelit olevasi sen jätkän luona, Camilla sanoi kulmiaan kohotellen.
- Siis mitä sä niinku tarkotat? mä kysyin sävyisästi ja Emma tuhahti pilkallisesti kuin sanoakseen "Pitihän toi arvata!"
- Siis Minna näytti yhtä viestiä meille tänään, ja se oli sun kännykästäs. Niin Minna ainakin vannotti meille ite. Siinä luki että "Joo moi vaan sullekki, Henkka. Teillä oli tosi kivaa, mä voin tulla joskus toisenki kerran!" Ja sähän et todellakaan ollu Henkalla, et oo ikinä ollukkaan, Camilla sanoi.
- No en niin, mitä tommosella viestillä siis muka on virkaa, mä en nyt oikein tajua? mä sanoin ja näin Camillan ilmeestä että se ajatteli musta tuhat ja yksi asiaa.
- Se todistaa sen, että sä olet kusipäinen valehtelija, etkä mitään muuta. Miks sä muuten soittelet mulle edelleenkin? Camilla kysyi. - Sini-Kristina sano että aina kun mulle on soitettu, sä oot näpränny sun kännykkääs. Lopeta toi paskanjauhanta.
- Mä en ole soitellut sulle yhtään kertaa, asialla on joku muu, mä sanoin ja lähdin koska en jaksanut.
Maleksin musiikkiluokkaa kohti, se oli kolmos paviljongissa. Koska ovet olivat lukossa, mun piti odotella paikalla. Ovien vieressä on syvennys jossa kaikki viettävät aikaansa välitunnilla. Tarkemmin sanottuna kovikset. Siihen mä majoituin tällä kertaa odottelemaan muita mun luokkalaisia sekä opettajaa. Aikaa olisi parikymmentä minuuttia.
Huokaisin. Miksi mä edes vaivauduin tulemaan koko kouluun, mitä hyötyä siitä mulle oli. Mä katselin ympärilleni vaiteliaana kunnes silmäni osuivat tekstiin joka luki syvennyksen harmaan valkoisessa seinässä.
"Kaisa seiskalta on huora". Sen vieressä luki "Kaisa loves Henkka". Se sentään ei ollut niin paha. Mä käännyin ympäriinsä ja näin musta kirjoitettuja juttuja joka puolella syvennyksen seiniä. Voi hyvä luoja, ajattelin. Anna sen olla siitä toisesta Kaisasta, eikä musta. Sitten silmäni lukivat tekstin "Kaisa seiskalta on kuin elefantti, tällä tarkotetaan nyt Kaisaa joka on brunette ja sen lisäks vielä läski. Kaisa on myös huora ja kusipää. Kaisa on läski. Kaisa haisee paskalle".
- Mitä vit...?! huudahdin ääneen. - Kiitti vaan, kaverit, tokaisin.
Kuka musta tollaisia oli kirjoitellut? Joku jolla oli jotain mua vastaan ja paljon olikin. Tosi imartelevaa tollanen ainakin oli. Tiesin varsin hyvin etten haissut, enkä varsinkaan paskalle. Enkä ollut huoramainen, enkä kusipääkään. Brunette olin kylläkin. Mutta läski...? No jaa, ehkä, suhteellinen käsitys.
Onneksi lopulta musiikin opettaja tuli, ja sen myötä myös muut meidän luokkalaiset.
***
Kellon lähestyessä kolmea mä tulin varsin äkkiä huomaamaan, että joka ikinen pulpetti sisältivät tekstiä musta. Että todella hauskaa. Jokaisessa niissä luki jotain musta. Myös käydessäni vessassa näin paperitelineessä mustalla tussilla törkeitä kirjoituksia, mutta sitten silmäni osuivat yhteen, joka oli musta.
Kun mä tulin vessasta pois, mä menin käytävään seisoskelemaan ja odottelemaan viimeisen tunnin alkua.
- Moi Kaisa, Sari, eräs ysiluokkalainen sanoi makeilevalla äänellä.
Sari oli mun mielestä inhottava, enkä mä tuntenut sitä, joten mä ihmettelin, miksi se tuli puhumaan mulle yhtään mitään.
- ..oi, mä sanoin mongerrettua hiljaisella äänellä.
- Mitä vittua, puhu kovempaa, Sari sanoi. - Eikä sun puheestas edes saa mitään selvää. Mites Henkan kaa? On sulla kuule tyttö aika hyvä mielikuvitus. Onko kivaa kun koko koulu tietää sun valeistas? Varmasti kivaa kun sun todellinen persoonas tulee esille.
- Painu sä vaan takasin sinne mistä oot tullukin, äläkä tuu puhumaan mulle yhtään mitään, mä tiuskaisin ja yritin kuulostaa vihaiselta, koska sitä mä todella olinkin, mutta mä en onnistunut.
- Okei, kuten haluat, Sari sanoi ja kääntyi lähteäkseen. - Mutta te muut, käsitelkää te vähän Kaisaa. Olis hyväks meidän koulun maineelle jos se tappas itsensä.
Mä huokaisin.
- No mikä nyt on, Nelli sanoi ivallisesti. Se kuului Sarin kanssa samaan poppooseen ja oli ihan yhtä ilkeä. Se oli vähän liian vauhko mun makuuni kaverista, mutta kaipa sekin olisi kaverista käynyt, parempi sekin kun ei mitään.
- Sinä, ala painua siitä, mä käskin, mutta miksi Nelli olisi inahtanutkaan.
Niinpä mä päätin siityä naulakoille, joilla saattoi istuakin, koska niiden telineet olivat niin korkeat. Ehkä ne olivatkin sitä varten. Mutta mikäs mun siirtyessäni auttoi kun tyypit tulivat perässä.
Niinpä mä keksin mennä vessaan, ihan vaan katsomaan onko mun hiukset vielä hyvin. Tuuli olikin pöllyttänyt niitä tänään ihan tarpeeksi. Harjauksen tarpeessa koko höskä. Niinpä mä siis menin ja olin siellä parikymmentä minuuttia.
- Kyllä sä voit tulla tännekin ja itkeä ihan meidän nähdenkin, Petra huusi mulle ilkeästi.
- Kaisa, tule nyt, Nelli huhuili.
- Joo, kyllä sä meidän nähden voit itkeä, Sari kuului myös karjuvan lähistöltä.
Mutta enhän mä tullut, enkä mä myöskään itkenyt vaikka mieli olisikin tehnyt.
- Tuolla vessassa on ollut joku yli kakskyt minsaa, kuului Sari selittävän jollekin, kait opettajalle.
- Vai niin, opettaja sanoi.
- Ja me tiedetään kuka se on, Nelli sano.
- No hyvä, opettaja sanoi. Se kuului olevan mun luokanvalvojani.
- Se on Kaisa Hankosensalmi, Sari sanoi.
- Vai niin, opettaja sanoi ja sen ääni kiristyi. - Minun oppilaitani. Tytöt, hyvin tehty, voitte mennä. Kaisa, ala tulla ulos sieltä, nyt!!!!
No, munhan oli sitten pakkokin mennä. Mua nolotti aika tavalla.
- Nyt mennään, Kaisa, opettaja sanoi. - Mennään keskustelemaan opettajain huoneeseen. Sitten mennään keskustelemaan rehtorin kanssa.
- Miksi, mähän olin vain vessassa, mä sanoin.
- Mitä sinä siellä teit? opettaja kysyi ivallisesti.
- Mulla oli vessa-asioita, mä sanoin.
- Esimerkiksi? opettaja kysyi ja mä pidin sitä sinä hetkenä ihan hulluna.
- No piti käydä vessassa, oli hätä, mä yritin sanoa.
- Vai niin, tarkemmin sanottuna? opettaja kysyi ja kohotti vasenta kulmaansa.
Perhana, pitääkö sulle vääntää kaikki rautalangasta, mä ajattelin.
- Piti käydä pissalla, mä sievistelin ja sain opettajan nauramaan.
- Eli mitä?! opettaja tiukkasi vihaisena lopulta.
- Piti käydä kusella ja harjata hiuksia! mä rääkäisin.
- Entä muuta, kävitkös isommalla hädällä..? opettaja uteli.
- Siis mitä se sulle kuuluu, kävin kusella ja paskalla ja harjasin hiuksiani, mä rääkäisin lopulta. - Niin, oliko vielä muuta? mä kysyin rauhallisemmin.
- Itse asiassa tuo on uskomatonta, opettaja sanoi.
- No miten niin, voihan siellä istua vaikka puoli tuntia, mä sanoin ivallisesti.
- Ehkäpä sitten. Uskomatonta, opettaja mutisi pois lähtiessään.
Viimeinen tunti sujui rauhallisesti kommelluksitta, lukuunottamatta pientä syrjimistä.
Sitten kun mä pääsin hakemaan pyörääni telineestä, mä en löytänyt sitä mistään. Lopulta mä näin pyöräni maassa rähmällään. Kuka sen sinnekin oli kaatanut? mä kummastelin. Tänään oli kylläkin tuullut, ja miksi sitä olisi kukaan kaatanut.
Koska mä olin avannut kännykkäni, se pärähti soimaan kuin mikäkin.
- No, vastasin, sillä puhelu tuli tuntemattomasta numerosta.
- Vitun läski, kuului puhelimesta selvä Camillan ääni. - Mitä vittua sä soittelet mulle? Hyppää kaivoon!
- Voin mä hypätäki, jos kerrot mistä mä semmosen löydän, mä sanoin.
- Ei oo tarpeeks isoa mihin sä ja sun persees mahtuisitte, Camilla sihisi. - Jätä mut rauhaan.
- Jätä sä mut rauhaan, mä sanoin. - Numeros muuten näkyy, ettei sen puoleen, mä valehtelin.
- MITÄ?! Camilla kirkaisi. - Vittu!
- No niin, hei hei, nähdään huomenna, mä äyskäisin ja pistin puhelimeni kiinni.
Se joka ei saisi mua kännykästä kiinni, saisi soittaa kotiin.
Ja nyt mä lopetan tähän mun tämänkertaisen juttuni, pahoittelen jos on kirjotusvirheitä, mutta antakaa kommenttia! :)
Nyt kyllä jatkat, mä haluun tietää mitä siinä tapahtuu. Sä oot kirjottanut hyvin ton jutun.
Mut JATKA!
Ja nyt taas jatkan tässä tätä. Tänään näin noita entisiä luokkalaisia, ihan olivat asiallisia, tosin niitä oli vain kaksi. Mutta asiaan. En tiedä tuleeko tekstiä nyt paljon vai vähän joten anteeks etukäteen jos tekstiä tulee vähän. Toivottavasti ette tylsisty.
***
- Laita se kännykkäs jo lopultakin päälle, äiti käski kun mä pääsin kotiin. - Minä olen yrittäny tavottaa sinua jo vaikka kuinka monesti mutta neitin kännykästä se vaan vastaa vastaaja.
- Okei, okei, mä sanoin ja avasin kännykkäni. - Kolme viestiä saapunut..??
- Yks taitaa olla minulta, en jättänyt vastaajaan viestiä, se ei kerennyt mennä sinne asti, äiti sanoi.
- Okei, mä sanoin. - Vastaajassasi on viesti.. Okei okei, mun täytyy lukea ne nyt.
Jostain ihme numerosta, mä huomasin ja kirjoitin sen ylös paperille. Camillan ääni kuului vastaajasta. "Vitun läski!" "Huora!" "Hyppää sinne kaivoon ja jätä mut rauhaan!" Kännykkä tipahti kädestäni lattialle niin että kolahti. Mä tuijotin beigeä mattoa järkyttyneenä. Tai no, en mä tiedä, ehkä mä en sittenkään ollut järkyttynyt. Mä olin vihainen. Niin vihainen että mä tärisin raivosta.
- No mikä nyt on? äiti pisti päänsä huoneen ovesta sisälle.
- Camilla Blomkvist, sanoin. - Se soittelee mulle jotain ihme häirikkösoittoja ja on muutenkin niin kuin mä olisin tehnyt sille jotain.
- Mitäs siellä koulussa sitten muuta? äiti kysyi. - Kerro jo.
- Niin, mä olen kuulemma raskaana ja olen sen ite sanonut Heinille, mä paukautin. - Mä olen maannut kolmenkymmenen asteen pakkasessa uutena vuotena ojan pohjalla kännissä, mä lisäsin. - Ja tosiaan, mä olen lähettänyt Minnalle viestin jossa olen valehdellut. Semmosta tällä kertaa.
- Onko vielä jotain muuta mitä mun pitäs tietää? äiti kysyi.
- Ei just tällä erää. Mä en ole nyt lähettänyt kenellekään mitään sähköpostia, ja reksihän sanoi että antaa asian olla. Mutta mitäs ne ite lähetteli mulle, mä sanoin katkerasti.
- Hyvä on, äiti sanoi. - Menet vaan sinne kouluun huomenna kuten tavallisestikin, katsotaan miten se päivä menee. Sinähän voisit olla Tiinan kanssa siellä. Tiina on kuitenkin sun serkkusi, sentään tukioppilas ja vielä ysillä. Kyllä se sut ottaa, äiti ehdotti.
- Mä voisin todella tekstata sille, mä sanoin ja aloin näprätä kännykkääni. Kirjotin viestin Tiinalle ja sain vastauksen myöhemmin illalla. Tiina kehotti mua tulemaan sen ja kavereidensa kanssa välitunneilla ettei tarvis olla ihan yksin. Kyllä ne mut ottais.
- Joo, no, se asia on nyt järjestyksessä, mä sanoin. - Mun täytyy kattoa mitä huomenna tulee.
- Niin. Mutta eikös sulla ole huomenna jotkut kokeet? äiti taivasteli ja vilkaisi almanakkaa.
- Joo, matikkaa, mä puraisin huultani. - Mä taidan mennä harjottelemaan.
- Okei, äiti sanoi. - Minä menen hakemaan pyykit pyykkituvasta. Saa nähdä millon isälläsi tulee töissä vaatteet vähemmän likasiksi, niistähän voi lähteä sitä lasia ja hiiltä joka voi sotkea meidän koneen eikä siellä voi pestä mitään muuta enää sen jälkeen.
- Niinpä niin. Kuule, mä taidan mennä tänään lenkille, mä sanoin.
- Ei sun taida kannattaa. Siellä on niin kylmä että sinä jäädyt pystyyn.
- No voinhan mä nysvätä sisälläkin, mä sanoin ja menin harjottelemaan matikan kokeeseen.
***
Matikan koe oli heti aamulla mutta mä menin reippain mielin kouluun. Siellä oli sentään Tiina ja sen kaverit. Niiden kanssa mä olin ja menin yhdessä jopa syömäänkin.
- Millon se jakso vaihtuu? Tiinan kaveri Kata kysyi yleisesti.
- En mä vaan tiedä, mä sanoin. - Tai tiedän mut en muista.
- Joo, olis meistäkin kiva tietää, kaksoset Jasmina ja Mirja sanoivat. - Titta, tiedätkö sä?
- Ei tule mieleen, Titta sanoi. - Jani?
- Ei harmaintakaan aavistusta, Jani virnisti. - Mistä mä tietäisin. Odottakaas, viikon päästä. Me ei olla sitten enää tässä ruokailussa.
- Hemmetti, mä manasin. - Meillä jatkuu sama ruokailu läpi vuoden, mä sanoin.
- No mitä väliä sillä on, kyllähän sä nyt syömään menet, Tiina sanoi. - Mitä sä kenestäkään välität. Syöthän sä täällä nytkin meidän kanssa.
- Niin, mutta...
- Ei se ole mikään eri asia, Tiina tiuskaisi. - Ei ku sori, Kaisa. En mä mitään tarkottanu. Mä tarkotan vaan että sun pitää syödä, niinku muidenkin ihmisten. Et sä elä surulla.
- Ei mun tarvikaan, mä sanoin hiljaa, mutta niin hiljaa ettei kukaan kuullut sitä.
***
Kun mä pääsin kotiin, mä vastasin puhelimeen.
- Kaisa puhelimessa, mä sanoin iloisesti.
- Mitäs huoralle kuuluu, uskallatko huora huomenna tulla kouluun, vitun läski! kuului puhelimesta jonku tuntemattoman ääni.
Mä annoin luurin pudota ja vilkaisin itseäni peilistä. Ehkä mä sitten olin läski. Omastakin mielestäni. Mun täytyisi laihduttaa, en mä tällaiseksi jäisi lopuksi ikääni. Tai ainakaan mä en halunnut jäädä.
- Mutsi, mä sanoin sille kun se könttäsi kauppakassien kanssa keittiöön hetkeä myöhemmin. - Mä haluan vaihtaa koulua. Mä en tonne enää mene.
- Mikä NYT on? äiti kysyi huolestuneena.
- Mua kiusataan. Ilmota rehtorille ja sano sille että mun täytyy saada vaihtaa koulua, mä pyysin.
- No minä soitan nyt, kyllä sen vielä pitäisi olla paikalla kun kello ei ole kolmeakaan vielä. Poikkeuksellisen aikaisin pääsit muuten tänään, äiti sanoi. - Miten se koe meni?
- Ihan okei, kait.
Äiti puhui puhelimessa pitkän keskustelun, mutta puhelun päätyttyä hän ilmotti mulle, ettei koulun vaihto reksin mielestä tullut kysymykseenkään.
- Asia selvitetään tuonnempana, äiti sanoi. - Mutta ensin tutkitaan asiaa.
- Just, mä sanoin katkerasti. - Kiitos, reksi avusta, mä kuiskasin.
***
Kuviksen tunnilla oli hauskaa kuten yleensäkin. Mullakin, vaikka mä nyt satuin istumaan sielläkin yksinäni. Opettaja lähti luokasta joksikin aikaa, jolloin Camilla pääsi puikahtamaan luokkaan tervehtimään kaveriaan Sini-Kristinaa. Mä tuijotin tyyppiä murhaavasti ja luokan perältä kuului naurunremakka. Taas jotain idioottimaisia vitsejä, varmaankin. Tai mua ne eivät ainakaan naurattaneet, eivät sitten pätkääkään.
Kun tunti loppui, mä säntäsin käytävään ja kaappasin takkini enkä vilkaissutkaan mihinkään, koska mulla oli aika hammaslääkärille. Mä olin sopinut näkeväni äitini siellä. Siellähän se näkyi jo olevankin, hammaslääkärin aulassa. Mä otin takkini pois ja asetin sen naulakkoon.
- Mitä sulla on tossa valkosessa sisätakissa? äiti kysyi ihmeissään.
- Missä? mä kysyin ja menin peilin eteen.
- Tuossa, äiti osoitti sinistä läikkää.
- Siinä on jotain likaa, sanoin ja otin paperia ja yritin putsata sitä pois.
- Maalia, äiti sanoi. - Oletko sinä lätrännyt maalilla noin huolimattomasti?
- Mä tein lyijykynä työtä, sori vaan, mä sanoin. - Mä en käynyt lähelläkään maaleja. Muut kyllä maalasivat.
Mä luin äidin kasvoista että se mietti jotain, mutta just nyt mä en saanut sen ajatuksista kiinni.
- Ketkä siellä maalasivat? äiti kysyi.
- No Sini-Kristina, Jasmiini, Taija ja joitain muita tyttöjä. Juhokin maalasi, mä muistelin.
- Sini-Kristina, äiti sanoi. - Millä värillä se maalasikaan?
Mä vetäisin henkeä. Että syyllinen oli sittenkin löytynyt, ehkä?
- Taisi muuten olla tätä samaa sinistä, mä sanoin. - Luokassa kävi myös Camilla.
- Kulkiko sen sun ohitse? äiti kysyi.
- Joo kulki se, mä sanoin. - Aika monestikin. Mutta en mä ole varma, pökkäskö se mua. En mä muista kun mä keskityin työhöni, mä sanoin ja näytin lyijykynä luonnosta Notre Damen katedraalista.
- Tuohan on tosi loistava, äiti sanoi.
- Onko Kaisa paikalla? hammahoitaja tuli kuuluttamaan aulasta joten mä lähdin äiti perässäni toimenpide huoneeseen.
Siellä mulle sovitettiin kaksia hammasrautoja ja hammaslääkärin jälkeen me päästiin kotiin.
- Tämä asia oli nyt pisteenä iin päälle, äiti sanoi. - Minä soitan nyt sille rehtorille ja mietitään myöhemmin yhdessä isän kanssa mitä tehdään.
- Just, mä sanoin ja istahdin keittiön pöydän ääreen.
Puoli tuntia myöhemmin äiti ilmoitti, että seuraavana päivänä olisi palaveri rehtorin kansliassa koulun jälkeen, kolmesta neljään. Koko sen päivän mä olin mykkä jännityksestä ja sitten me viimein saavuttiin kansliaan. Siellä oli Sini-Kristina ja sen äiti, Camillan molemmat vanhemmat ja mä ja mun porukat.
- Me ei olla tehty mitään, Sini-Kristina rääkäisi heti äitinsä nähtyään.
- Hiljaa Sini, sen äiti sähähti.
- Mitä vittua te täällä sitten toimitatte, mä kuiskasin niin hiljaa ettei kukaan kuullut.
- Mitäs me täällä sitten istutaan, rehtori kysyi. - Asiaan. Kaisan takki on sotkettu ja tänne on sen takia pyydetty myös luokanvalvoja. Täällä on terveyden hoitaja, vararehtori sekä koulukuraattorikin. Kaisa, kertoisitko nyt vähän jotain näin aluksi, puhutellaan sitten myös muitakin.
Mä selitin kiusaamisesta ja puhelinsoitoista. Mä kerroin puheista joita musta leviteltiin ja kirjoituksista joita luki ympäri koulua. Mä puhuin suuni puhtaaksi ja sitten tuli Camillan äidin vuoro puhua. Se tuntui olevan täysi kaheli heti alkuunsa. Se haukkui mut lyttyyn ja valehteli ties mitä musta. Mä ja mun äiti haukottiin henkeä mutta isä näytti raivostuneelta. Camillan isä ei puhua pukahtanut mitään mihinkään. Sini-Kristinan äitikin keksi ties mitä. Sini-Kristina oli sen mukaan saanut musta ihan hirveitä traumoja. Kaikkea sitä sitten keksittiinkin, mä ajattelin vihaisena.
Kun me päästin palaverista, äiti puhui pitkät pätkät veljensä kanssa asiasta. Pete ehdotti, että äiti soittaisi poliisille, ja niin se myös teki.
Poliisi tutki asiaa kolme päivää mutta ei ilmoittanut vielä mitään.
Toiseksi viimeisellä viikolla mä pyörtyä kupsahdin ja heräsin sairaalasta.
- Mitä mä täällä teen?! mä huudahdin.
- Sä olet sairaalassa, äiti tokaisi.
- Miksi? mä kysyin.
- Voi kultapieni, kauanko sä olit syömättä?
- En mä ollut syömättä, se vaan jäi, enkä mä ole edes laihtunut, mä sanoin kauhuissani.
- Et näennäisesti, mutta sinä olet tyttö kulta 170 pitkä ja painat 36, se merkitsee anoreksiaa. Sinä et kyllä todellakaan näytä laihalta, mutta siltikin, äiti papatti mulle.
- Joo mä tiedän, mä sanoin. - Mutta mä en jaksa.
- Sun täytyy jaksaa, kuului ovelta.
- Tuukka? mä kysyin hämmästyneenä ja äiti vinkkasi mulle silmää.
- Mä lähden tästä käytävään.
Mä nyökkäsin äidille ja katsoin sitten Tuukkaa hölmistyneenä.
- Mitä sä täällä? mä ihmettelin tyhmänä.
- Tulin viemään sut täältä pois, se sanoi.
- Miksi? mä kysyin. - Mä luulin että sä olet niiden muiden puolella, mä sanoin.
- Mä olen vain ja ainoastaan sun puolellasi, Tuukka naurahti. - Päätös on muuten varmistunut. Sä saat vaihtaa koulua.
- JES! mä kiljaisin.
- Shh, hiljempaa, Tuukka hörähti. - Sun äitis lupas että mä saan viedä sut teille. Nouse nyt ylös.
- Mä en jaksa, mä sanoin. - Jos sä voisit auttaa edes ihan pikkusen.
- Helppo juttu, Tuukka sanoi ja nosti mut ylös. - Katsos, näin helppoa se on. Sä olet ihan kevyt. Hento kuin perhosen siipi, Tuukka lisäsi.
- Just joo, ja näytän tonnikeijulta, mä ähisin.
- Ehkä, mutta sillä ei ole mulle mitään väliä, Tuukka sanoi. - Mä kannan sut teille asti.
- Enpä usko, mä sanoin. - Sä et jaksa.
- Ja mähän jaksan, Tuukka sanoi.
Puoli välissä matkaa se pyshätyi liikenne valoihin ja katsoi mua suoraan silmiin.
- Sä kannat mua kuin morsianta kynnyksen yli, mä totesin huvittuneena.
- Toivottavasti susta josksus tulee mulle semmonen, Tuukka sanoi vakavana ja katsoi mua edelleen silmiin.
- Miten niin? mä hölmistyin.
- Mä rakastan sua, Tuukka sanoi mulle lempeästi ja suuteli mua. - Mun perhonen. Mä vaihdan sun kanssa samaan kouluun.
- Ai, mä sanoin.
Siinä oli mun tarinani loppu ja tää kaikki on nyt sitten totta.. Okei, Tuukka on okei ja silleen, mutta nää muut kaverit, niitä ei ole tänä päivänä vielä kovinkaan monta. Ehkä mä sieltä uudesta koulusta jonkun saan kaverikseni, toivottavasti. Onneks kerkesin kirjottaa sen tänään. Kommentteja kiitos! :)