Miten teillä eronneilla naisilla elämä lähtenyt eron jälkeen käyntiin?ottaako ero koville ja miten suhtaudutte kun/jos ex-miehenne löytääkin uuden kaverin jonka kanssa perustaa perheen?
Tai mikäli itse olette perustanneet uuden suhteen ja perheen antaako ex-miehenne teille ohjeita/uudelle miehelle?kun yleensä tämä toisinpäin näitä juttuja täällä lukiessa. Miten hoidatte itseenne että pääsisitte yli erosta vai oletteko katkeria siitä loppuelämän?vai kuinka
Tai mikäli itse olette perustanneet uuden suhteen ja perheen antaako ex-miehenne teille ohjeita/uudelle miehelle?kun yleensä tämä toisinpäin näitä juttuja täällä lukiessa. Miten hoidatte itseenne että pääsisitte yli erosta vai oletteko katkeria siitä loppuelämän?vai kuinka
Vastaukset 12
Vanhimmat
erosta....kun ex-mies perusti perheen parhaan ystäväni kanssa...siis entisen parhaan ystäväni kanssa.Takaisin vinkumassa nyt ja kaamee kolmiodraama päällä....itse en halua enää exää takaisin ja ex-kaveriakaan ei kiinnosta nähdä, vaikka kaiken muka pitäisi meidän välillä olla hänen mielestään ok...?Luottamus on todellakin mennyt mulla totaalisesti....
Meillä tosin oli jo perhe kun erosimme. Ex-mies jatkoi jo olemassa olevaa uutta suhdettaan ja itse elin sinkkuna kolme vuotta. Ensimmäinen vuosi oli rankka lapsia ikävöiden, jotka asuvat vuoroviikoin isällään ja minun luona.
Nyt on pari vuotta uusperheellisen elämää takana ja välit exään hyvät, vaikkemme aina samaa mieltä kaikista asioista olekaan.
Turha katkeroittaa mieltään. Katse tulevaisuuteen!
Paras keino päästä eteenpäin erosta on nähdä asiassa myös oma vastuunsa. (Ellei siis ole kyse mieleltään sairaasta puolisosta, joka on väkivaltainen fyysisesti tai psyykkisesti, tai täysin kyvytön parisuhteen vastavuoroiseen empaattiseen kombinaatioon.)
Tavallisessa parisuhteessa on aina kaksi osapuolta, jotka kumpikin ovat vaikuttaneet omalta osaltaan enemmän tai vähemmän siihen, mikä on tilanne nyt. Avioliitto on voinut olla täynnä keskustelun vaikeutta eli yhteisen ymmärryksen luomista yhteisestä tulevaisuudesta, kyvyttömyyttä ymmärtää toisen erilaiset tarpeet, kuvitelmia siitä, että toinen ajattelee samalla tavoin kuin itse vaikkei näin olekaan = toisen henkisestä hylkäämisestä, joka on voinut edetä toisen fyysiseen hylkäämiseen. Jos taas alunperin on menty yhteen ja tehty lapsi vaikka molemmat tai toinen ovat olleet liian lapsellisia ymmärtämään mitä tarkoittaa vanhemman vastuu, sekin on syy sille, jos pikkulapsiarki on liian raskasta ja erottaa vanhemmat. Joskus myös lähinnä äiti voi uppoutua niin tilanteeseensa äitinä, että ei edes anna tilaa isälle ryhtyä vastuulliseksi, vaan ei luota että tämä osaa yhtään mitään lapsensa kanssa, eikä tue siihen vuorovaikutukseen. Joskus taas hermoja kiristää se kaikki heti mulle nyt - asenne, jossa vedetään perhe taloudellisesti liian tiukalle, ja etäännytään siitä kun kilpaillaan, kumpi saa enemmän happirakoja raskaaseen arkeen, jolloin ei koskaan tehdä mitään mukavaa pariskuntana tai perheenä yhdessä, vaan se on pingotusta, ja yksin meneminen ihanaa lepoa. Eihän se niinkään voi sujua, selvähän tuo.
No, olipa siis syyt ja seuraukset mitkä tahansa, usein itseä helpottaa, kun myöntää myös oman osuutensa tapahtuneeseen, suree senkin pois ja antaa itselleen ensin anteeksi. Ihmiset eivät ole täydellisiä, eivätkä heidän tekosensakaan. Kun on antanut itselleen ensin anteeksi, on helpompi antaa sille toisellekin anteeksi, jotta voi jatkaa vanhemmuudessa tapahtuvaa yhteyden pitoa ilman katkeruutta ja pahaa oloa. Silloin sitä ei tunne pahaa mieltä siitä, jos toinen löytääkin ennen itseä uuden onnen, hyvähän se vain on että elämä lähtee sujumaan toisaalla. Ei kannata odottaa täydellisyyttä itseltään eikä siltä toiseltakaan, koska sellaisia ihmisiä ei ole olemassa. Riittää kun yrittää parhaansa, ja lapselle riittää murkkuikäisen aika ajoin kiivaista sanoista huolimatta hyvin pitkälle se, kun kokee tulevansa rakastetuksi, saa iälleen sopivat rajat ja vastuun ja oikeudet. Ilman noita taas ei selviä.
Mitä tulee neuvojen antamiseen toiseen kotiin, se on yhtä turhaa kuin kuvitelma siitä, että naimisiin mentyään muuttaa toista ihmistä toisenlaiseksi. Totta kai voi vaikka kirjoittaa lapulle ystävälliseen sävyyn: Tässä jotain juttuja, jotka meillä toimii hyvin näin, voit katsoa, jos joku on hyvä sinne teillekin:jne...
Itseään ja omaa elämäämme me voimme muuttaa, toista ja toisen elämää emme. Jotain parempaa voi odottaa nurkan takana, vaikka se ensimmäinen unelma onnesta olisikin hajonnut.
Hyvistä ajoista syntyy kauniita muistoja, huonoista ajoista syntyy hyviä opetuksia.
tätä samaa "oma osasi" eroon -keskustelua haluat täällä tuoda esille. Olisi kiva kuulla miten täydellinen oma erosi on ollut ja minkälainen oma-osasi eron syntyyn on ollut?
Kiitos kysymästä, ymmärrän kyllä ivallisuuden, mutta vastaan silti.
Minä tein virheitä, en kertonut mitä toivoin ja halusin, en ehkä nuoruudessani ymmärtänyt mitä se edes olisi ollut. Minä jäin kiinni katseisiin ja haaveisiin, ja se suututti, että jonkun muun antama huomio tuntui hyvältä, kun kaiken sen olisin halunnut kotoani, siitä sylistä, minkä olin valinnut -loppuelämäkseni- niin luulin. Kun vihdoin aloin puhumaan, en osannut tehdä sitä rakentavasti, vaan olin liian vihainen-ivallinen-kyyninen siitä, että minut oli torjuttu ja työnnetty pois, niinpä sain hänet mykistymään, pakenemaan ja sulkeutumaan yhä kauemmas itsestäni. Ja minun pinnani oli liian lyhyt kärsivällisyyteen. Minä huusin ja raivosin ja käyttäydyin kuin pentu, joka kyllä vielä silloin olinkin. Ja itkin omaa tuskaani, koska en osannut, en kyennyt, en tiennyt miten tavoittaisin sen toisen maailman, sen ymmärryksen, sen tolkun koko suhteeseen.
En osannut, en kyennyt, en tiennyt miten. Suljin hänen korvansa tuskaisuudellani, suljin hänen sylinsä arvostelullani, suljin hänet elämästäni rakentamalla omani toimimaan ilman häntä - niin kuin teki hänkin.
Kyllä, me yhteisvastuullisesti hajotimme sen mikä oli tarkoitettu joksikin kauniiksi. Olisin voinut kertoa tarinani puhumalla koko ajan siitä, mitä hän teki, ja miten hän olisi ollut syyllinen-syyllisempi-syyllisin, ja paennut omaa osaani. Mutta eihän se mene niin. Ei tavallisessa suhteessa tavallisten ihmisten kesken. Parisuhteessa on kaksi, toisinaan täysin eri sfääreistä kotoisin olevaa persoonaa, kaksi vastuullista sen toimivuudesta (ellei siis ole kyse mieleltään sairaasta puolisosta).
Jälkeenpäin ajatellen, nyt kun olen jo antanut itselleni ja hänelle anteeksi, totean asiasta kysyville vain lyhyesti - me olimme liian nuoria elämään parisuhteessa, emme ymmärtäneet siitä kumpikaan tarpeeksi, sitten emme enää tahtoneetkaan ymmärtää. Siitä johtuen tapahtui erinäisiä asioita, joiden vuoksi etäännyimme lopulliseen eroon asti.
Voisin vain sanoa, että mieheni löysi uuden, mutta eihän se niin ollut. Meidän parisuhteemme oli kuollut, repivä ja kipeä, olimme etääntyneet toisistamme henkisesti ja fyysisesti, eikä kummallakaan ollut enää voimia yrittää ymmärtää toista.
Ei ero ole täydellinen. Eikä ihmisetkään. Mutta se mitä sen jälkeen tapahtuu, voi olla tie parempaan, tai jumittuminen lokaan. Elämästä voi tulla parempaa, vaikket ehkä kyynisen ivasi takaa siihen vielä uskokaan.
Nimim. 7 vuotta uusperheellinen, onnellinen, epätäydellinen - ensin itsensä kanssa ja sitten sen uuden rakkauden.
On mahdollista olla onnellinen.
Miten sinä näet oman osuutesi eroon parisuhteesta, jonka hajoamiseen normaaleista ihmisistä puhuttaessa vaikuttaa kumpikin, yhteisvastuullisesti?
Ei tainnut olla niin pitkällä vielä sulta kyselijä eroprosessoinnissaan, että olisi osannut vastata.
Joo, eipä meistä kukaan ole täydellinen tai virheetön, eikä pidäkään olla. Eikä myöskään toivottavasti menneisyytensä vanki.
Vuosi sitten mieheni ilmoitti löytäneensä uuden naisen ja muutti suoraan hänen luokseen asumaan. Se oli mulle aikamoinen järkytys ja täytyy tunnustaa, että siinä ropisi meikeläisen itsetunto maanrakoon ja elämä näytti täysin mustalta. Lapset pitivät minut kuitenkin arjessa kiinni ja pakko oli pärjätä päivästä toiseen.
Vielä kesällä toivoin että mies tulisi "järkiinsä" ja palaisi kotiin mutta syksyllä päätin että takaisin miestä en enää edes ottaisi. Kesän aikana aloin kiinnittää itseeni entistä enemmän huomiota ja kasata sitä murentunutta itsetuntoani. Siitä se elämä lähti sitten käyntiin. Pyysin välillä naapurista lapsenvahtia ja lähdin "tuulettumaan". Mies ei ole lasten tapaamisista kiinnostunut ja vuoden aikana lapset eivät ole montaakaan kertaa hänen luonaan käyneet.
Kun mies muutti niin kuvittelin hänen hakevan samantien myös eroa mutta eipä hakenut. Odotin ja odotin mutta kun mitään ei tapahtunut niin pistin itse erohakemuksen menemään viime kuussa. Nyt on harkinta-aika menossa ja ensi syksynä saan sitten haettua lopullisen eron. Omaisuus olisi jaettava jossain vaiheessa mutta enpä ole senkään suhteen pitänyt kiirettä. Asun ja elän lasten kanssa omassa talossa ja tarkoitus on että jäisin eronkin jälkeen tähän asumaan. Kaiken kaikkiaan elämä näyttää nyt ihan hyvältä mutta mihinkään uuteen rakkauteen ym. minä en enää usko.
Olen ihan oikeasti yllättynyt näistä vastauksista=)sittenkin valoa siellä toisessa päässä..ihanaa. Itsekkin olen ex/nyksä..minulle oli eron alussa vaikeaa ainoastaan se etku mies ei tavannut lastaan juuri lainkaan eikä tapaa vieläkään oikeestaan..harmi sillä hän se siinä menettää,nykyisin elää avioliitossa johon syntynyt 2 lastakin..luulen et hän yrittää luoda suhdetta lapseen mutta aina kun kerran pari vuodessa tapaavat,joudun viettää sen ajan heidän kanssa,sanoinkin viimeks etten aina voi olla hänen turvana siinä..kaippa se jonain päivänä tapahtuu et osaa viettää aikaa kahden lapsensa kanssa=)ensin tosin hänen on opeteltava muutamia asioista vain sairauksien takia.
Uskon kyllä et jokainen selviää erosta jos niin haluaa eikä jää rypee katkeruuteen tai johonkin muuhun,elämää on jatkettava jo lastenkin takia=)Luulisi et he toisivat niitä voimia jaksamaan etiäpäin. Ikävää jos joillain on 3 osapuoli tullut väliin ja se syy eroon mutta joskus vain käy niin mut eiköhän se ole kummiskin niin et suhe on muutenkin menny alamäkeä mut jokainen suhe jne ku niin eritaustasia,meillä suhe vaan loppu koska rakkaus loppui ja parempi et niin vain kävi,molemmat saadaan elää nykyisin onnellisessa parisuhteessa ihmisen kanssa jota rakastaa jne..ollaan onnellisia,toistemme kanssa sitä kun ei oltu..aina ei voi voittaa=)
en usko minäkään. Kaverit ja suku odottavat että piankin löydän uuden, niinkuin se olisi jotenkin tavoiteltavissa oleva asia, mutta itse en halua miestä elämääni, näin on hyvä, lasten kanssa.
Hyvinhän se käyntiin lähti, kun vain sai heitettyä ukon ulos. No, se heittäminen oli se kovin kohta erosta. Ukon tekemisistä/tekemättäjättämisistä en enää ole missään määrin kiinnostunut, tehköön ihan mitä lystää. EVVK. Ja sama toisinpäin, ei kuulu minun elämäni sentti piirua hänelle. Ei ole uskaltanut naamaansa näyttää. Hyvä niin. Uudelleen olen ollut naimisissa jo 15v, ja jälkikasvuakin on taasen siunaantunut. Nyt kuitenkin elämä hymyilee. Ja ex-liitto on enää vain kuin pahaa unta.
Minulla elämä eron jälkeen lähti sujumaan oikein hyvin, kun olin siihen ehtinyt henkisesti valmistautua jo pitkään. Eipä tuntunut missään ilmoittaa miehelle, että nyt lähdetään eri teille.
Yhteinen lapsi kun on, niin on harmi ettei se miehelle ollutkaan niin helppoa. Vaikkei mielestäni enää pitkään aikaan ollut minusta välittänyt. Haukkui, pilkkasi ja kaikin tavoin solvasi minua eron jälkeen. Uuden naisensa kun löysi, niin haukkui minut suhteemme ajaltakin - ei suinkaan kertonut eromme todellisista syistä.
Harmi sinänsä, ettei ole kiinnostunut lapsensa elämästään koska emme voi olla yhteyksissä lapsen asioista kun hän käyttäytyy niin ikävästi, kuten teki lastensuojeluilmoituksen ja on tehnyt kaikkensa, että voisi minut mustamaalata ja saisi lapsen luokseen asumaan. Jätti kerran lapsen tapaamisenkin väliin, jotta jälkeenpäin sai yrittää väittää että minä olin mukamas estänyt sen. Näitähän riittäisi esimerkeiksi vaikka kuinka.