Ero sitten tuli..Sormukset heitetty jokeen..Välit vaihtelee hyvistä sietämättömiin.. Raastavaa riitelyä..
Tunteet ovat mitä lie..Ärtymyksestä epätodelliseen asioiden vatvomiseen ja jossitteluun..
Kumpa vain aika menisi ja antaisi minun taas elää..
Tunteet ovat mitä lie..Ärtymyksestä epätodelliseen asioiden vatvomiseen ja jossitteluun..
Kumpa vain aika menisi ja antaisi minun taas elää..
Vastaukset 45
Vanhimmat
Kyllä on aina yhtä surullista kuulla, kun jotkut eroavat ja kaikki kaunis, turvallinen on äkkiä poissa. Miksi kummassa me emme näe/ymmärrä/hyväksy/piittaa juuri silloin, kun asiat ovat meitä lähellä...?
Ilo on jossain..kaukana vuorten ja merten takana, mutta SE ON.
ja toiveikkaana elänkin jatkossa, päivän kerrallaan. Onneksi on olemassa hyvä työpaikka joka vie ajatuksia muualle..
Tämä oli kuitenkin paras vaihtoehto..Jompi kumpi vain olisi loppujen lopuksi hajonnut siinä suhteessa. Erilaisuus oli liian suurta..
Silmät auki, pientä pilkettä silmäkulmaan niin kaikki saattaa piankin korjaantua paremmaksi...
Miten sulla Jennifer menee? Oon lueskellut paljonkin sun kirjotuksia..
Välillä olen onnellinen ja välillä tuntuu, että kaikki on päin p.....ttä:)
Rakastamani nainen on toisaalta ihana ja toisaalta tosi vaikea. Hän omaa sellaisen omaperäisen ajatustavan, että on siinä pysyttelemistä perässä. En voi olla täysin oma itseni, vaan pikkusen pitää varoa suututtamasta toista, sillä hän ei pidä sanailusta ollenkaan, vaan ottaa kaiken niin kuolemanvakavasti.
Itse olen tyypiltäni sellainen, että rakastan rauhaa yli kaiken ja minulla on tosi pitkä pinna, mutta jos sanailu on tullakseen, en pelkää sitä ollenkaan. Se kuuluu siihen hetkeen ja olisi mielestäni suotavaa, että asian voisi puhumalla selvittää ennen iltaa..
Älä anna auringon laskea vihasi ylle....
Tämä on kylläkin siinä mielessä hyvä suhde, että olen joutunut panemaan itsestäni kaikki likoon. Pitämään sisälläni surun, vihan ja jopa rakkauden. Olen joutunut työstämään tunteitani itsekseni enemmän kuin koskaan. Olen myös toisinaan oppinut huomaamaan, että rakastettuni on oikeassa erimielisyyksissämme, vaikka "yleinen ajattelu" puhuu toista.
Ymmärrän, että hänen kanssaan ei pärjää ollenkaan, jos heittäytyy lekkeriksi ja ajattelee, että kyllä se siitä ja päästelee suustaan mitä sattuu. Ehei, skarpattava on koko ajan tai oltava sitten hiljaa ja hyväksyttävä sen hetkinen tilanne. Se saattaa muuttua muutaman päivän kuluttua juuri sellaiseksi, mitä mieltä itsekin asioista olen..
Pitkää pinnaa minulta vaaditaan todella paljon ja vaikka se on vahva puoleni, niin sekin on nyt koetteella:)
Mutta rakkaus voitelee sen minkä järki ravistaa kriittisesti näkyväksi..
... sun Jennifer pitäisi laittaa tärkeysjärjestykseen nämä kolme, niin mikä on tärkeintä - mistä saat voimaa eniten:
Usko - Toivo - Rakkaus?
..ja sitten tulevat rakkaus ja toivo.
Jaa ettäkö miksi näin...?
No. Uskon itseeni paljon ihmisenä, kumppanina ja rakastavana persoonana. Uskon myös taitooni nähdä asioita olemassa olevan totuuden tuolle puolen.. Uskon myös rakastettuuni, että hän ehdottomasti on rakkauteni arvoinen. Ja että me tarvitsemme toisiamme.
Rakkaus tulee kakkosena sen vuoksi, että ajattelen järjellä usein tunneasioita. Ja kun oikein kovasti alan järkeilemään, niin menetän uskoni rakkauteen ja jäljelle jää
toivo.
..perusteltu näkemys. Arvasin tai vaistosin sinun laittavan etusijalle uskon.
Itse olen miettinyt ensimmäistä "sijaa". Onko se usko vai toivo sittenkin kohdallani...
Sen tiedän, että rakkaus on viimeinen.
Haluan uskoa johonkin hyvään, joka on vielä edessä päin ja toivon sen toteutuvan, jolloin astuu kuvaan rakkaus...
Kuinka surkuhupaisia nimiä suurille asioille: Usko ja Toivo...
minun elämästäni meni tänään kaikki. usko, toivo ja rakkaus.
..taas takaisin. Elämä vaan on sellaista:)
Mikä käänne sitten saikin aikaan tuon... ehkä se oli sitten niin tarkoitettu... lohdutan näin itseäni silloin, kun kaikki menee juuri väärään suuntaan ja tuntuu, ettei millään ole mitään merkitystä.
Sitten huomaa seuraavassa hetkessä.. ajan kanssa, että kaikki ei mennytkään. Jotain muuta tulee tilalle - kuitenkin, jossain vaiheessa, kun ei lopeta uskomista? toivomista?
Pitää antaa tilaa uudelle... vaikea uskoa ainakin sillä hetkellä, kun jotain on menettänyt, mutta sitä toivoa ei saanut kuitenkaan menettää - sanovat...
On nyt pakko ottaa osaa keskusteluun joka tuntuu saavan semmoisia piirteitä joita olen itse miettinyt jo pidemmän aikaa.
Jennifer, eikö ole raskasta koko ajan varoa sanomisiaan? Kuulostaa siltä kuin Sinun pitäisi tukahduttaa tuo (kirjoitustesi perusteella:)eloisa ja puhelias itsesi, vetäytyä kuoreesi. Tiedän toisaalta, että on myös luonteenvahvuutta pitää sisällään asioita ja tulkita tilanteet objektiivisesti; suhteessa yhtä tärkeää kuin se, että pystyy puhumaan kaikesta, on osata jättää sanomatta. :)
Kuitenkin se mitä olen miettinyt on se miten paljon ihminen rakkauden takia on valmis luopumaan itsestään, tukahduttamaan tai muuttamaan identiteettiään ja minkälaiset ihmiset niin tekevät? Onko se heikkous vai vahvuus? Heikkous siinä mielessä, että ei ole ehkä rohkeutta olla oma itsensä vaan pyrkii muuttamaan itseään toisen toiveiden mukaan. Vahvuus siinä mielessä, että pystyy antamaan periksi ja on valmis luopumaan ehkä tärkeistäkin asioista jonkun toisen vuoksi siltikkään menettämättä identiteettiään. Itse olen siinä tilanteessa, suhteen alussa, että olisin valmis tekemään mitä vaan jotta tämä onnistuisi. Pelkään vaan meneväni liian pitkälle kompromisseissa. Minkä takia juuri minun olisi tultava vastaan jos toinenkaan ei tule. Olen yleensä sellainen, että pystyn kyllä antamaan paljon enkä odota toiselta (ehkä liiankin periksiantava) mutten haluaisi olla itsestäänselvyys. Enkä usko tyttöystävänikään haluavan, että olen liian paljon samaa mieltä hänen kanssaan... Toisin sanoen en ollenkaan tiedä miten pitäisi käyttäytyä... Tushkaah.
tuntuu vahvasti siltä, että yhden ihmiselämän aikana on tarkoitus kohdata tiettyjä asioita ja selvitä niistä. Tarkoitan sitä, että jos onnistuukin yhä uudestaan väistämään tietyt tyrkyllä olevat kokemukset tai kohtaa ne, mutta ei ole vielä oppinut oikeaa tapaa (mikä se lieneekin), niin yllättäen huomaa, että niitä samantapaisia "testejä" tarjotaan jatkuvasti. Lopulta niihin tarttuu ja elää ne. Keksii uusia ratkaisujakin. Kokemukset voivat sisältää onnea, epäonnea, kärsimystä, osaamista, mitä tahansa. Mutta ne pitää käydä läpi. Ja kunkin matsin tuloksena ihminen monipuolistuu, viisastuu ja vahvistuu, vaikka välillä on katketa. Kunhan ei vain kokemukset sittenkin ole liian ylivoimaisia ja ihminen jää taakan alle.
Senkin olen ollut huomaavinani, että niitä samanlaisia koetuksia ei kumma kyllä enää tule lisää, kun ne on kohdattu jotenkin kunnolla. Vai onko itse sitten vahvempi kestämään tai hallinnoimaan jotain sellaista, mikä aiemmin oli uutta.
Palstalla otti eräs kommentoija esille jälleensyntymisen. Siihen tavallisti sisällytetään karman laki -tyyppistä ajattelua: kullekin elämälle on annettu tavoitteeksi kohdata oikein jotkut tietyt asiat, jotka edellisessä elämässä möhli pahan kerran. Jos on jotain oppinut ja hoitaa homman, niin jalostuu taas pikkasen. En tiedä (tietenkään) miten on, mutta tämä ajatus olisi minusta lohdullinen ja vastaisi oikeustajuani.
Eksyin vähän aiheesta. Mutta voimaa ja viisautta teille ja muillekin palstalle kirjoittaville. Kiemuraistahän tämä elo on.
..mieleeni eräs kunnolla kohtaamani asia, joka on häipynyt elämästäni. En yhtään tiedosta, mitä on tapahtunut. Onko asenteet naisten kesken muuttuneet vai olenko minä muuttunut vai kaikki yhdessä.?
Pidin nimittäin jossain vaiheessa elämääni suurinta osaa lesboja naisvihamielisinä. Erikoista sinänsä jo ajatuksena.
Olin löytävinäni tuhansittain todisteita epäilyjeni tueksi.
Nyt tänä päivänä ihmettelen, mistä moinen tunne minulle syntyi, sillä nyt näen asian aivan päinvastaisella tavalla. Lesbot todellakin kunnioittavat, ihailevat ja rakastavat naisia.
Minä muiden mukana..
On joskus puhuttu naisen viisaudesta ja keinoista perhe-elämän onnistumiseksi.
Korkeaa aitaa voi yrittää ylittää rehkimällä myös suoraan aidan yli. Repiä vaatteensa ja jopa loukata itseään. Mutta voi myös alkaa kävelemään aidan suuntaisesti ja etsiä mahdollisia aukkopaikkoja, valmiiksi rikkoontuneita tai sitä, että jostain kohdasta aita madaltuu ja on helpompi päästä sen yli..
Ymmärrän ajatuksesi ja kirjoitin edellisen vastaukseni vähän löyhänlaisesti.
Olen oppinut ymmärtämään, että nykyiseltä rakkaaltani ei kannata odottaa tiettyjä vastauksia, esim. lohdutusta ja ymmärtämystä.
Kun aloitan keskustelun, varaudun siihen, että hän saattaa ajatella asiasta aivan uudella tavalla. En osaa ennalta aavistaa hänen sanomaansa. Näin tapahtuu tietyissä keskustelunaiheissa. Sitten on niitä kestoaiheita, joita on turha edes puhua hänelle, koska tiedän hänen reaktionsa. Saan esim. hänet naurahtamaan hyvinkin helposti. Eli tarkkaan varjeltu suojakilpi häviää sekunneiksi..
Tavallaan en varo, mitä puhun, vaan harkitsen mitä puhun. Tämä ei rasita minua, vaan on koulutusta itselleni erilaiseen tapaan ymmärtää ja käsitellä asioita - minulle ennalta täysin uuteen ja erilaiseen tapaan. Viehättäväänkin..
En tiedä olenko luopunut rakkauden vuoksi vapaudestani tuulettaa mielin määrin.
Onko tämä rakkautta ensinkään?
Onko tämä omien rajojeni kokeilua? Onko tämä tutkimusmatkaa mielenkiintoiseen ihmiseen?
Onko tämä luontainen uteliaisuuteni ihmiseen?
En ole varma.
Ja jonain hetkenä olen varma, tämä on rakkautta, syvää, liikuttavaa, pysähdyttävää. Juuri sitä, mitä olen aina kaivannut raivopäissäni.
Ja toisinaan vain hiljainen, herkkä, uinuva, uneliaisuuden tapainen häivähdys tunnetta, että tuo ihminen on minulle tärkeä ja haluan hänelle kaikkea hyvää..
Ja että hänen lähellään on taivaallisen hyvä olla, vaikka hän ei olekaan sellainen kuin toivoisin hänen sillä hetkellä olevan..
sitten minun tämän elämän teema on varmaankin "toivottomat rakastumiset ja niistä kärsiminen!"=D
sitten teema on jokin muu. Ainakin sinä osaat rakastua ja rakastaa, se on sentään jotain se. Minä en nykyään edes ihastu, tasasesti vain pidän ylimalkaan ihmisistä. Ja kiusaantuneena kiemurtelen, kun joku osoittaa kiinnostusta. Ei tääkään ...
...viisaalta. Etenkin pidän tuosta "en varo mitä sanon, vaan harkitsen mitä sanon". :) Juuri se, että tietää, että on myös asioita mitä on hyvä jättää sanomatta. Se on mielestäni ehdottomasti vahvuus.
Mutta silti, ja anteeksi jos jankutan, mistä tiedät tunteeko rakkaasi Sinut juuri sellaisena kun todellisuudessa olet? Antaako hän Sinun olla oma itsesi? Ymmärtääkö hän jos tarvitset lohdutusta? Vai näytätkö sitä tarvetta hänelle lainkaan siinä tapauksessa?
Mielestäni tuo ainakin osittain kuulostaa siltä, että teet jonkinäköistä tutkimusmatkaa mielenkiintoiseen ihmiseen. Itse olen ollut suhteessa, jossa olen sanonut itselleni sekä toiselle rakastavani mutta todelllisuudessa olen yrittänyt vaan päästä ihmisestä perille. Yrittänyt turhaan pelastaa toista ihmistä epätoivoisesta elämäntilanteesta. Kuvittelin, että voin omalla olemassaolollani nostaa toisen itsetuntoa ja suhtautumista omaan itseensä. Olin koko ajan tietoinen siitä, että suhde ei tulisi toimimaan mutta en halunnut luovuttaa koska toisella oli muutenkin asiat huonosti. Miksi silti olin yhdessä hänen kanssaan? Ko suhde päättyikin sitten itkuraivareihin vaikka nyt jo tullaan toimeen keskenämme. Nyt en kuitenkaan vihjaa, että asia olisi näin Sinun tapauksessasi.
Ajattelen usein, että oli tilanne kuinka vääristynyt tahansa, ei sillä ole väliä jos vaan tiedostaa sen. Esim tässä tilanteessa myönnät, ettet ole varma ja tiedostat näin tunteesi. Se on vahvuutta. Ei saa olla sokea rakkaudelle, sen on heikkoutta. Vai onko?
Mutta onko kyse myös siitä, että haluaa tavallaan "kouluttaa" itseään uusiin tilanteisiin ja ihmisiin? Minulla ainakin on semmoinen vietti, että koska tiedän sopeutuvani helposti uusiin, erikoisiinkiin tilanteisiin silmää räpäyttämättä, niin haluan tavallaan etsiä niitä ääripäitä. Sitä extremeä. Näin myös ehkä tässä uudessa suhteessani. Hän sanoo olevansa vaikea... Haluanko vain nähdä miten tämä päättyy? Pystynkö "kesyttämään" tämän vaikean persoonan? Teenkö sen omilla vai hänen ehdoillaan?
Toivon kuitenkin, että epäluuloni väistyisivät ja etusijalle tulisi tunne siitä, että tämä on juuri se oikea, se ihminen ketä olen aina odottanut. Minäkin haluaisin olla varma siitä, että tämä on rakkautta...
.. toi sama teema tuntuu seuraavan aika montaa muutakin. Ehkä se teemana onkin sellainen, jonka saa kaupanpäälle aina uudestisyntymisessä.
Sen alleviivaan, että kun jonkun ikävän asian joutuu käymään läpi, jonkin sellaisen, että todellakin saa rämpiä ikuisuuden ja kaikki usko jo menee, niin siitä vahvistuu.
Seuraava vastaavanlainen tilanne ei saa enää samanlaista tunnemyllerrystä aikaiseksi. Tai olisiko niin, ettei samaan lankaan enää menekään? Tuleeko sitä viisaammaksi, pitääkö se paikkansa vielä tässäkin iässä, että kantapään kautta opitaan?! Tässä iässä, jossa kaiken pitäisi olla niin selvää ja opittua ja viisaudella ei ole mitään rajaa.
Yksi esimerkki, minkä itse olen oppinut on se, että aikoinaan ihastuin hyvinkin helposti heteronaisiin ja sitten olevinaan tein eroa, niistä vuositolkulla ja olin maailman synkin ihminen, kun en saanut vastakaikua - mitä h:tin vastakaikua sitä kuvitteli edes heterolta saavansa! Mutta kun piti vaan olla päättäväisen rakastunut ja elää pilvissä ja unohtaa kaikki järjellinen toiminta.
Nyt luojalle tai kenelle vain suuri kiitos, siitä, että antoi sen verran järjentynkää lisää, että tajusin ettei tuollainen sovi alkuunkaan! Eihän kunnon lebanaisen kannata tunteitaan tuhlata ihmisiin, jotka eivät ole häntä varten. Enkä ole enää vuosiin samaan tilanteeseen höynähtänyt.
Sitä vaan tässä todistelin, että jokaisessa kolahduksessa on opetuksensa ja varmasti tarkoituksensa. Vaatii kolahduksesta riippuen aikansa, että sen näkee ja hiffaa, mikä se milloinkin oli. Jokuhan siinä joka tapauksessa täytyy olla, koska emme muuten joutuisi aina silloin tällöin elämässämme tilanteiden eteen, jotka vaativat tapahtumien edessä hiljentymistä, asioiden priorisointia....
..on elonpolkuni täynnä:)
Hyviä kysymyksiä:
1.Tunteeko rakkaani minut sellaisena kuin todellisuudessa olen?
2.Antaako hän minun olla oma itseni? 3.Ymmärtääkö hän minun tarvitsevan lohdutusta? 4.Näytänkö hänelle tätä tarvettani lainkaan?
Jos vähän yrittäisin arvioida, mitä hänen päässään liikkuu, vaikka se onkin äärimmäisen vaikeaa ja olen saattanut erehtyä täysin:
1.Hänellä on harhakuvitelmia minusta. (Luulee esim. minun tuntevan hänet paremmin kuin todellisuudessa tunnen. Pitää minua vissiin läpivalaisukoneena:)
2.Hän vaivoin sietää minua, jos olen vähääkään hänelle päin "hankala". Luulen, että hän haluaa helppoutta.
3.Hän ymmärtää lohdutuksen tarpeeni, mutta ei anna sitä minulle, etten alkaisi säälimään itseäni. Sitä hän pelkää kovasti.(?)
4.Näytän hänelle lohdutuksen tarpeeni, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta häneen. Hän pysyy kannassaan.
Näin siis ajattelen hänestä tänään, koska olen vähän pettynyt yhteisen aikamme vähyyteen, mutta jos kysyisit huomenna samaa asiaa, saattaisivat vastaukseni olla jo ihan toisia.
Kyllä tämä tunneilmastoni häneen on tällainen heilurinomainen. Välillä tiedän ja uskon molemminpuoliseen rakkauteen, välillä epäilen jopa omiakin tunteitani saati hänen.
Mutta kaikki samat kuin sinulla on rakkauteni lisämausteina: Halu pelastaa, halu ottaa selvää, halu parantaa toisen itsetuntoa, halu opettaa itseään.
Ainoa selkeä ero tai ainakaan en tunnista itsessäni, on halu ajautua ääripään tilanteisiin. Minä vain yksinkertaisesti olen joutunut tilanteeseen. Järki on varoittanut alusta asti, mutta sitten astuivat tunteet kuvaan, jolloin järkeilin, että otan selvää.
Hmmmm...., olisikohan edelleen kysymys sittenkin siitä, että en itse olekaan heittäytynyt täysillä mukaan. Heittäytynyt maahan huutamaan ja itkemään, että haluan hänet elämääni yksin ja kokonaan ja nyt, juuri tänään..;)
Mietin aina välillä samaa. Jospa en osaakkaan, uskallakkaan antaa itsestäni kaikkea, todella heittäytyä suhteeseen ja vaatia sitä kaikkea mitä itse olen valmis antamaan. Miksi? Koska en halua menettää häntä. Pelkään, että jos vaadin liikoja, hän katoaa. Toisaalta miksei minulla olisi oikeutta vaatia täysivaltaista huomiota? Onko se periksiantamisen heikkoutta vai vahvuutta?
En minäkään tahallisesti hae ympärilleni vaikeita ihmisiä, mutten käänny kannoillani kun semmoisen kohtaan vaan otan haasteen vastaan. Itsekästä sinänsä.. :)
Miten pitkään muuten luulet, että ihminen voi elää suhteessa jossa toinen antaa enemmän kun toinen? Miten kauan Sinä itse luulet kestäväsi ilman lohdutusta ja ymmärrystä? Eikö olisi oikeutettua odottaa häneltäkin jotain muutosta käytöksessään? En halua nyt millään nimellä tuomita teidän suhdetta. Kunhan etsin ratkaisua omaani..
Näilläkin sanoilla meitä kahta voisi kuvata:)
Kumpi antaa suhteessa enemmän, on mielenkiintoinen kysymys. Millä tätä antamisen määrää mitataan?
Se että en saa lohdutusta häneltä, on varmaan murheista pienimpiä, sillä lohdutusta ja ymmärtämystä saan ystäviltä.
Rakkaaltani haluaisin varmasti kaikkein eniten varmuutta, että suhteemme kestää huomista pidemmälle. Että voisin turvallisin mielin kestää pettymyksen, jos hän ei tänään tulekaan luokseni. Etten pettymyksessäni ala rakentelemaan valtavia teorioita siitä, miten hän ei ole koskaan pätkääkään välittänyt minusta ja miten hänellä on varmasti jo uusi kiikarissa..
Pitääkö hänen sitten muuttua? Pitääkö minun muuttua?
Pitkästä liitosta on joku joskus sanonut, että se on kuin kahden särmikkään kiven kohtaaminen, jonka yhteiselo sitten hioo pehmeääkin pehmeämmäksi, pyöreäksi kiveksi, jonka käteen ottaessaan, ei tietäisi sitä kiveksi, ellei näkisi..
Kaikkea ei voi aina saada, ei missään ihmissuhteessa. Tuollainen jatkuvassa epävarmuudessa eläminen on varmaan raskasta. Itse en ehkä jaksaisi enää arkipäivän huolia, joita niitäkin riittää, jos minulla olisi samanlainen rakkaussuhde kuin sinulla. Ehkä on parempi olla ilman rakkautta, kun se voi olla noinkin kuluttavaa. Tuollainen varmasti muuttaa ihmistä, mutta en minä nyt sitten tiedä, että mihin suuntaan. Ehkä tuollainen suhde kasvattaa henkisesti, vaikka toisaalta, hyvät kokemukset ihmissuhteissa kasvattavat hyvään suuntaan, huonot huonoon. Olenko väärässä? Todennäköisesti olen väärässä ainakin siinä asiassa, että mieluummin sitten kokonaan ilman rakkautta... Vähäkin on varmasti parempi kuin ei mitään. Epävarmuudessakin on opittava elämään ja ehkä silloin oppii luottamaan itseensä, kun ei voi tukeutua koko ajan toiseen. Asioissa on yleensä eri puolia, hyviä, huonoja ja myös merkityksettömiä. Rakkauteen kuuluu myös vastuu toisesta ihmisestä, eikä se ole merkityksetön asia ainakaan minun mielestäni.
Antamisen määrää on vaikea mitata. Ihmisillä on niin erilaiset näkemykset siitä milloin suhde on tasapainossa. Minun mielestä tulisi kohdella toisia niinkuin haluaisi itseäänkin kohdeltavan. Raamatullinen lause vaikken siitä mitään tiedäkkään... :)
Minä olen yleensä se (periksi)antava osapuoli. Haluan antaa, rakastaa ja näyttää, että välitän. Toisaalta en odota samaa toiselta koska ihmiset ovat erilaisia, mutta pidemmän päälle tiedän, että asia käy minua vaivaamaan. Turhaudun. Niin kävi viime suhteessa ja pelkään, että niin käy nytkin.
Vaikka ymmärränkin tuon varmuuden kaipuun, (taivas, että haluaisin tietää varmasti tämän olevan se oikea niin uskaltaisin antaa itsestäni kaiken), niin eikö olisi ihanaa saada ymmärrystä juuri siltä ihmiseltä jonka haluaisi olevan aina siinä lähellä? Koen liiankin usein pettymystä siitä, että rakkaani sanoo minulle rumasti kun on huonolla tuulella. Hän sanoo, ettei tarkoita sitä kuin hetkellisesti mutten siltikkään voi olla kuvittelematta, että se on sitä lopun alkua. Pelkään, että kaikki mitä sanon tai teen ärsyttää häntä. Epävarmuus on varmasti heikkoutta... ?
Ei ehkä kyse sittenkään ole muuttumisesta vaan muokkautumisesta, juuri kuten kuvasit, sopeutumisesta suhteeseen. Mutta sen on pakko olla molemminpuolista, (periksi)antamista suuntaan ja toiseen.
Kiva jutella. Nyt on pakko kiitää vkln viettoon. Nään rakkaani pitkästä aikaa. Wish me luck!
Kyllähän onnellinen rakkaus on jotakin ihan muuta kuin onneton, riuduttava rakkaus. Onnellinen rakkaus tekee onnelliseksi, onneton rakkaus onnettomaksi. Molemmat antavat kyllä sisältöä elämään. Parempi kai onnetonkin rakkaus kuin olla kokonaan tietämätön rakkaudesta. Mielestäni rakkauteen kuuluu kyllä vastarakkaus, muuten se ei ole IHAN oikeaa rakkautta... Olen lukenut joskus jostakin ikivanhasta kirjasta, ettei terve ihminen rakastu mahdottomaan, sillä terve ihminen tietää, että se tekee onnettomaksi. Terve ihminen on viisas ja rakastuu ihmiseen, jolta voi saada vastarakkautta. Tuo kirja oli muistaakseni 30-luvulla kirjoitettu, saattoi olla vanhempikin. Kaikkea sitä onkin tullut luettua. Kummallista, etten ole tämän viisaampi. Rakastumista ei varmaan voi oppia kirjoista.
..Raivotar itse, joka nyt on joutunut hiljentymään ja vaihtamaan kokonaan uudelle vaihteelle. Ehkä niin on parempi. Sitä kun impulsiivisena ihmisenä rähjähtää liian herkästi pikkuasioista.. Luonnekysymys. Mutta jos toinen ei sitä siedä, niin pakkohan on yrittää muuttaa toimintatapaansa ja miettiä muutama minuutti ja usein räjähtämisen tarve laantuukin..
Rakkaalta saama ymmärtämys on tärkeää. Sitä en saa silloin, kun odotan. Se tulee sitten jälkijunassa joskus myöhemmin, kun en osaa edes odottaa ja kun muistan pitää korvani auki.
Rakkaani sanoo tärkeätkin asiat niin verkkaiseen tyyliinsä, että kuuntelemaan pitää keskittyä, ettei mene sananhelmet tajunnan ohi..
Pahat sanat satuttavat toki. On vaan ihmisiä, jotka eivät osaa pitää ärtymystään sisällään paria sekuntia kauempaa.
Luulen, että minä olen se ärtyilevämpi osapuoli meillä ja hän on se, joka laittaa rajoja minulle.
Tämä on ainakin yksi olemassa oleva kuvio.
Tässähän tätä taas tuli..
Toivottavasti sinun ja kultasi kohtaamisesta tulee antoisaa. Monta, monta ihanaa tuntia....
..saankin - riippuu vain mittaamisen tyylistä.
Tuo epävarmuus asioihin on minun pääni sisässä, ei niinkään meidän suhteessamme. Voisin suhtautua toisinkin asioihin. Voisin luottaa. Voisin heittäytyä. Ja tästä pitääkin vielä puhua lisää. Hmm..teenkin tästä kokonaan uuden aloituksen.
Ei tämä suhde ole tavallista suhdetta vaikeampi. Ihmissuhteet ovat aina monimutkaisia ja kasvattavia.
Jos odottaisin "hyvää" suhdetta, minkälainen se olisi? Sehän olisi sellainen minulle passeli ja minua paapova malli. No, kasvaisinko yhtään tippaa?
Enpä en. Uskon, että moni asia on kiinni ajattelutavasta. Eli ajatella voi todellisuutta niin monella eri tavalla, että koko todellisuus onkin lopulta sitä, miten asioihin suhtaudumme.
Luonteen kouliminen ei ole kenellekään helppoa.
Itsensä yli ei kuitenkaan saa antaa kenenkään kävellä ja tässä se raja vissiin kulkeekin.
Mikä on itsenä koulimisen ja toisen ihmisen myötäilyn raja? Muuttuva eri asioissa.
Mutta se rajaa pitää olla tietoisesti olemassa, muuten voimme huonosti:(
Entäs, jos pelkää koko ajan kävelensä toisen yli ihmissuhteissa? Mistä voi tietää, mitä toinen kestää? Minun elämäni ei ole ollut helppoa enkä aina tajua sitä, etteivät toiset ihmiset kestä niitä asioita, jotka ovat minulle ihan tuttuja. Varmasti en osaa ottaa toisten ihmisten tunteita huomioon tarpeeksi paljon. Siinä olisi minulla oppimista. Tuntuu vain typerältä huolehtia kaikista pikkuasioista, mutta voivathan ne tietysti toiselle merkitä paljon, jos niihin on tottunut. Joskus haluan antaa tahallisesti toiselle opetuksen kohtelemalla häntä yhtä huonosti, kuin minua on kohdeltu, että toinen tajuaisi, missä mennään, mitä tämä elämä on. Se ei todellakaan ole jatkuvaa paapomista.
..ei kannata antaa takaisin.
Kannattaa sanoa suoraan, heti jos joku kohtelee väärin.
Tämä on minun opinnäytteeni, jota teen jatkuvasti eläväksi omassa elämässäni. Ja niin huonolla menestyksellä..
on pikkusieluisten ihmisten huvia. Yritän olla sellaisen yläpuolella, vaikka joskus se onkin vaikeaa. Olisi niin helppoa lähteä kostamaan kärsimiään vääryyksiä, ja tilaisuuksiakin siihen tulee niin usein. Se "vika" minussa on, että haluan olla hyvä ihminen - en ole sitä luonnostaan. Pahinta kai se on, jos ei sano toiselle, jos tuntee kärsivänsä vääryyttä, pitää kaiken sisällään ja räjähtää vasta sitten, kun ei kestä enempää. Sellainen on pelottavaa, tätäkin on sattunut kohdalleni muutaman kerran. Itse en yleensä suutu ihmisille ihan vähästä, vaan kärsin mieluummin yksikseni, ja kärsimystähän se on, joskus varmaan turhaankin, kun puhumalla asiat voisivat kääntyä kaikkien eduksi.
Vanha viisaus ei aina ole viisautta, vaan yksinomaan vanhaa.
Ja tuo viimeinen lauseesi pitää taatusti paikkansa. Harmillista, minä yleensä olen oppinut lähes kaiken kirjoista ja samperi, tässä kohden klikkaa.
..ne monet ihanat tunnit on vielä edessä, koska viime viikonloppuun niitä ei montaa mahtunut. :(
Pelkään, että ero on edessä meilläkin. En tosin vielä luovuta. Kun voisikin vaan antaa aikaa, mutta kärsimättömänä haluaisin saada kaiken nyt ja heti. Tämäkin on sitä itsehillinnän harjoittelua. Täytyy tosiaan opetella ajattelemaan mitä sanoo ettei vaan vahingossakaan sano mitä ajattelee... Hyödyllistä sinänsä sekä erittäin opettavaista.
Voi Jennifer, pelkään, että teen tai sanon jotain väärää ja kaikki kaatuu taas niskaan. Tai että hän ei tunnekkaan minua kohtaan yhtä vahvasti. Sitten en haluaisi olla suhteessa mutta en halua ketään muutakaan. Pakkoko tän on olla näin vaikeeta?!?!! Tosin ensimmäistä kertaa tuntuu, että en halua luovuttaa heti kun on vaikeaa. Suhteen eteen tosiaan pitää tehdä töitä, sen olen huomannut... Ei kai ole niin, että pitäisi vaan antaa heti periksi silloin kun tuntuu, että toinen ei ole yhtä lailla mukana suhteessa kuin itse on? Voihan kyse olla pelkästään siitä, että toisella on vaan erilainen tapa suhtautua asioihin ja siihen tulee sopeutua.
Niin kuin ne kivet johon yhdessä kirjoituksessa vertasit... :)
Niin, eikä ihmiset olleet ennen yhtään sen viisaampia kuin nykyäänkään, vaikka saivat lukea vanhoja viisauksia.
Miksi ennen tehtiin niin paljon rakkauselokuvia? Melkein kaikki vanhat kotimaiset elokuvat kertovat rakkaudesta, joko onnellisesta tai onnettomasta. Johtuuko se sota-ajan vaikutuksista? Miksi nykyajan elokuvat ovat kaikkea muuta? Ihan sekopäistä touhua...
Rakastatko kirjoja vai pidätkö itseäsi pelkästään kirjojen ystävänä? Oletko keräilijätyyppi?
ja ajatusmaailmat, ihanteet, muodit, toleranssirajat ja sellaiset siinä mukana, mutta me ihmiset vain ollaan entisellämme. Onneksi, toisaalta, voidaan oppia paremmin tuntemaan itseämme ja muita.
Minulla on se käsitys, että kyllä rakkausteema jytää edelleen vahvoilla, sitä ei vain kannata esittää enää entiseen lapsellisen romanttiseen tapaan. Sotakin varmaan vaikutti yltiöromanttisuuteen ja epärealistiseen "ylipuhtoisuuteen". Nyt on vanhaa viintä uudessa leilissä.
Väkivaltaleffoja on kyllä ihan liikaa, varmaan tälläkin ilmiöllä on jokin funktio? Sekopäiseltä se vaikuttaa, ehkä epävarmuutta, aggressioita tms. täytyy jotenkin purkaa sitä kautta.
Olen lukenut paljon pikkulikasta asti ja aina se on yhtä kivaa. Kun kaksi kirjahyllyä tuli täyteen huomasin, ettei kaikkea tarvitse omistaa, onhan kirjastot. En keräile enää. On aina helpottavaa päästä eroon edes jostain riippuvuudesta.
Minä taidan olla vähän vanhanaikainen, ja romanttinenkin.
Minulla on kolme kirjahyllyä täynnä kirjoja, jotka on kirjoitettu 20 - 40-luvulla. En haluaisi päästä niistä eroon. Luen niitä kuin uusia. Minulle kaikki on uutta. On minulla jonkin verran tätäkin vanhempia, myös uudempia.
Totuuden nimessä uudemmat voisin heittää pois, mutta vanhoista en aio luopua elinaikanani.
..taas kerran.
Tuosta luovuttamisesta tulee mieleen, että oikeassa paikassa pitäisi osata luovuttaa, mutta mistä tietää varmasti oikean paikan ja ajan.?
Jos toinen ei ole täysillä mukana, pitäsi uskaltautua kysymään suoraan. Tiedän, se on vaikeaa, kun pelkää kuollakseen toisen vastausta. Ja näin jättää mieluummin kysymättä ja roikkuu suhteessa kuin hukkuva ajelehtivan tukin päällä..
Myös se mietityttää usein, ettei vaan itse mokaa koko juttua. Sano tai tee jotain korjaamatonta. Toisen sisikuntaan kun ei pääse kurkistamaan, että tietäsi miten vakavasti hän minkin asian ottaa:(
Nuo toisiaan hiovat kivet ovat sellainen ihannekumppanuuden vertaus, mutta kun ihmiset ovat niin kärsimättömiä ja haluavat valmiin paketin, joka on kuin heille räätälöity.
Ja valitettavan usein asiat selviävät vasta seuraavassa suhteessa. Eli ex-kumppani osaa varoa seuraavassa suhteessa ne mokat, jotka meillä on kompastuskivinä..
Vaikeaa on olla yksin, vaikeaa on haikailla suurta rakkautta, vaikeaa on olla ihastunut, vaikeaa on rakastaa, rakastua ja olla rakastamatta;(
mielenkiintoisia nuo vanhat kirjat. Minä olen lueskellut sellaisia joskus aistiaksen menneen ajan hengen (miten keskusteltiin, mikä oli arvossa, mikä kauhisteltiin, millaisia tavaroita oli ympäristössä jne), se ei koskaan palaa samanlaisena kulttuuriin takaisin. Mutta enimmäkseen ohitan ne nykyään, tämän päivän ilmiöiden tajuamisessa on kyllin askaretta.
Romanttiset jutut jätin jo päästyäni Runotyttö-iästä, ylimakeita, ei mitään, mikä vetäisi eläytymään mukaan. (En pidä likööreistäkään, en makeista viineistä enkä romantiikan ajan maalauksista, sen ajan musiikki just ja just menettelee).
Ehkä luovuttaminen olisi siinä vaiheessa oikein kun se tapahtuu molempien yhteisestä päätöksestä. Mutta entä silloin kun kaikki tuntuu lohduttomalta omasta mielestä ja tuntuu, että toinen ei ollenkaan välitä? Silloin tulee mieleen, että tämä on varmasti lopun alkua ja alkaa nykimään siitä laskuvarjon narua, ettei vaan sattuisi niin paljon kun ja jos putoaa. Onko siinä kyse luovuttamisesta vai vaan typeryydestä?
Tää vaikuttaa kaikki jotenkin niin onnettomalta. Mistä löytää se piristysruiske? Se tuntui hyvältä kun rakkaani sanoi, että hänellä on minua ikävä... Mutta sittenkään en ole varma. Miksei hän sitten tule luokseni? En haluaisi hoputtaa enkä painostaa. Hänellä on niin paljon mielessään juuri nyt etten minä mahdu hänen mielensä sopukoihin. Voisinpa helpottaa hänen elämäänsä mutten voi olematta liian päällekäyvä. Haluaisin todella pistää hänet seinää vasten ja kysyä odotanko ihan turhaan hänen mielensä selviämistä. Tunteeko hän minua kohtaa samoin kuin ennen kun sanoi rakastavansa? Mutta jos painostan häntä, tiedän menettäväni hänet. Itsehillintääh, aaargh.
Välillä tekisi mieli avata laskuvarjo jo valmiiksi...
Tosiaan, taidan olla niitä ihmisiä, jotka haluavat ihmissuhteen valmiissa paketissa. Ilman säröjä ja kulmia mitä hioa. Tässä onkin aikamoinen sopeutuminen edessä joka vaatii minulta paljon.
Montako suhdetta sitten vaaditaan, että oppii varomaan niitä kompastuskiviä? Onko kyse sen oikean löytämisestä vai siitä, että oppii selvittämään ongelmat kun tiedostaa ne edellisten suhteiden perusteella? Nyt mä rönsyilen... Minulla on kyseessä ensimmäinen suhde, jonka vuoksi olisin valmis tekemään melkein mitä vain, mutta onko tämäkään se lopullinen vai vaan yksi "oppitunti"? Ehkä on parempi olla tietämättä lopputulosta. Eihän tässä muuten mitään järkeä olisi tässä taistelussa. Jos on nytkään. :)
Niinpä.. On se vaikeaa, jos toinen välillä vetäytyy ja haluaa miettiä asioita rauhassa..
Sitä tulee itse niin epävarmaksi.
Jostain pitäisi vaan löytää voimaa odottaa ja pitkää pinnaa hillitä itsensä. Näin ainakin toisten ihmisten kanssa on toimittava.
Miksi sitten vetäytyä yleensä ollenkaan? Voisi yrittää miettiä, miksi itse vetäytyisi jostain jutusta. Kun mietin, niin olen minäkin niin käyttäytynyt.
Olen joko saanut ahdistuskohtauksen. Toinen on tuntunut sellaiselta, että en pärjää hänelle. Pelkään mahdollista määräilyä tms..
Toinen vetäytymisen syy on ollut omien ajatusten selkiinnyttäminen. En ole ollut omassa päässäni vielä valmis uuteen juttuun. Ja minä kun olen perusteellinen ihminen. Kaiken on oltava täydellisen valmista, jotta voin aloittaa jotain. (Esim. siivoamaan on vaikea aloittaa, kun paikat ovat niin sekaisin..;D Aivan hassu ajatus, mutta niin se vain on..)
Tavallaan näissä vetäytymisissäni ei toinen ihminen ole näytellyt pääosaa, vaan minä itse. Oman pääni sotkuja olen selvittänyt.
Ja oi, se ihana heräävä lämpö ja kiinnostus toiseen, joka tulee hyvin rauhoitetun mielen sopukoista....sitten aikanaan.
Tottakai tuo molemminpuolinen valmius suhteeseen (valmis paketti) olisi kaikkein helpointa kummallekin. Mutta kun me ihmiset olemme niin eri vaiheessa menossa, kun kohtaaminen tapahtuu. Toisen elämään suhde sopii aloittaa välittömästi ja hän päästää ihastumisen heti päälle ja toinen kenties on pahasti asioissaan kesken ja vaatii aikaa ennen kuin on valmiuksia edes ihastua.
Jokainen suhde opettaa meitä. Samoja virheitä seuraavassa suhteessa on helpompi varoa..
Mutta sitten tulee taas uudet kompasteet ja taas sitä on pyllyllään..:D
Nyt tuli tunne, että vois vaan luovuttaa. Olis niiiiiin paljon helpompaa olla vaan kylmä ja kova. Rakentaa semmoinen suojakuori, ettei kukaan pääse satuttamaan. Ei ole kiva kun tuntuu pahalta, kurkussa on pala ja ahdistaa. Tuntuu, että haluais satuttaa toista, sanoa pahasti, että toisesta tuntuis yhtä pahalta kun musta just nyt. En jaksaisi pidättää huutoa vaikka järkevää varmasti olis ja varmaan eilen viimeksi sanoin, että tän suhteen eteen oon valmis tekemään töitä... Just tällä sekunnilla tuntuu, että haluisin luovuttaa. Mutta jospa mä nyt mietin hetken niin luuletko, että musta tuntuu jo kohta paremmalta?
Nyt haluaisin vetäytyä koska tuntuu siltä, että kohta sattuu vielä enemmän. Ja tällä hetkellä on samantekevää miksi mua sattuisi vielä enemmän, pelkään vaan sitä tunnetta ja sitä mitä siitä seuraa.
Nyt en oikeasti tiedä mitä tehdä...
Mitä jos jokainen suhde epäonnistuu tai on edellisen toistumaa? Sitä tulee pikkuhiljaa aika kyyniseksi..
Jokin aika sitten menin tuon tunteen mukaan ja sanoin suuni puhtaaksi, ja siitä ei seurannut kuin lisää mökötystä..
Nyt korjailen suuren suuni aikaan saannoksia:)
Malta nyt vielä hetki ja ajattele asiaa jokaiselta kantilta.
Yritä keksiä jotain muuta ajateltavaa ja laita ikään kuin hyllylle tuo suhteesi.
Se helpottaa kummasti, kun sai sittenkin pidäteltyä epätoivon purkauksen.
Sehän vaan saisi toisen vielä etäämmälle..
...osaisikin auttaa teitä suhteissanne... en osaa edes sanoa muuta kuin, että asioilla on tapana kolahtaa kohilleen, kun saa otettua etäisyyttä...
Eikä se ole ollenkaan samantekevää, että jos sattuu vieläkin enemmän....
Kuuntelen parhaillaan biisiä, josta lainaan teille sanat....
"Siinä missä valo ennen hohti on taivaassa reikä nyt.
Se hiljaa lensi pimeää kohti ei luokseni ehtinyt.
Sydämeen jäi syvä kaipaus tuo, joka tyhjensi mielen.
Unessa harhailen eilisen luo ja pois kyyneleet nielen.
Sammui taivaalla tähti se tuulen mukaan lähti, toiveet sitä kuljettaa.
Sammui taivaalla tähti se tuulen mukaan lähti, sieltä kaukaa se muistuttaa - ei unelmaa voi sammuttaa.
Lämmin valo syttyy vielä kerran, sen loisteessa näkyy tie, joka valaisee tuon hetken verran ja yli myrskyn vie.
Kaukana liekkien siintävän nään, tunnen lämpivän loimun, hetkeksi vain siihen tunteeseen jään suojaan kohtalon poimuun..."
..et ota paineita meidän kahden kirjoittajan suhdehuolista:)
Se auttaminen on niin yksinkertaista, että tulee autettua toista huomaamattaan. Kirjoittelee vaan omia ajatuksiaan ja sieltä niitä kultakimpaleita toiset löytävät.
Ja ne auttavat sanat saattavat löytyä ihan eri ketjusta, jossa on itse asiaansa pohdiskellut.
Ainakin minusta on äärimmäisen antoisaa lukea toisten ajatuksia, niitäkin jotka ovat aivan vastakkaisia omien ajatustensa kanssa.
Olenkin aina sanonut, että on monta oikeaa ja väärää. Monta totuutta. Ja hyvä niin.
No niin. Nyt voisin taas sanoa syöneeni sanani. :)Tai en oikeastaan, mutta pääsin kun pääsinkin sen luovuttamisvaiheen yli! Erävoitto!
Kunhan pääsin ensin yli sen vaiheen jossa maataan lattialla ja hakataan käsiä ja jalkoja maahan huutaen en haluu, en haluu, niin hillitsin itseni (hyvä minä) ja maltoin mieleni. En kerinnyt lukemaan viestiäsi mutta tein juuri kuten neuvoit. Juttelimme tyttöni kanssa pitkästä aikaa ja nyt tuntuu taas paremmalta. Uskaltaudun jopa suhtautumaan valoisin mielin tulevaisuuteen... :)On varmasti totta, että jos olisin sanonut kaiken mitä oli mielessäni niin hän olisi taatusti ottanut pakkia takavasemmalle. Nyt kuitenkin tuntuu, että keskustelu lähensi meitä. Vapauttavaa...
Nyt tulee taas pakosti otettua vähän etäisyyttä kun olemme ainakin vkln erossa (ja itken ikävän kyyneliä joka hetki.. *huokaus* ;))mutta kun kerran olen päässyt tähän itsehillinnän alkuun niin luulen, että tilanne helpottaa.
Onkohan tämäkin suhde aina tämmöistä vuoristorataa kun ns. arki alkaa? Meinaan jos tämä ei jo ole arkea. Mutta jos tämä nyt on arkea niin onko se sen arvoista? Mistä silloin tietää milloin luovuttaa? Noh, nämä on kai semmoisia kysymyksiä, joita saa pyöritellä mielessään loputtomiin. Parempi olisi ehkä lopettaa miettiminen ja kaikkien kauhuskenaarioiden maalaaminen ja olla vaan, pyöritellä silmiään ja kellua turvallisessa tietämättömyydessä.
Kiitos oikeasti kuuntelemisesta ja ymmärtämisestä. Tekee hyvää purkaa itseään. :)
Täytyy todella toivoa, ettei kaikilla ole näin aaltoilevia suhteita. :) Olisi sitten itselläänkin luottoa tulevaan ja siihen, että asiat oikeasti voi mennä hyvin.
Mutta kiitos kauniista sanoista! Kaikki näyttää taas hiukan valoisammalta.
ja parantaa haavat. Tulee joku toinen, joka antaa lämpöä sydämeen.
Ero Ei ole koskaa mukavaa, mutta niin se vain aina tulee väistämättä vastaan =( No kaikillehan se ei välttämättä tule koskaan vastaan! Voimia sinulle ja elämä voittaa aina! Itsekkin eroni kokenut ja niistä eroon yrittänyt päästä, mutta kun se tuli mitään sanomatta ja sen kummemmin kertomatta se oli vain yhtäkkiä ohi ja se sattui, mutta aloin vallan itsestäni höpöttään, mutta tosiaan voimia sinulle! ja hyviä kesän jatkoja!