Juuri äsken tämän kirjoitin. Ilahduttaisitte minua jos mielipiteenne ilmaisisitte.
***
Kadotettu
En löytänyt Villeä mistään.
Koko maanantai aamupäivän etsin sitä. Ei vastannut puhelimeen. Missä se oli? Ei kotona ainakaan. Siitä olin suhteellisen varma. Ei yksiöön ihmistä voi hukata, ei ainakaan yhtenä kappaleena.
Etsin keittiöstä. Ei seissyt keskellä lattiaa, eikä millään lattian sivullakaan. Ei ollut keittiön kaapeissakaan. On se sen verran iso, että ei sinne olisi mahtunutkaan, mutta jos paloina olisi ollut, ajattelin huvikseni. Mitään se ei ollut kotona syönyt sitten perjantain. Minä olin tehnyt silloin kanapastaa ja se oli syönyt melkein koko kattilallisen. Sanoi Tomin ehdottaneen jos Ville vaihtaisi minut Niinaan. Niina kun poltti kaiken pohjaan ja sen koira puri kaikkea liikkuvaa. Minä olin polttanut vain kerran ruuan pohjaan ja sekin oli puuroa, eikä minulla ollut koiraa. Kilpikonna vain eikä sillä ollut edes hampaita. Tomi oli idiootti. Sopi yhteen Niinan kanssa. Päätin opettaa kilpikonnani puremaan nokallaan Tomia varpaaseen aina kun näkisi sen.
Etsin makuuhuone-olohuone-työhuone-yhdistelmästä. Ei ollut pöydän alla eikä sen päälläkään. Sohvan alla oli vain vesivärit ja pussillinen jogurttirusinoita. Lattialla oli jotain Villen vaatteita. Se kun ei erottanut vaatekaappia lattiasta. Sängystä en myöskään Villeä löytänyt. Ei jälkeäkään. Kaikki oli niin kuin ennenkin, vain Ville puuttui. Se kuului tämän asunnon sisutukseen. Koko paikka näytti jotenkin harmaalta, vaikka olinkin pitänyt huolen, että kyseistä väriä ei mistään edes vähäisintäkään määrää löytyisi. Harmaa masentaa minua.
Etsin kylpyhuoneesta. Ei mitään. Istuin keskelle kylpyhuoneen vaaleansinistä mattoa ja murjotin Villelle kun oli noin mennyt katoamaan. Eikä se ollut näkemässä ja yrittämässä saada mua taas hyvälle tuulelle. Saisi kuulla kunniansa kun sen näkisin.
Koska kotona se ei ollut, sen oli oltava jossain kodin ulkopuolella. Koska kodin ulkopuolinen alue on kohtalaisesti kodin sisäistä aluetta suurempi, noin maapallon pinta-ala miinus meidän muutama ruhtinaallinen neliömetrimme, päätin jotenkin määritellä Villen mahdollisen oleskelualueen kodin ulkopuolella vähän tarkemmin. Soitin kaikille sen kavereille ja tiukkasin koska olivat nähneet herraa viimeksi ja minne se oli ollut silloin menossa. Kukaan ei ollut nähnyt sitä sitten viime perjantain sen jälkeen kun se oli lähtenyt treeneistä. Niiden jälkeen se oli syönyt sitä kanapastaa melkein koko kattilallisen ja lähtenyt ostamaan lyijykyniä, kun ei vanhoilla kuulemma enää voinut piirtää. Olin siis viimeinen joka oli nähnyt sen.
Mutta olihan silläkin vanhemmat. En tosin ollut ajatellut heitä olemassa olevina ihmisinä heti, en ollut muistanut. En ollut koskaan nähnyt enkä juttuakaan kuullut muuta kuin että äiti oli nimeltään Eila ja isä Hannu ja että Lappeenrannassa asuivat. Jos jotain joskus kysyi niin Ville yhtäkkiä muisti jonkun tärkeän asian, joka ei voinut odottaa, ja ryntäsi matkoihinsa. Olin ajatellut, että parasta olisi vain antaa aikaa ja olla ymmärtävä. Mutta kuitenkin uteliaisuus kaiversi. Enhän minä nyt voinut sen vanhemmille soittaa kyselläkseni olisiko Villeä näkynyt. Eivät välttämättä edes tienneet minun olevan olemassa. Joten hylkäsin Lappeenrannan Villen mahdollisena oleskelupaikkana.
Me asuttiin Villen kanssa ihan mukavalla kerrostaloalueella. Se oli aika uusi ja siellä oli oikein panostettu asuinympäristön viihtyvyyteen. Kalliitahan asunnot siellä oli, mutta suhteilla ja minun vanhempieni rahoilla oltiin sinne keinoteltu. Kävelin katsomaan jos auto olisi paikallaan. Oli se. Paha olo alkoi ryömimään jostain sisuksistani.
Paperinkeräyslaatikoiden vierestä käpertyneenä Minna minut löysi. Otti syliin ja lohdutti. Sanoi että oli pahoillaan kun oli jättänyt minut yöksi yksin. Minä nyyhkytykseltäni sain änkytettyä että en löytänyt Villeä mistään ja että pelkäsin sille käyneen huonosti. Minna oli ensin ihan hiljaa mutta sitten arasti kysyi että muistanko minä mitä oli tapahtunut. Muistinhan minä silloin vaikka en olisi halunnut. Ville oli kuollut. Eilen. Minna otti kädestä kiinni ja sanoi että asuisin niillä siihen asti kun olisin paremmassa kunnossa. Hän kyllä soittaisi Villen kavereille ja vanhemmille. Minä hoitaisin vain itseni kuntoon.
***
Kadotettu
En löytänyt Villeä mistään.
Koko maanantai aamupäivän etsin sitä. Ei vastannut puhelimeen. Missä se oli? Ei kotona ainakaan. Siitä olin suhteellisen varma. Ei yksiöön ihmistä voi hukata, ei ainakaan yhtenä kappaleena.
Etsin keittiöstä. Ei seissyt keskellä lattiaa, eikä millään lattian sivullakaan. Ei ollut keittiön kaapeissakaan. On se sen verran iso, että ei sinne olisi mahtunutkaan, mutta jos paloina olisi ollut, ajattelin huvikseni. Mitään se ei ollut kotona syönyt sitten perjantain. Minä olin tehnyt silloin kanapastaa ja se oli syönyt melkein koko kattilallisen. Sanoi Tomin ehdottaneen jos Ville vaihtaisi minut Niinaan. Niina kun poltti kaiken pohjaan ja sen koira puri kaikkea liikkuvaa. Minä olin polttanut vain kerran ruuan pohjaan ja sekin oli puuroa, eikä minulla ollut koiraa. Kilpikonna vain eikä sillä ollut edes hampaita. Tomi oli idiootti. Sopi yhteen Niinan kanssa. Päätin opettaa kilpikonnani puremaan nokallaan Tomia varpaaseen aina kun näkisi sen.
Etsin makuuhuone-olohuone-työhuone-yhdistelmästä. Ei ollut pöydän alla eikä sen päälläkään. Sohvan alla oli vain vesivärit ja pussillinen jogurttirusinoita. Lattialla oli jotain Villen vaatteita. Se kun ei erottanut vaatekaappia lattiasta. Sängystä en myöskään Villeä löytänyt. Ei jälkeäkään. Kaikki oli niin kuin ennenkin, vain Ville puuttui. Se kuului tämän asunnon sisutukseen. Koko paikka näytti jotenkin harmaalta, vaikka olinkin pitänyt huolen, että kyseistä väriä ei mistään edes vähäisintäkään määrää löytyisi. Harmaa masentaa minua.
Etsin kylpyhuoneesta. Ei mitään. Istuin keskelle kylpyhuoneen vaaleansinistä mattoa ja murjotin Villelle kun oli noin mennyt katoamaan. Eikä se ollut näkemässä ja yrittämässä saada mua taas hyvälle tuulelle. Saisi kuulla kunniansa kun sen näkisin.
Koska kotona se ei ollut, sen oli oltava jossain kodin ulkopuolella. Koska kodin ulkopuolinen alue on kohtalaisesti kodin sisäistä aluetta suurempi, noin maapallon pinta-ala miinus meidän muutama ruhtinaallinen neliömetrimme, päätin jotenkin määritellä Villen mahdollisen oleskelualueen kodin ulkopuolella vähän tarkemmin. Soitin kaikille sen kavereille ja tiukkasin koska olivat nähneet herraa viimeksi ja minne se oli ollut silloin menossa. Kukaan ei ollut nähnyt sitä sitten viime perjantain sen jälkeen kun se oli lähtenyt treeneistä. Niiden jälkeen se oli syönyt sitä kanapastaa melkein koko kattilallisen ja lähtenyt ostamaan lyijykyniä, kun ei vanhoilla kuulemma enää voinut piirtää. Olin siis viimeinen joka oli nähnyt sen.
Mutta olihan silläkin vanhemmat. En tosin ollut ajatellut heitä olemassa olevina ihmisinä heti, en ollut muistanut. En ollut koskaan nähnyt enkä juttuakaan kuullut muuta kuin että äiti oli nimeltään Eila ja isä Hannu ja että Lappeenrannassa asuivat. Jos jotain joskus kysyi niin Ville yhtäkkiä muisti jonkun tärkeän asian, joka ei voinut odottaa, ja ryntäsi matkoihinsa. Olin ajatellut, että parasta olisi vain antaa aikaa ja olla ymmärtävä. Mutta kuitenkin uteliaisuus kaiversi. Enhän minä nyt voinut sen vanhemmille soittaa kyselläkseni olisiko Villeä näkynyt. Eivät välttämättä edes tienneet minun olevan olemassa. Joten hylkäsin Lappeenrannan Villen mahdollisena oleskelupaikkana.
Me asuttiin Villen kanssa ihan mukavalla kerrostaloalueella. Se oli aika uusi ja siellä oli oikein panostettu asuinympäristön viihtyvyyteen. Kalliitahan asunnot siellä oli, mutta suhteilla ja minun vanhempieni rahoilla oltiin sinne keinoteltu. Kävelin katsomaan jos auto olisi paikallaan. Oli se. Paha olo alkoi ryömimään jostain sisuksistani.
Paperinkeräyslaatikoiden vierestä käpertyneenä Minna minut löysi. Otti syliin ja lohdutti. Sanoi että oli pahoillaan kun oli jättänyt minut yöksi yksin. Minä nyyhkytykseltäni sain änkytettyä että en löytänyt Villeä mistään ja että pelkäsin sille käyneen huonosti. Minna oli ensin ihan hiljaa mutta sitten arasti kysyi että muistanko minä mitä oli tapahtunut. Muistinhan minä silloin vaikka en olisi halunnut. Ville oli kuollut. Eilen. Minna otti kädestä kiinni ja sanoi että asuisin niillä siihen asti kun olisin paremmassa kunnossa. Hän kyllä soittaisi Villen kavereille ja vanhemmille. Minä hoitaisin vain itseni kuntoon.
Vastaukset 9
Vanhimmat
Minun täytyy sanoa, että sinä kieltämättä osaat kirjoittaa, mitä sitten teetkin.
Edelleen pidin eniten tästä, - samasta asiasta kuin edellisessäsikin - miten yksinkertainen ajatus tässä oli pohjana, ja miten siitä kerrotaan tarina.
Inhimillistä. Vaikuttavaa minun mielestäni.
sä kirjotat hienosti. jotenkin sillee tuli käyty läpi tosi monenlaisii tunteit noinki lyhyen tekstin aikan. niinku et aluks oli sellasta vähä hassua tunnelmaa, sitten alko tulla uteliaaks ja lopulta hieman epätoivoseks ja aivan viimeseks järkyttys. hyvä idea täsä oli. jatka kirjottamista kasnsaihmisten iloks :)
Pakko myöntää: pidän teksteistäsi - erityisesti niiden tyylistä ja tästä tummasta sävystä.
Mutta.
Minulla on huomautettavaa - ja tämä menee ihan oman pikkumaisuuteni piikkiin - mutta en voi olla reagoimatta näin tuskastuttavan yleiseen ja (vain hieman liioitellen) minut raivon partaalle ärsyttävään kielioppivirheeseen.
"Alkoi ryömiä"! Ei "ryömimään"!
Aivoni repeävät harmista tällaisia nähdessäni.
Mutta muuten tämän luki ilokseen. Lisää vain, pyydämme.
rektio. [Kaikkia hienoja sanoja sitä oppii.]
Olen oppinut tuijottelemaan lähinnä muiden teksteistä tuon alkaa-sanan jälkeistä muotoa, se kun todella tuppaa usein olemaan väärin, mutta omaa tekstiäni en niin kai sitten ajattele kun tuonkin virheen menin tekemään. :P
Maagista! Muuten en osaa tätä kuvailla, piti lukea toistamiseenkin...MAAGISTA! Sanat loppuivat siihen... piste
Tuo oli hieno novelli. Se ei turhia taiteillut, siinä ei ollut koukeroita, se oli yksinkertainen ja kaunis. Ja koskettavakin. Niin hyvin kerrottu tuo päähenkilön kulkeminen tyhjässä asunnossa, ensin aivan hilpeästi ("ei ollut pöydän alla eikä sen päälläkään"), sitten huolestuminen tuli mukaan ja lopussa muistaminen. Sureva, läheisen menettänyt ihminen, joka ei halua tajuta menetystään.
Pidän tyylistäsi.
Kirjoituksesi toi mulle heti mieleen meidän lohduttoman ihanan, yksinkertaisen ja taaksejääneen kämppämme Helsingin Kalliossa. En tiedä onko se mikään erinomaisuuden mittari, mutta jos minuun osuu henkilökohtaisesti, katson olevani tekijän äärellä.
Ei krumeluureja, ei hebreaa. Läsnä puhdas inhimillinen avuttomuus.
Mä toivotan sulle rikkaita hetkiä näiden omituisen kultturellien ja eksoottisten nimimerkkien keskellä - armoilla.
Tykkäsin paljon tästä. Kirjoitat tosi hyvin! kirjoittele useampiakin juttuja. tämän tasoisat tekstiä on jo mukava lukea. :)