Minulla on kolmetoista kertomusta joista ei saa kokoelmaa, kun puolet niistä liikkuu yhden ilmiön liepeillä, neljäsosa sinnepäin ja loput ihan eri maailmassa. Pienoisromaania niistä ei voi rakentaa kun vain puolet tai kolme neljäsosaa liikkuu samassa aihepiirissä ja lisäksi näkökulmat vaihtelevat ja kertomuksista vain osan voi tulkita olevan toisilleen jatkoa ja loput on yksittäisiä ähäyksiä.
Olen kirjoittanut kaksi vuotta, vaihtanut suunnitelmaa kahdeksantoista kertaa, enkä jaksa enää aloittaa rakentelua alusta enkä kirjoittaa uutta tekstiä.
Pitäisikö minun julkaista tuo kuusi plus neljä plus kolme -kokoelmani omakustanteena nimellä "Kasa kertomuksia" vai menenkö lämmittämään kertomuksillani ja läppärilläni saunan.
Olen kirjoittanut kaksi vuotta, vaihtanut suunnitelmaa kahdeksantoista kertaa, enkä jaksa enää aloittaa rakentelua alusta enkä kirjoittaa uutta tekstiä.
Pitäisikö minun julkaista tuo kuusi plus neljä plus kolme -kokoelmani omakustanteena nimellä "Kasa kertomuksia" vai menenkö lämmittämään kertomuksillani ja läppärilläni saunan.
Vastaukset 11
Vanhimmat
byääähhhhh !
... voi yksittäiset ähäykset sentään, "sama vika rahakaisen... eiku rahikaisen"... äääääääääääää!
Isä kammosi järveä, jonka rannalle hänet oli häädetty. Hän kompuroi pihalla rakennusjätteiden seassa ja tuijotti vettä pelokkaasti.
– Sinä olet asunut merenrantakaupungissa koko ikäsi, Irene huomautti.
– Siellä vesi ei ollut läsnä, isä ruikutti. - Minä olen sisämaan ihminen.
Mikko rakasti järveä ja omaa pientä uimarantaansa, jonka kaivinkoneenkuljettaja oli Karin pyynnöstä ruopannut. Poika oppi uimaan.
– Katso ukki!
Isä puhkesi parkumaan.
Häätö pääkaupungista oli nöyryytys, jolle piti keksiä selitys. Isä jankutti kaupungin täyttyneen hänen väreistään, hänen viivastaan ja etenkin hänen kuuluisasta rytmistään, joka oli takonut Helsingin sielun hajalle.
– Ne eivät kestäneet enempää, hän selitti. – Minä ammensin heidät tyhjiksi.
– Jäit kaikille galleristeille velkaa, Irene mutisi.
Isä suuttui.
– Sinä ja ukkosi olette teennäisiä, keskiluokkaisia, henkisesti köyhiä paskoja. Syökää päänne, pällit!
Isä ei alkanut maalata, mutta ei juodakaan. Irene laati huvilaan päivärytmin Mikon ehdoilla ja totesi myös isän nauttivan säännöllisistä aterioista ja päiväunista. Askartelutunneilla isä innostui leikkaamaan ja liimaamaan, kunnes rupesi tyrannisoimaan tuokiota. Hän luennoi Mikolle kollaasitekniikasta ja huokui teeskenneltyä tyrmistystä pojan sommitellessa asetelmiaan huolimattomasti leikatulle pahvialustalle. Mikko selitti alustansa laitojen aaltoilevan, koska se oli olevinaan valtameren saari.
– Käytä mielikuvitustasi, Mikko kehotti.
Isä purskahti itkuun.
– Voi perkele mihin olen suistunut, tappelen lasten kanssa päiväkerhossa, hän huusi ja heitti sakset lattialle.
Kari rakensi rantaan laiturin, jonka nokassa isä rupesi istumaan petyttyään askarteluun. Hän kertoi totuttelevansa järven olemassaoloon tulkitakseen sitä, mutta Irenestä näytti siltä, että hän totutteli järveen hukuttaakseen itsensä. Irenen teki mieli auttaa isää tuuppaamalla hänet veteen. Kari sissitteli Ireneä olemaan hiljaa ja katsomaan mitä tuleman piti.
- Koskaan ei ole myöhäistä, mies vakuutti.
- Ei, jos olet torakka, Irene vastasi.
Kari palasi töihin juhannukselta, joka oli vietetty Kortelaisten kanssa tulistellessa. Järven rantamilla oli kiirinyt juhannusvalvojaisten remu, mutta heillä ei juotu, ettei isä päätyisi marinoimaan itseään. Mikko oli käräytellyt vaahtokaramelleja, aikuiset olivat paistaneet makkaraa ja Irene oksentanut alkuraskauden pahoinvointia. Kirsti oli hieronut häntä uneliaaksi tekevällä yrttivoiteella ja hän oli nukahtanut ennen kuin vieraat lähtivät.
Kari tuli perjantai-iltaisin kotiin ja teki ensimmäiseksi Irenelle sisätutkimuksen. Kohdunsuu oli jatkuvasti hieman auki. Ja isä istui laiturin nokassa, istui ja istui. Irene istui tuvan ikkunassa pitämässä silmällä Mikkoa ja isää. Hän ihmetteli miten pitkään isä jaksoi olla aloillaan ja mitä tämä ajatteli kaikkina noina tunteina, jolloin ei näyttänyt tekevän muuta kuin tuijottavan veteen.
Eräänä aamuna isä katseli järveä outo kiilto silmissään.
– Katso noita pilviä auringon ja taivaanrannan välissä. Ne langettavat oudon varjon järven ylle.
Irene ei nähnyt järvessä mitään outoa.
Isä kissutteli laiturille ja kumartui vettä kohti. Hän ojensi kätensä ja halkaisi vedenpinnan. Alkoi outo kausi, jolloin isä kauhoi aamusta iltaan vettä laiturin nokassa; ei malttanut edes syödä.
Sitten hänen päässään niksahti taas ja hän tuli sisään itkua tirskuttaen:
- Olenkohan minä kaappihomo?
Isästä innostunut järvenrantakaupungin kulttuurisihteeri kutsui itsensä kylään. Kulttuurisihteerin vanavedessä huvilalle valui kokonainen leegio toisiaan tuuppivia kunnan edustajia sylit täynnä lahjoja. Kaupunginhallituksen pönäkkä puheenjohtaja piti isälle kiitospuheen sen johdosta, että tämä oli asettunut kaupunkiin ja esitti melko suorasukaisen toiveen, että isä elvyttäisi kunnan talouden. Kaupunginjohtaja pani paremmaksi:
– Olemme suunnitelleet taidelukiota, jolle voitaisiin antaa teidän nimenne.
Isä kömpi seisomaan ja nyyhkäisi:
– Minä olen homoseksuelli.
Isän käytöksestä huolimatta hänelle järjestettiin ateljeetila kunnan kulttuurikeskuksesta.
– Mitä vittua minä sillä teen, hän kysyi Ireneltä.
Irene ja Kari varastoivat ateljeehen ylimääräiset huonekalut, jotka olivat muutosta asti lojuneet pihalla pressun alla. Kunnan väki sanoi ymmärtävänsä taiteilijan toimivan omilla ehdoillaan, mutta he ehdottivat jonkinlaista näyttelyä pidettäväksi alkavana syksynä, ”uusia teoksia tai vanhoja, ihan kummin vaan”, he sanoivat hieman uhkaavahkosti.
– Minä en pane esille mitään, isä kiukutteli ja pyysi Ireneä maalauttamaan Mikolla muutamia töitä ja laittamaan ne esille hänen nimissään.
Karin mielestä idea oli hyvä, sillä eihän taide mitään aivokirurgiaa ole: ei kukaan kuole, jos yritetään tehdä muutama hölmö onnelliseksi.
Loppukesän askartelutuntien aikana Mikko suttasi kankaalle viivoja ja värejä. Isän käyttämät kankaat olivat niin suuria, että poika joutui kiipeämään tuolille maalatessaan, kunnes Irene keksi levittää ne maahan pressun päälle. Isä keksi, että hän voisi palata pitkän öljyvärikauden jälkeen vesiväreihin. Mikolle koitti taivas hänen suttaillessaan isän töitä käsillään ja jaloillaan, kontaten ja kieriskellen ja käyttäytyen luomisprosessissa niin ennakkoluulottomasti, että isäkin innostui: yksi näyttelytöistä todella oli hänen oma työnsä, mutta se oli tehty Mikon metodilla. Mikko kysyi voisiko hän kasata maalauksiin rakennusjätteitä, rannalta keräämiään kivia ja ruuantähteitä.
– Ihan sama minulle, sanoi isä, joka seurasi niin jännittyneenä kokoelmansa valmistumista, että unohti jankuttaa kaappihomoudestaan, kunnes se räjähti esille hänen selaillessaan aamiaispöydässä naistenvaatekatalogia.
– Nämä alusvaatteissa kintturoivat naiset! Miksi minä en välitä heistä enää! Miksi minun pitää olla homo!
Isä purskahti itkuun ja hakkasi päätään puurolusikalla.
Sattui olemaan perjantai ja Helsingistä kotiutunut Kari istui keittiön pöydän ääressä syömässä. Kari jäi tuijottamaan isää mietteliäänä ja taputti tämän kättä.
– Lähdetään ukko saunaan.
– Ihan sama minulle.
Irene jäi siivoamaan keittiötä.
Kymmenen minuutin kuluttua pihalta alkoi kuulua hätäistä karjuntaa.
– Apua! Apua! Auttakaa minua!
Ulko-ovelle rynnännyt Irene ehti nähdä mitä pihalla tapahtui ennen kuin Mikko kipitti paikalle omasta kamaristaan.
– Mene takaisin, ei täällä ole mitään hätää, ukko vain pelleilee isän kanssa.
Isä juoksi nakusillaan pihalla. Hän vuoroin peitti käsillään takamustaan, vuoroin huitoi itseään tasapainoon kompastellessaan kantoihin ja rakennusjätteisiin. Isän perässä juoksi nakusillaan Kari, joka sojotti kohti isää.
– Naidaan, Kari huusi. - Homostellaan! Pyllistä!
Isä hyökkäsi portailla seisovan Irenen luokse turvaan.
– Auta tytär, miehesi aikoo raiskata minut!
Irene työnsi isän sisälle ja pysäytti Karin portaille.
– Ukko, tule ulos! Minä haluan sinua!
– Sinä olet hullu! Minä hälytän poliisin! Minä muutan takaisin Helsinkiin ja vien mökin mennessäni!
Kävi ilmi, että penetraatiota ei ollut tapahtunut. Irene kapusi isän perässä ullakolle, jossa tämä oli piiloutunut savupiipun taakse itkemään. Isä tärisi pelästyksestä ja vilusta, mutta kykeni puhumaan. Hän oli kuulemma riisunut vaatteensa ja mennyt löylyhuoneeseen, jossa oli kumartunut laskemaan muuripadan hanasta löylykiuluun vettä.
– Silloin tämä tökkäsi minua perseposkeen, isä huohotti. – Käännyin katsomaan ja näin edessäni seisovan kalun!
Isä levitti kämmenensä puolen metrin etäisyydelle toisistaan.
– Sitten se yritti työntää sen suuhuni! Minä nousin ja väistin ja lensin muuria vasten – sain nämä haavat – ja se tarttui minuun kiinni, mutta riuhtaisin itseni irti ja pääsin karkuun.
Isän toisessa hartiassa oli laaja hiertymä, josta tihkui verta. Kari vahvisti isän version, joten asia oli selvä. Kari halusi puhdistaa ja sitoa isän ruhjeen, mutta Irenen käydessä ehdottamassa sitä ullakolla isä puhkesi kirkumaan ja Irene hoiti haavan itse.
Myöhään illalla, kun Irene ja Kari olivat kääriytyneet sohvalle katsomaan televisiota kömpi isä alas ullakolta.
– Pitele kiinni sitä perverssiä, hän varoitti Ireneä.
– Anna muisku, Kari sanoi, mutta Irene tökkäsi miestä kylkeen.
Syyskuun alussa näyttelytyöt olivat valmiit. Isän mielestä viisitoista työtä riitti elvyttämään kunnan talouden ja Mikkokin alkoi saada ihottumaa. Päivää ennen näyttelyn avaamista Irene tuli ajatelleeksi, miten Mikko suhtautuisi mahdollisiin kritiikkiin.
– Mikko kestää, mutta ukko saattaa hermostua, arveli Kari.
– Mistä minä saatan hermostua?
– Näyttelysi arvioista.
– Sehän nähdään.
Koko perhe osallistui ripustustalkoisiin ja galleristina höyrysi kunnnan kulttuurisihteeri, jonka ensireaktio tauluihin jännitti Ireneä. Kun ensimmäiset työt oli kannettu salin seinustoille kulttuurisihteeri vilkuili ne nopeasti läpi.
– Oikein hienoja töitä, hän kehaisi.
Isä jututti miestä ja sai selville, että tämä oli alkuperältään kulttuurikeskuksen vahtimestari. Kunnan heikon taloudellisen tilanteen vuoksi sairaslomalla olevan kulttuurisihteerin tilalle ei oltu palkattu pätevää sijaista. Isä oli ”kulttuurisihteerille” suopea, mutta perheelle hän virnuili.
Avajaispäivän aamuna isä halusi käydä kauhomassa järveä. Irene voi pahoin, eikä jaksanut estää isää astumasta veneeseen ja melomasta selälle. Isä otti Mikon mukaansa. Irene murehti sekä kiirettä että Mikon suistumista isoisän lempipojaksi, mutta Kari kehotti häntä nostamaan taiteilijoiden vaatteet valmiiksi esille, ja lepäämään. Hän tulisi hieromaan Irenen päätä, kun olisi pukeutunut.
Karin äiti oli tullut Helsingistä näyttelyn avajaisiin. Olohuoneen sohvalla maaten Irene seurasi, miten madame pukeutui lennokkaasti yli. Tämä oli kaivanut kätköistään paljeteilla koristetun, kauhtuneen iltapuvun ja asuun kuuluvat kengät, joissa oli kymmensenttiset, kolhiintuneet korot. Anopin posket loistivat kiihtymyksestä hänen tuhriessaan kulmakarvojaan ja ripsiään mustalla värillä. Kiihtymyksen punan hän peitti meikkivoiteella, jonka päälle levitti poskipunaa, jonka himmensi paksulla puuterikerroksella. Kokonaisuuden täydensi pitkä ja perusteellinen parfymointi, jonka valmistuessa Kari ehti hieroa Irenen pään ja huhuilla isän ja Mikon pois järveltä.
– Herranjestas, isä parkaisi nähdessään madamen. - Tuohan se pitäisi laittaa esille!
– Juoppolallu hintti, sähisi anoppi.
Järven kauhominen oli ilmeisesti sujunut hyvin, sillä isä vastasi taputtamalla madamea takamuksiin kuin vanhoina hyvinä aikoina. Anoppi oli revetä balenciagastaan ja vain Karin väliintulon ansiosta perhe saatiin ahdettua tilataksiin, jonka kulttuurisihteeri oli lähettänyt heitä noutamaan.
– Taas nuo samat tampiot, isä kiukutteli auton kaartaessa kulttuurikeskuksen pihalle. - Eikö niitä voi ampua.
– Aivan upeaa, todella hienoa, kiitteli kaupunginhallituksen puheenjohtaja isän kättä vatkaten. – Yksi työ on jo varattu.
Kaupunginjohtaja pönötti ja kulttuurivahtimestari kävi ylikierroksilla.
– Meillä on tunti aikaa järjestäytyä ennen kuin kutsuvieraat alkavat saapua. Taiteilija ja rouva voisivat kätellä tulijat tässä ensimmäisen taulun edessä.
Irene ja Kari vilkuilivat toisiaan hämmästyneenä, kun kulttuurisihteeri tarttui isää ja madamea käsipuolesta ja asetteli heidät vierekkäin Eilinen liha on kuollutta -kollaasin eteen.
- Anteeksi, tämä on minun äitini, ei taiteilijan rouva, selitti Kari.
– Pyydän anteeksi, minä luulin…
– Ei se mitään.
Kulttuurisihteeri tarttui Ireneen ja Mikkoon ja työnsi heidät taaemmas.
– Muu perhe voi asettua taiteilijan ympärille ja pikkupoika tietysti mukana. Mummu rivin jatkoksi.
Kulttuurisihteeri kehotti perhettä juomaan lasilliset kuohuviiniä jännityksen laukaisemiseksi ja säntäsi soittamaan pianistille, josta ei ollut kuulunut akordiakaan kahteen päivään.
– Että minuako jännittäisi? isä karjaisi ja purskahti nauruun. – Onko tuo ukko uuno? Mutta se kuohuviini…
– Et varmana juo!
Kari sissitteli isää ja Ireneä olemaan hiljaa.
Mikon kierrellessä katselemassa teoksiaan Irene suri tulevia arvioita. Hän oli illalla valmistellut poikaa, joka ei ollut pitänyt kriitikoiden mielipiteitä huolen arvoisena: – Ukko on sanonut, etteivät ne mitään tiedä.
Isä kieltäytyi palaamasta Helsinkiin, vaikka kolme galleristia kävi henkilökohtaisesti kerjäämässä häntä hoiviinsa järvenrantakaupungin menestyksen jälkeen.
– Siellä ei ole laituria, isä selitti.
Isä valtasi Mikon askartelutunnit ja rupesi pitämään ne pojalle laiturin nokassa. Mikko ja isä eivät suostuneet selittämään Irenelle mitä tekivät, mutta eräänä päivänä hän hiipi parin taakse.
Hän kumartui katsomaan Mikon pienen pään ja isänsä olkapään yli veteen, johon isä oli isä ojentanut kätensä: jäntevä etusormi, joka ei vapissut edes krapulassa, piirsi vahvoja viivoja keveästi väreilevään vedenpintaan; solakoita viivoja ja hekumallisesti kaartuvia viivoja ja vedenpinnasta kimpoavat vaihtuvat valonsäteet heijastivat tunteita, jotka olivat tarkoituksellisia, eivät sattumaa.
Ja niissä värien muodostelmissa oli rytmi!
Rytmi, joka oli tukahduttanut pääkaupungin!
juu...
laitappa ne kasat kertomuksia sitten sinne parnassokilpailuun suoraan.
Kiitos nautinnollisesta lukuhetkestä, harvoinpa tällä saitilla tällaista saa kokea. Kiitos!
Näitä Suomi24:n keskustelupalstan sameita pohjavesiä satunnaisesti kahlanneena on sanottava, että tämä oli parasta tekstiä mitä olen täällä lukenut.
Itse kolme romaania julkaisseena suosittelen sinua kirjoittamaan lisää, jos tuonkaltaista tekstiä saat aikaiseksi. Olet oikeassa siinä, ettei novellikokoelmaa kannata rakentaa, jos suurin osa aiheista pyörii saman asian ympärillä. Ei se mitään, sillä Suomessa ei juurikaan novellikokoelmia julkaista tai osteta, joten juuri mitään et siinä menetä. Jätä nuo tuollaisiksi ja kirjoita jotain muuta. Kun sulla on sitten tarpeeksi kamaa käsissäsi, niin lähetä hyvään kustantamoon (vaikka Gummeruksen Mikko Aarneelle) ja pistä sormet ristiin. Voi mennä puolisenkin vuotta ennen kun ovat yhteydessä, ja silti varmaankin pistävät kirjoittamaan uusiksi. Ainakin mulle kävi niin. Mutta, usko mua tässä, se on sen arvoista.
Tekstisi on suorastaan loistavaa! Varmaankin omaasi, joku olisi jo tunnistanut varkauden.
En tarvitse ennustajan lahjoja todetessani, että tulemme sinusta kuulemaan.
kiitos kaikille kolmelle. olipas hauska saada noin positiivista palautetta, huh.
vähän katumustakin pukkaa. ajattelin lähettää turhimman ja vähiten kokonaisuuteen istuvan kertomuksen, mutta nyt tuntuu että nimenomaan se olis pitänyt säästää kehiteltäväksi. heitetäänkö minut johonkin tyrmään jos sovellan tuota myöhemmin jossakin muualla?