En usko tämän olevan vakava ongelma sillä paljon pahempiakin on, mutta kuitenkin toivon, että joku lukisi tämän loppuun ja ehkä vastaisikin...
Tuntuu, etten jaksa koulussa tai kotona oikeastaan mitään. Ennen ajattelin koko ajan jotain, mutta nyt saatan jäädä tuijottamaan vastakkaista seinää, kun yritän keksiä jotain sanottavaa toiselle. Tuntuu, etten välillä pysty ajattelemaan oikeastaan mitään. Koulussa keskittymiseni on huonontunut viimevuodesta ja tunnen pahaa oloa ja ahdistusta useammin, kuin aikaisemmin. Haluaisin tietää, onko mitään keinoa päästä tästä alituisesta väsymyksen ja voimattomuuden tunteesta eroon.
Haluaisin Sibelius lukioon, joten numeroiden pitäisi olla hyvät, kunhan tästä tämän kasin suoritan ja ysinkin vielä. Jos en pysty keskittymään koulussa, menee hyvää lukuaikaa hukkaan, enkä opi asioita. En enää jaksa tehdä läksyjä, tai toisinaan edes vastata nettiystävieni sähköposteihin, kuin vaivalloisesti jos ollenkaan. Kaikki tuntuu pakotetulta.
Haluaisin täälläkin lukea ihmisten kirjoituksa ja vastailla niihin, mutta en enää jaksa välttämättä lukea lyhyttäkään kirjoitusta loppuun, tai kirjoittaa vastausta. Ennen pidin tarinoiden kirjoittamisesta, mutta nyt sekin tökkii, eikä oikeastaan mitään tule ruutuun. Tuntuu, kuin olen palanut loppuun. En jaksa välttämättä enää edes esittää iloista muiden seurassa toisin, kuin ennen jota jotkut ihmettelevät...
Olen lopussa, voimaton, innoton ja väsynyt. En tiedä mikä auttaisi jaksamaan eteenpäin ja motivoisi koulussakin lukemaan. Keskittymiseni herpaantuu tunneilla, enkä jaksa kuunnella, vaikka yritän ja haluan oppia. En enää tunne olevani itseni. Itken useasti, melkein aina tunnen polttavaa ahdistusta ja epätoivoa itsestäni. En usko, että kukaan voisi todella välittää minusta, tai mitään... Ennen jaksoin toivoa, mutta nyt tuntuu, ettei enää ole sitäkään jäljellä.
En enää tiedä mitä tehdä asioiden kanssa, vaan yritän jotenkin päästä eteenpäin, vaikka väsyn yhä enemmän syystä, jota en tiedä. Voin olla masentunut, mutta en tiedä mistä tämä väsymys on peräisin - en ennen tuntenut sitä... mutta voisiko joku auttaa? Jos on ideoita tämän pahan olon pois saamiseksi ja voimattomuuden karkottamiseksi niin otan neuvot mielelläni vastaan...
Tuntuu, etten jaksa koulussa tai kotona oikeastaan mitään. Ennen ajattelin koko ajan jotain, mutta nyt saatan jäädä tuijottamaan vastakkaista seinää, kun yritän keksiä jotain sanottavaa toiselle. Tuntuu, etten välillä pysty ajattelemaan oikeastaan mitään. Koulussa keskittymiseni on huonontunut viimevuodesta ja tunnen pahaa oloa ja ahdistusta useammin, kuin aikaisemmin. Haluaisin tietää, onko mitään keinoa päästä tästä alituisesta väsymyksen ja voimattomuuden tunteesta eroon.
Haluaisin Sibelius lukioon, joten numeroiden pitäisi olla hyvät, kunhan tästä tämän kasin suoritan ja ysinkin vielä. Jos en pysty keskittymään koulussa, menee hyvää lukuaikaa hukkaan, enkä opi asioita. En enää jaksa tehdä läksyjä, tai toisinaan edes vastata nettiystävieni sähköposteihin, kuin vaivalloisesti jos ollenkaan. Kaikki tuntuu pakotetulta.
Haluaisin täälläkin lukea ihmisten kirjoituksa ja vastailla niihin, mutta en enää jaksa välttämättä lukea lyhyttäkään kirjoitusta loppuun, tai kirjoittaa vastausta. Ennen pidin tarinoiden kirjoittamisesta, mutta nyt sekin tökkii, eikä oikeastaan mitään tule ruutuun. Tuntuu, kuin olen palanut loppuun. En jaksa välttämättä enää edes esittää iloista muiden seurassa toisin, kuin ennen jota jotkut ihmettelevät...
Olen lopussa, voimaton, innoton ja väsynyt. En tiedä mikä auttaisi jaksamaan eteenpäin ja motivoisi koulussakin lukemaan. Keskittymiseni herpaantuu tunneilla, enkä jaksa kuunnella, vaikka yritän ja haluan oppia. En enää tunne olevani itseni. Itken useasti, melkein aina tunnen polttavaa ahdistusta ja epätoivoa itsestäni. En usko, että kukaan voisi todella välittää minusta, tai mitään... Ennen jaksoin toivoa, mutta nyt tuntuu, ettei enää ole sitäkään jäljellä.
En enää tiedä mitä tehdä asioiden kanssa, vaan yritän jotenkin päästä eteenpäin, vaikka väsyn yhä enemmän syystä, jota en tiedä. Voin olla masentunut, mutta en tiedä mistä tämä väsymys on peräisin - en ennen tuntenut sitä... mutta voisiko joku auttaa? Jos on ideoita tämän pahan olon pois saamiseksi ja voimattomuuden karkottamiseksi niin otan neuvot mielelläni vastaan...
Vastaukset 11
Vanhimmat
Mulla on ollut aivan samanlaisia tuntemuksia aina alasteelta nyt viimeiselle peruskoululuokalle (9) asti. Ne ovat pahentuneet vuosi vuodelta, olen seissyt jo junaraiteilla ja kallionkielekkeellä, että koska sitä olisi valmis hyppäämään, tee sinä asialle nopeasti jotain ennenkuin sinäkin vain murenet entistä enemmän! Ja vaikka ongelmasi ei vielä olisikaan hirmuisen vakavia, niin niistä tulee hyvin vakavat jos et tee mitään. Kerro vanhemmillesi, terkalle, tai kavereille, jollekkin joka osaisi sinua kuunnella.
Omat vanhempani eivät kauheasti jaksa välittää, vaikka näkeväthän he suoraan kuinka lintsaan päivät pitkät..Ja aina kun yritän hienovaraisesti jotain vihjaista, etten ole kunnossa, niin enhän saa osakseni muuta kuin kommentteja ''ei sussa mitään vikaa ole''. Näin tunnen itseni hyvinkin mitättömäksi. Kavereita en omista, enkä haluakkaan omistaa, koska alan olla niin loppu että en olisi kuin taakka kaikille.
En osaa neuvoa sua, koska itse en ole tosiaan kyennyt muuttumaan kuin pahempaan suuntaan. Nytkin olen tällä viikolla lintsannut koulusta mielettömästi ja tämän loppuviikon olin kokonaan pois.. Tilanne ei itsestään parane, mutta minä en enää jaksa edes yrittää pois täältä. Toivottavasti joku toinen osaa neuvoa sinua..
Huoh... On sitä iteki meinannu tehdä kaikkea typerää... nyt ei enää jaksa sitäkään... ... Ainahan se sattuu... koita pärjäillä kuitenki ja tsemppiä... ehkä kaikki vielä kääntyy hyväksi... jos kääntyy.
Mene lähimpään seurakuntaasi puhumaan ja tarvittaessa jollekin papille. Siellä puhuminen auttaa varsinkin mua ku on samalla aaltopituudella niitten kanssa.
Usko Jumalaan ja Kristukseen on tie pelastukseen. Itsekin juttelen päivittäin enkelilleni.
Kyllä se aurinko paistaa risukasaankin :)
Ja Jumalan siunausta :)
...mutta ei onnistu. Iskä oli enne kirkossa töissä, joten se sais tietää, mitä en haluu... ... Kyllä mä uskon - ainaki jossain määrin. Ei se oo ongelma... toi vaan. Enkä oo enää varma paistaako... ehkä mä olin vaa liian huono ihminen... ...
Muutkin näemmä on ottanu ton "Jumalan siunausta" nickiinsä :)
Ei haittaa minua :)
En siis ole sama kuin tuo eka Jumalan siunausta tässä viestissä :)
Etsä mikään huono ihminen ole:)
Yleinen luulo meidän nuorten keskuudessa :)
Mä neuvon et mene terapiaan :)
Ne on oikeita auttajia ja pelastajia kun tarvitaan masennukseen parannus :)
Vaikka kannatankin seurakunnan apua niin terapeuttien apua on tasan yhtä tärkeätä.
Yhdessä nämä ovat mahtava yhdistelmä :)
Olen itse ollut samassa tilanteessa ja joutunut katumaan etten tehnyt asialle mitään. Yläaste on tärkeä tulevaisuuden kannalta, ja asioita ei kannata jättää ysiluokalle. Niinkuin itselleni kävi, seiskalla vedin vitosia kokeista ja lintsasin viikkojakin peräkkäin. Kasilla sama jatkui. Ysillä sitten kauhea keskiarvon nostaminen, että pääsisi edes jonnekin. Eli ei näin.
Voisitko puhua vanhemmillesi? Jollekin kaverille? Terkkarille? Pääasia, että puhut jollekin. Älä missään tapauksessa vähättele vaivaasi, tuosta minullekin vaikea masennus kasvoi.
Esimerkiksi vanhempasi voisivat ohjata sinut lääkäriin, ja sieltä puhumaan vaikka psykologille. Diagnoosin tultua voit saada jutteluapua ja jos vaiva todella häiritsee elämääsi, niin myös lääkkeet.
Voimia sinulle!
Heip,
itse olen myös tällä hetkellä aika allapäin, ollut jonkun aikaa, itseasiassa vuosia enemmän tai vähemmän masentunut. Syytän siitä nykyelämää, kun ihmisiltä vaaditaan niin paljon; koko ajan pitäisi olla parempi kuin muut menestyäkseen. Tuntuu, että kaikki ovat hirveitä pyrkyreitä, ja välittävät enemmän itsestään, kuin muista.
Toisaalta se itsekkyys auttaa jollakin tapaa. Itse ainakin olen mielestäni aina miettinyt liikaa, mitä muut minusta ajattelevat. Tällä hetkellä olen vaikean päätöksen edessä, kun mietin, pitäisikö minun edelleen jatkaa nykyisessä opiskelupaikassani, vaikka yhtään motivaatiota ei ole. Pitäisi osata vain ajatella, että mitä _minä_ haluan elämältäni, eikä mitä muut odottavat minulta.
Alkuperäisessä viestissä sanottiin jotain, että "tuntuu, ettei kukaan halua minua" (vai miten se nyt oli). Itse seurustelen, ja tunnen silti samoin. Vähän väliä vainoharhailen, että poikaystäväni varmaan harkitsee jo jättämistä ja että ylipäätään kukaan ei täysin hyväksy minua. Niin kuin kaikki pitäisivät minua oikeasti rumana ja tyhmänä.
En nyt osaa mitään järkeviä neuvoja antaa, kun en ole itsekään tilanteesta vielä selvinnyt. Auttanut on kuitenkin se, että olen jättänyt sellaiset "ystävät" taakseni, jotka ovat aiheuttaneet minulle pelkkää pahaa mieltä. Sen sijaan yritän ympäröidä itseni ihmisillä, joista oikeasti pidän. En siis varsinaisesti ole "jättänyt" heitä, vaan olen vain alkanut viettää vähemmän aikaa heidän kanssaan.
Kyllä niitä valoisiakin päiviä kuitenkin aina tulee jostain, ja niitä osaa enemmän arvostaa, kun on ensin kärsinyt pahoja aikoja. Ei kannata suunnitella asioita liikaa, kun ei elämä kuitenkaan mene niiden mukaan. Se on toisaalta ihan positiivistakin, kun elämä aina yllättää tavalla tai toisella.
Vanhempani taitavat olla masennuksestani vähän ymmällään, kun aikaisemmin tokaisivat syynä olevan teini-iän. No, täysin sama tilanne on jatkunut näille päiville, ja täytän tänä vuonna 21. Ehkä olen sitten vieläkin murkku?
Vanhemmilleni en uskalla puhua. Heidän käytöksensä oletettavasti muuttuisi minua kohtaan, mitä en tahdo... haluaisin olla heille yhä se sama tyttö - jolla vain on pieni ongelma... ei mitään erikoisempaa... ... tai, että suhtautuminen olisi sen tyylistä. Ettei mitään silmäyksiä, että "onkohan tuo terve..." Kavereilleni netissä olen kertonut asiasta, mutta eivät hekään tälle varmasti paljoa voi. Pääosin uskon kaikkien ongelmieni johtuvan yksinäisyydestäni ja siitä, etten tunne kuuluvani mihinkään. Haluaisin olla kuitenkin tärkeä jollekin ihmiselle, tai edes jossain asiassa. Terkkarille olen ehdottanut, mutta hän sanoi, etten ole masentunut päätellen iloisesta olemuksestani (se tulee esiin aina, kun saan puhua. Yksin taas tunnen itseni masentuneeksi... tarvisin niin ihmisiä).
Mieluummin vähättelen, kuin paisuttelen. Oma tilanteeni johtuu luultavasti kokonaan yksinäisyydestäni, mikäli koulukiusausta ei lasketa mukaan. Paha olo kuitenkin hellittää yleensä jonkin verran ystävien kanssa puhuessa mesessä... en vain tiedä miten voisin olla onnellinen yksinänikin... toivon kyllä, että välttyisin masennukselta... vaikka ehkä olenkin ollut masentunut. En oikeastaan tiedä O.o testin mukaan (Beckin masennustestin) olisin masentunut (51pistettä), mutta toisaalta taas välillä olen ihan ilonenkin... välillä vaan tulee yllättäen ilman syytä pahan olon aaltoja ja ahistaa.. Ja koulussa en just jaksa... hmp... en tiiä... mutta kiitos. Lääkäriin tuskin menen... ja psykologin kanssa juttelen noin. kerran viikossa... eli eipä sekään hirveesti auta... en haluis muutenkaa, että kukaan mun perheessä sais tietää tästä... ja kiitos. :)
Siis täähän on vaan mun mielipide: Mitä jos kertoisit vanhemmillesi että nyt vähän masentaa et voitaisko puhuu?
Mä todellakin ymmärrän että ei tee mieli puhuu näistä vanhemmille mut nehän haluu vain ja ainoastaan sun parastas :)
Kun pelkästään mesessä puhuminen auttaa niin mitä tekeekään rakkaiden kanssa puhuminen :)
Anteeksi jos tuntuu että painostasin.
En mä halua olla määräilevä.
Kaikkea hyvää sulle :)
Tiedän, että pitäis puhua, mutta tiedän myös, ettei siitä ole mitään apua. Tämä on tietty oma mielipiteeni myös, mutta en usko vanhemmillani olevan mahdollisuuksia muuttaa tilannetta, koska myös he itse ovat osittain luoneet tämän ahdistavan ilmapiirin elämääni. He ovat tietty rakkaita ihmisiä minulle, mutta odotan kyllä sitä aikaa, että pääsen pois täältä asumaan omaan asuntoon ja muuta... Isäni ei voi hyväksyä varmaan koskaan sitä, ettei uskonto ole minulle niin tärkeä asia, kuin hänelle, mutta toivon kyllä, ettei suhteemme siksi kuitenkaan koskaan hajoa...
Eihän yrittäminen mitään maksa :)
Mut päätös on sun :)
Kyl tää tästä :)
Kaikkee hyvää sulle :)
Jumalan siunausta :)