Takana ajatusteni on ihminen, joka kaipaa ystävää.
Livutan hitaasti katsettani pitkin lattiaa. Silmieni on totuttava tähän näkyyn.
Yli vaatteiden ja vanhojen tavaroiden, laatikoiden ja romujen, hiertyy silmäni ja pureutuu
näkymä takaraivoon. Katseeni kohtaa parin jalkoja, vapisevia, pettyneitä jalkoja. Toisessa sukassa
on reikä. Juuri niin pieni, että pystyn hädin tuskin tunnistamaan sitä reijäksi. Lattia on muo-
vipäällysteinen, sininen. Siellä täällä on keltaisia ja auringon vaalentamia paikkoja ja seinän
vierestä puuttuu pala. Pupillit eivät kestä pimeyttä. Hämärässä tuskin erottaa ihmishahmon.
Mitä tästä ajattelen? Mikä on se sana, joka saa minut vapisemaan? Mikä on elämisen tarkoitus?
Lipuu, kuin pieni lautta kohti mattoa katseeni. Matto, pieni ja räsyinen. Sininen ja se näyttää
pimeässä, ikkunattomassa huoneessa vain osalta lattiaa. Se on vain paksumpi, se sen erottaa. Raita raidalta
erotan selvemmin pimeää huonetta. Puristan silmäni kiinni ja tunnen ripsieni koskettavan alaluomiani.
Näkyy valoja, kirkkaita ja ne välähtelevät kuin salamat taivaalla. Avaan silmäni ja näen hetken aikaa huoneessa
samoja valoja. Pinkkejä, vihreitä ja sinisiä. Mustalla pohjalla. Taas sumenee.
Kauanko jaksan enää? Epätoivoni partaalla hukuttaudun, kuristaudun ja viiltelen mielessäni...
"Valheitako katselet vain?" kysyvät he, eivätkä siltikään ymmärrä. Huoneessa ei ole isoja tavaroita ja ovi
puuttuu. Seinät on maalattu masennuksen värein ja sinne on kirjoitettu noita unohtumattomia lauseita. Köysi
puristaa lujemmin ja ajattelen muuta. Matkaan mielessäni rannalle. Hiekka on sametin pehmeää ja kutittaa
mukavasti kuivia käsiä.
"Hän on aivan tavallinen tyttö" "Koulusta tuo kotiin vain pelkkää kehua" he sanoivat eivätkä tienneet mitään.
Meri on sininen, kuin taivas ja lokkeja kaartelee ympärillä. Aurinko porottaa ihanasti vaaleaa ihoani. Takanani
nousevat kalliot, joiden sisimpään sisään he ovat piilottaneet saasteitaan. Grrrhh...
Yhtäkkiä taivas tummenee, hiekka muuttuu jalkojeni alla hiileksi, joka raapii ihon verille ja repii vanhat haavat auki.
Kalliot laskeutuvat vieressäni tyhjyyteen ja tunnen, kuinka voimani hiipuvat. Taivaankansi on veren punainen ja sitä reunustavat
tummat, verhoutuvat pilvet. Meri kuohuu lähemmäksi mustana, kuin öljy ja voimakkaana, kuin reveerejään puolustava leijona.
Tunnen, kuinka voima on palannut. Linnut tippuvat taivaalta meren kylmään syleilyyn, hiilet polttelevat. Käteni nousevat
pääni yläpuolelle ja kuin itsestään ne hivuttautuvat kaulalleni. Yhteisestä sopimuksesta ne kietoutuvat ja puristavat.
Koetan huutaa, mutta kurkustani kantautuu vain pieni henkäisy. Ja ennen, kuin ehdin tukehtua, aalto pyyhkäisee ylitseni ja...
"Jos sä et sano, nii mä en oo enää sun kaveri"
Palaan takaisin huoneeseen. Haukon henkeä ja tuntuu, kuin olisin ainoa tällä planeetalla.
En tiiä, voiko tätä sanoo runoks, mut jonkunlaista tekstiä...
Livutan hitaasti katsettani pitkin lattiaa. Silmieni on totuttava tähän näkyyn.
Yli vaatteiden ja vanhojen tavaroiden, laatikoiden ja romujen, hiertyy silmäni ja pureutuu
näkymä takaraivoon. Katseeni kohtaa parin jalkoja, vapisevia, pettyneitä jalkoja. Toisessa sukassa
on reikä. Juuri niin pieni, että pystyn hädin tuskin tunnistamaan sitä reijäksi. Lattia on muo-
vipäällysteinen, sininen. Siellä täällä on keltaisia ja auringon vaalentamia paikkoja ja seinän
vierestä puuttuu pala. Pupillit eivät kestä pimeyttä. Hämärässä tuskin erottaa ihmishahmon.
Mitä tästä ajattelen? Mikä on se sana, joka saa minut vapisemaan? Mikä on elämisen tarkoitus?
Lipuu, kuin pieni lautta kohti mattoa katseeni. Matto, pieni ja räsyinen. Sininen ja se näyttää
pimeässä, ikkunattomassa huoneessa vain osalta lattiaa. Se on vain paksumpi, se sen erottaa. Raita raidalta
erotan selvemmin pimeää huonetta. Puristan silmäni kiinni ja tunnen ripsieni koskettavan alaluomiani.
Näkyy valoja, kirkkaita ja ne välähtelevät kuin salamat taivaalla. Avaan silmäni ja näen hetken aikaa huoneessa
samoja valoja. Pinkkejä, vihreitä ja sinisiä. Mustalla pohjalla. Taas sumenee.
Kauanko jaksan enää? Epätoivoni partaalla hukuttaudun, kuristaudun ja viiltelen mielessäni...
"Valheitako katselet vain?" kysyvät he, eivätkä siltikään ymmärrä. Huoneessa ei ole isoja tavaroita ja ovi
puuttuu. Seinät on maalattu masennuksen värein ja sinne on kirjoitettu noita unohtumattomia lauseita. Köysi
puristaa lujemmin ja ajattelen muuta. Matkaan mielessäni rannalle. Hiekka on sametin pehmeää ja kutittaa
mukavasti kuivia käsiä.
"Hän on aivan tavallinen tyttö" "Koulusta tuo kotiin vain pelkkää kehua" he sanoivat eivätkä tienneet mitään.
Meri on sininen, kuin taivas ja lokkeja kaartelee ympärillä. Aurinko porottaa ihanasti vaaleaa ihoani. Takanani
nousevat kalliot, joiden sisimpään sisään he ovat piilottaneet saasteitaan. Grrrhh...
Yhtäkkiä taivas tummenee, hiekka muuttuu jalkojeni alla hiileksi, joka raapii ihon verille ja repii vanhat haavat auki.
Kalliot laskeutuvat vieressäni tyhjyyteen ja tunnen, kuinka voimani hiipuvat. Taivaankansi on veren punainen ja sitä reunustavat
tummat, verhoutuvat pilvet. Meri kuohuu lähemmäksi mustana, kuin öljy ja voimakkaana, kuin reveerejään puolustava leijona.
Tunnen, kuinka voima on palannut. Linnut tippuvat taivaalta meren kylmään syleilyyn, hiilet polttelevat. Käteni nousevat
pääni yläpuolelle ja kuin itsestään ne hivuttautuvat kaulalleni. Yhteisestä sopimuksesta ne kietoutuvat ja puristavat.
Koetan huutaa, mutta kurkustani kantautuu vain pieni henkäisy. Ja ennen, kuin ehdin tukehtua, aalto pyyhkäisee ylitseni ja...
"Jos sä et sano, nii mä en oo enää sun kaveri"
Palaan takaisin huoneeseen. Haukon henkeä ja tuntuu, kuin olisin ainoa tällä planeetalla.
En tiiä, voiko tätä sanoo runoks, mut jonkunlaista tekstiä...
Vastaukset 1
Vanhimmat
kaipaan ystävää tällä hetkellä.
Luen mielenkiinnolla aina tuollaista tekstiä, koska niihin monesti riittää arvoituksia.
Oletkos paljonkin kirjoitellut, oliko omaa tekstiä?