olen nyt muutaman viikon seurannut 50 juttuja aika sekasoppaa,siksipä lisäisin vielä yhden jutun.oletteko te kanssa sisaret ja veljet niin onnelisia ja ystävien ympyröimiä että ette tunne yksinäisyyttä,ystävien puutetta siinäpä uusi aihe.luulempa tosiaan että tässä työttömyyden ja eriarvoisuuden valtaamassa maassamme kyllä löytyy muitakin kuin minä.kirjoitelkaapa niistä todellisista tunteista ja ajatuksista,ilman mitään naljailuja p:puhumista.luulempa että jos avaatte tuntojanne aidosti,niin keskustelua riittää.
odottavalla mielellä
1+1=2
10536
0Äänestä
Muut lukivat myös
Odottaa vastausta
Näihin keskusteluihin ei ole vielä vastattu. Ole ensimmäinen.
Vastaukset 10
Vanhimmat
Olen todellakin ilonen/onnellinen/tyytyväinen elämääni ilman heitä yksinäisyyttä en tunne koska on perhe ja lastenlapset. Sain joskus nuorena ihan tarpeeksi niistä ystävistä jotka "juoksi" joka päivä kylässä ja juoruja kanteli,että huhuh sanon minä nyt en piittaa niistä hyvistä ystävistä paljon rauhallisempaa on nyt kun ei aina joku ole tulosa kahaville ja juoruja kantelee,oma rauha paras rauha
Kahden murrosikäisen lapsen isänä on yksinäisyys aika vieras käsite.Enemmänkin joskus kaipaa omaa rauhaa.
Isänä luonnostaan ilmaisee rakkautta,hellyyttä ja
kaikkia muitakin tuntoja.Tulee ikäänkuin viran puolesta.
Vieläkin öisin käyn peittelemässä huoneissaan lapsia ja koen mikä etuoikeus on olla isä.
Ei oikeen tässä touhussa kerkeä eriarvoisuutta kamalasti pohtimaan.Jokainen kohdaltaa voi olla tasapuolinen.Siitä se lähtee.
en menisi peittelemään murrosikäistä poikaani.
Luulen että hänellä on silloin ihan tarpeeksi tekemistä keksiä mitä sukupuolta hän on.
Antaisin sen homman äidille, ettei satu vahinkoa.
Aamukahvipöydässä vielä, varmuuden vuoksi, kysyisin että: "No jätkä? Nukuitko hyvin?".
Enkä kyllä yli kaksivuotiasta enää pussailisikaan.
Ja tämä ihan tosissaan, ei huumorilla.
Tosi ystävä löytäminen 50 vuotiaana on aika vaikeaa. Minulla on yksi ystävä, jolle voi kertoa mitä vaan, mutta hän asuu toisella puolella maata, tavataan ehkä pari kertaa vuodessa, soitelaan muutaman kerran vuodessa. Ystäviksi ei voi lukea sukulaisia, joille voi heittää small talkia, jos erehtyy jotain muuta kertomaan jopa juttua riittää kierrätettäviksi.
Yksin olemiseen tottuu ja parempi vaihtoehto tämä on kuin huonon kaverin kanssa eläminen.
kerroit että 50 on vaikea löytää ystävää siinä olet oikeassa,olen yrittänyt kaikilla konsteilla saada oikeaa ystävää jolle voisi kertoa surut,murheet,mutta myös ne hauskat ja mieltä lämmittävät asiat,puolin sun toisin.en ole sukulaisten kanssa paljon tekemisissä,koska osaa asuu kaukana ja osan kanssa ei vaan synkkaa,ei ole senkummempia riitoja tai muuta.ne vähät ystävät on taas pettäneet jos olen purkanut sydäntäni niin kiertoon on mennyt ja vääristetyssä muodossa.nyt tuntuu että taidampa olla vaan yksin ja yksikseni.hyvää kevättä teille kaikille
Kirjoitit: "oletteko te kanssa sisaret ja veljet niin onnelisia ja ystävien ympyröimiä että ette tunne yksinäisyyttä,ystävien puutetta"...
En ole yksinäinen, sillä nekin henkilöt, joita en fyysisesti usein tapaa (juttelemme puhelimessa, netissä...)ovat sydämessäni.
Mutta sairauden kanssa jokainen on sisimmässään lopulta yksin - niin pitää ollakin, sillä meillä jokaisella on oma alkumme ja loppumme.
kullanarvoisia mutta joskus elämässä on tilanteita, että parempi olla yksin ja silti tietää, että ne ystävät ovat siellä.
Voi ottaa yhteyttä niin halutessaan, kiitos siitä Bellille.
Ystävillä saataa myös olla elämäntilanne sellainen että ei voi aina pitää sitä yhteyttä.
Tässä ikäluokassa monilla on iäkkäät vanhemmat huollettavinaan, sairastumisia, kuolemantapauksia ym.
Luen ystäväkseni kaksi henkilöä.Toinen on oma sisko ja toinen lapsuudenystävä.Hyviä tuttavia on muutama.Yksinäisyyttä tunnen silti välillä,johtuneeko siitä ettei puolison kanssa juuri enää mitään yhteistä.Onneksi on nämä kaksi ystävää,ilman heitä olisin onneton.Puolison kanssa meillä ei enää ole yhteisiä ystäviä.Hävinneet kuka minnekkin.Nuorempana oli pari lapsiperhettä joiden kanssa yhteyttä pidettiin.Jotenkin ne vain jäi...Miehellä on aivan omat menot ja ystävät joita en tunne,nimiäkään kuullut.Aina kuitenkin menossa johonkin viikonloppuisin.Ajattelen että tämä on nyt tämän liiton lopun alkua.Jostain syystä en kuitenkaan koe sitä enää, edes ikävänä asiana.Kait ollaan vain tottumuksen vuoksi tässä samassa huushollissa.
eppäiletkö sie, ettei me muka puhuta täällä niin kuin tunnemme, että me kaikki feikkaamma ja suollamme soopaa?
No, vakavasti puhuen, koen itseni yksinäiseksi, vaikka mökki on täynnä immeisiä, - ihme juttu.
Mutta nyt tunnen aidosti, että olen loman tarpeessa, ja se tunne on todellistakin todellisempi - uskotko sie?
Millaisen totuuden haluat kuulla? :)
Minäkin tapaan päivittäin monia ihmisiä ja ystäviä oli jossain vaiheessa useitakin. Nyt koen välillä suurta väsymystä ja yksinäisyyttä. En jaksa kuunnella tuttujen naisten jonniinjoutavia juttuja päivän askareistaan tai lööppiuutisista, koska sellainen ei ole koskaan kiinnostanut, ja tapaamisen jälkeen tunnen oloni entistä yksinäisemmäksi. Sielunkumppanit ovat sairastelleet ja juuttuneet mökkeihinsä. Eivät jaksa lähteä liikkeelle, enkä jaksa heitä kovin usein mökeistään ulos kiskoa. Välillä puhumme puhelimessa, mutta toisinaan tuntuu, että hekin ovat muuttuneet vieraiksi.
Lomalle taidan lähteä yksin, sitten joskus kun taas on aikaa. Olen kiinnostunut kaikesta ja haluan nähdä, kuulla ja kokea. Kun liikun yksin, kukaan ei estä minua siitä. Jos saan itseni liikkeelle! Ystävän ei tarvitsisi edes miettiä.
Rakas Taivaan Isä, anna minulle sielunkumppani, jonka kanssa voin taas jakaa elämäni, jotta meidän molempien elämä rikastuisi. Tiedän, että olen jo saanut paljon, olen rakastanut ja rakastettu, olen saanut jakaa kaiken hyvän ja vähemmän hyvän. Haluan antaa ja saada edelleenkin. Toivonko liikaa vai pitäisikö jo tyytyä osaani?