Tässä kun päivänä muutamana hoksasin että elämä menee odotellessa -elikkä viimeiset 10 vuotta olen odotellut,että aviomies lopettaa juomisen, pari vuotta,että paras ystäväni selviää masennuksesta,eikä mene manalaan, nyt meni duuni ja näillä numeroilla saan varmaan odotella töitä (tai eläkettä!) Olen myös odotellut,että asuntolaina on maksettu, lapset valmistuvat ammattiin,läski on lähtenyt (on lähtenyt),tulis lottovoitto ja ihme -elikkä- ihminen jonka kanssa jakaa kaikkea odottamista!
Rakkaat ihmiset,miten olette selvinneet omista odottamisistanne?Mitä kannatti odottaa?Minkä odottamista olisi kannattanut miettiä tarkemmin ja olla odottamatta?
Rakkaat ihmiset,miten olette selvinneet omista odottamisistanne?Mitä kannatti odottaa?Minkä odottamista olisi kannattanut miettiä tarkemmin ja olla odottamatta?
Vastaukset 5
Vanhimmat
eivät välttämättä ole odottamisen arvoisia, koska niiden toteutuminen on epätodennäköistä (siipan juominen, lottovoitto...)
Toisaalta elämä olisi tylsää, ellei olisi jotakin odotettavaa tulevaisuudelta.
Laihduttaminen on aina haaste ja lasten kehitystä on mielenkiintoista seurata.
Itselläni on pelottava tulevaisuus (sairauden eteneminen), mutta elän päivän kerrallaan ja on minullakin tulevaisuuden odotuksia/suunnitelmia kaikesta huolimatta.
Odottelen, että reilu vuosi kuluu ja pääsen irti lamaveloista, korjautan suonikohjuni ja laihdutan...;DDDDD
En tiedä odotamisen arvoisista asioista, sillä olen aina toiminut (ajatuksella tai ilman :)
Se kuitenkin on totta, että jälkeenpäin ymmärtää monen ikävänkin asian tarkoituksen...
Päivittäisistä pienistä asioista nauttiminen on (ainakin itselläni) suuri voimanlähde nyt, kun työelämä on ohitse ja tulevaisuus pelottaa - tsemppiä! ;D
Odotan, että mies parantuu pitkäaikaissairaudesta, jo pian 7 vuotta potenut! Lapset kasvavat isoksi. Löydän työpaikan, jossa työintoa ei tarvitse herätellä. Tulisi lottovoitto/perintö, jolla voisi kustantaa edes joskus jotain matkaa/virkistystä koko perheelle ja samalla voisin muuttaa takaisin kotikonnuille. Siellä on suku ja ystävät. Elikkä melkoisen samanmoista odottelen...Välillä menee toivo, vaan päivä kerrallaan elellään. Ruokaa on ja katto päänpäällä. Arki on tasaisen tappavaa, eikä viikot eroa mitenkään toisistaan. Työpäivän jälkeen jaksaa juuri ja juuri käydä kaupassa, tehdä sapuskaa pesueelle ja loppuilta nuokkua telkkarin ääressä. Herätys arkena klo 5.45! Viikonloppuun menee kodin muu huolto. Syödään vielä paremmin ja nukutaan tarpeeksi! Kesälomaan panostan, se on aika jolloin teen kaikkea sitä mitä haluankin. Hoidan puutarhaa, luen kirjoja ja lähimatkailen Suomessa.
Eniten elämässäni odotin sitä, että tulisin äidiksi. Se odottaminen kesti mutta kyllä lopputulokset ovat olleet odottamisen arvoisia. Lasten synnyttä tietyllä tavalla odotin, että lapset kasvavat isoksi ja me miehen kanssa vanhenemme yhdessä ja saamme yhdessä nauttia isovanhemmuuden riemuista. Tuon odottaminen katkesi, kun mies löysikin sen elämänsä rakkauden muualta. Eli tuota odottamista olisi kannattanut miettiä vähän tarkemmin.
Nyt en oikeastaan odota mitään. Tulevaisuuteen suhtaudun positiivisesti ja otan vastaan mitä se tuo tullessaan. Onhan mulla haave, että jossain minua odottaisi "elämäni mies" lastensa kanssa jotta suurin unelmani toteutusi. Olen aina haaveillut olevani suurperheen äiti ja nyt jos koskaan sen haaveen toteuttamiseen olisi mahdollisuudet.
Tervehdys, käymässä taas täällä kun on sairispäivä ja joutoaikaa....Osuipa silmiini tuo vuodatuksesi ja mieleeni muistui vastikään lukemani kirja edellisistä elämistä (olen ollut hirveän kriittinen sitä katsomusta kohtaan koska mielestäni kaikille meille ihmisille ei kertakaikkiaan riitä menneisyydessä olleita sieluja sielujen vaellukseksi asti!) mutta koska asia kiinnostaa niin luen.
Lukemani kirja käsitteli asiaa monista näkökannoista eli uskonnoista käsin ja pakkohan se on myöntää skeptikonkin, että lohdullinen käsitehän sielunvaellus on. Ja tämä tyttö meinaa sitä muuten nykyisin alkaa soveltamaankin elämäänsä....Ainakin tältä osin, jota sinullekin nyt vihjaisen:
Sielu, kuulemma, päättää tuolla jossain (taivaassa?) yhdessä henkioppaansa kanssa millainen seuraava elämä olisi, että se saisi oppia siitä kaiken sen, mitä tuleekin oppia. Siihen perustuen kaikki mikä meille täällä tapahtuu, on siis opiksemme tarkoitettu. Emme vain muista olevamme sieluoppilaita ja päättäneemme itse, että tällaista eloa tarvitsemme oppiaksemme! Nyt kysy itseltäsi, mitä sinun tulisi tuosta tapahtuneesta oppia.
Aika lohdullista, vai mitä? Tuolla tavoin saa lohtua silloin se, joka ihmettelee miksi kaikki koettelemukset iskevät juuri häneen tai hänen omaisiinsa. Samoin se, joka ihmettelee ylipäätään ihmisen pahuutta globaalissa mittakaavassa, voi lohduttautua sillä, että se tapahtuu koska niiden kauheuksien kokijoiden, tekijöiden tai läheltä seuraavien tulee ottaa opikseen! Jotkut rukoilevat että maailman ihmiset parantaisivat tapansa ja mistä sitä tietää, vaikka siitä olisi apuakin laajemmassa mittakaavassa myös niille sieluille, joita kauheudet eivät kosketa suoraan vaan uutisten välityksellä.
Henk.koht. aion olla avoin kaikille näkemyksille, eri elämäntapaohjeille, uskonnoille ja sen semmoisille analysoidakseni niitä ja napsiessani sieltä täältä kulloiseenkin tilanteeseen sopivan näkemyksen sitoutumatta mihinkään uskontoon tai katsomukseen koska nautin sellaisesta vapaudesta.
Hyvää kevään jatkoa, joka tapauksessa!
Minä odotin 28 vuotta jotta mieheni lopettaisi juomisen. Hän lopetti kertarysäyksellä tekemällä itsarin. Olin jo monesti lähtemässä , mutta aina vain jatkoin odottamista. Jospa tämä lupaus nyt sitten pitäisi. Ei auttanut hoito eikä lääkärinkään järkipuhe.
Niinpä hän joi rahansa, perintönsä, työpaikkansa ja teki itsarin päivänä jolloin tasan 500 päivää ansiosidonnaisuutta oli nostettu. Hän tiesi että palkkani vuoksi ei tulisi saamaan työmarkkinatukea eli viinanjuonti loppuisi siihen.
Talosta jäi velkaa.Miehelläni pankkikorttiin luottoa ja visa. Kävin pankissa hänen eläessään puhumassa että eivät antaisi enää velkaa. Pankki sanoi ymmärtävänsä tilanteen, mutta hänellä oli oikeus nostaa tätä op-luottoa miten halusi.
Hänen kuollessaan (markka-aikana) taloon oli velkaa 60000 mk ja isännältä jäi 41000 mk.
Viimeinen lapsi oli just lentänyt pesästä ja lapsenlapiakin oli. Odotin koko ajan että kun jäädään kahdestaan niin alkaa uudenlainen elämä.
Niinhän se alkoikin. Hautajaisten jälkeen lähti läski. Velat painoi. Ostin ruutuvihkon ja siihen kirjasin menot ja tulot monta vuotta. Taloudenpito oli tiukkaa. Ensin suunnittelin että myyn talon pois ja muutan pienempään. Sitten tulin siihen ajatukseen, että sittenhän lapsilla ei ole mummolaa. Päätin pitää talon.
Monta vuotta olin tiukilla. Maksoin ensin pois velan lyhennykset ja korot sekä laskut. Muuhun ei ollutkaan varaa. Hyviä vaatteita sai kirpparilta ja pakastimen sisältö tuli käytettyä tarkkaan, monenvuoden takaiset nyssykätkin. Kaurapuuro oli hyvää ja halpaa. Leipominen oli kannattavaa.
Onneksi oli vakinainen työ. Perhe-eläkettä sain puoli vuotta ja sitten se yhteensovituksen myötä lakkasi. Viiden vuoden jälkeen olin saanut elämäni järjestykseen. Lapsenlapsia on tullut lisää. Elämä hymyilee.
Jos olisin eronnut, olisin itse selvinnyt paremmin. Sitä, olisiko mieheni selvinnyt paremmin, en osaa sanoa. Hän uhkaili vuosiaan jo hengenriistollaan. Jos jätät- tapan itseni. Sen pelkoko minua esti lähtemästä.