Kyllä tää on taas niin tätä.
Mitä himpattia ne taas mouruaa siellä, että kirjailijalla pitää olla kielentajua. Aukaisee lehden minkä hyvänsä niin samat naamathan siellä kertovat kilvan, että pystyäkseen kirjoittamaan bestsellerin, niin mielikuvitus kehiin. Eikä se tietenkään riitä alkuunkaan. Ei. Kielentaju, rytmiikka, rakennetaito ja persoonallinen tyyli myös. Kirjansivuilla vilahteleviin ihmisiin ytyä ja ajankuvausta, iloa, haastavia ajatuskulkuja. Rohkeasti vaan kirjoittamaan sitten, kertomaan mukaansatempaavasti ne tarinat paperille. Ja mitäpä siitä vaikka peffa onkin sitten päivästä toiseen ihan puuduksissa ja sormet luisevan jäykkinä.
Kirjailijathan ne kaiken tietää. Uskotaan uskotaan.
Ai, että meinaanko kirjoittaa. Juu, kyllä aikomusta on ollut osallistua siihen kilpailuunkin. Tai sitten ei. Joku siinä mättää. Mitäs sitten jos voittaa, voi hyvänen aika sentään, pitääkö sitten juosta kaikenmaailman kissanristiäisissä näyttämässä naamaansa ja kätellä tuiki tuntemattomia ja nimikirjoitustaan tuikkia omaan kovakantiseensa. Hölistä niitä näitä ja hymyillä. Hymyillä. Ja mihin ne palkintorahatkaan sitten pukkaisi yht´äkkiä. Uusi patjakin se sitten pitäisi käydä jostain periferian kotikanttilasta hakemassa, sillä vanha patjahan on jo täynnä siloisia seteleitä. Turhan kalliiksi tulisi.
Siinä artikkelissa se yksikin kirjailija just vaikertaa, että ”julkaiseminen ei merkitse sinällään mitään, ei pyhitä, takaa, nosta, punnitse.” Voi mörönhöröt sentään! Taitaa olla pelkkää pullautusta yhdellä jos toisellakin kirjailijalla, pelkät pullistelut eivät näytä heilläkään riittävän sitten. Ja kaiken lisäksi heilläkin kuulemma on näitä aamuja, ja aamuja, hämäriäkin. Niin hämäriä, että tulevat hekin välillä miettineeksi oliko ensin sittenkin se muna vaiko kana, vai päinvastoin.
Tyhmää.
Missä ne mun huikeat visiot nyt on? Eipä tuossa printterin vierellä ole kuin ohut kasa valkoista paperia. Sitäkin pitäisi käydä lisää ostamassa, ja mustekasettikin taitaa olla riipinraapin, väriaineet ainakin ihan sutisuti, pelkkää himerrystä.
Pikkuisen on pikkuiset ympyrät, ja juonenkuljettelutkin hakusessa. Ja muusa. Taas huitelee ties missä. Voi muusani mun ! Missä helvatan vuoristoradassa kiertelet? Tiedän, tällä kertaa jo arvaan oikein sen, että kun tulet, niin sehän on taas sitten pelkkää menoa rakas mussukka. Vai pitäisikö sittenkin...
Pitäisikö minunkin varmaankin oikein miettiä mitä seuraavaksi ajattelisin.
Apua!
Mitä himpattia ne taas mouruaa siellä, että kirjailijalla pitää olla kielentajua. Aukaisee lehden minkä hyvänsä niin samat naamathan siellä kertovat kilvan, että pystyäkseen kirjoittamaan bestsellerin, niin mielikuvitus kehiin. Eikä se tietenkään riitä alkuunkaan. Ei. Kielentaju, rytmiikka, rakennetaito ja persoonallinen tyyli myös. Kirjansivuilla vilahteleviin ihmisiin ytyä ja ajankuvausta, iloa, haastavia ajatuskulkuja. Rohkeasti vaan kirjoittamaan sitten, kertomaan mukaansatempaavasti ne tarinat paperille. Ja mitäpä siitä vaikka peffa onkin sitten päivästä toiseen ihan puuduksissa ja sormet luisevan jäykkinä.
Kirjailijathan ne kaiken tietää. Uskotaan uskotaan.
Ai, että meinaanko kirjoittaa. Juu, kyllä aikomusta on ollut osallistua siihen kilpailuunkin. Tai sitten ei. Joku siinä mättää. Mitäs sitten jos voittaa, voi hyvänen aika sentään, pitääkö sitten juosta kaikenmaailman kissanristiäisissä näyttämässä naamaansa ja kätellä tuiki tuntemattomia ja nimikirjoitustaan tuikkia omaan kovakantiseensa. Hölistä niitä näitä ja hymyillä. Hymyillä. Ja mihin ne palkintorahatkaan sitten pukkaisi yht´äkkiä. Uusi patjakin se sitten pitäisi käydä jostain periferian kotikanttilasta hakemassa, sillä vanha patjahan on jo täynnä siloisia seteleitä. Turhan kalliiksi tulisi.
Siinä artikkelissa se yksikin kirjailija just vaikertaa, että ”julkaiseminen ei merkitse sinällään mitään, ei pyhitä, takaa, nosta, punnitse.” Voi mörönhöröt sentään! Taitaa olla pelkkää pullautusta yhdellä jos toisellakin kirjailijalla, pelkät pullistelut eivät näytä heilläkään riittävän sitten. Ja kaiken lisäksi heilläkin kuulemma on näitä aamuja, ja aamuja, hämäriäkin. Niin hämäriä, että tulevat hekin välillä miettineeksi oliko ensin sittenkin se muna vaiko kana, vai päinvastoin.
Tyhmää.
Missä ne mun huikeat visiot nyt on? Eipä tuossa printterin vierellä ole kuin ohut kasa valkoista paperia. Sitäkin pitäisi käydä lisää ostamassa, ja mustekasettikin taitaa olla riipinraapin, väriaineet ainakin ihan sutisuti, pelkkää himerrystä.
Pikkuisen on pikkuiset ympyrät, ja juonenkuljettelutkin hakusessa. Ja muusa. Taas huitelee ties missä. Voi muusani mun ! Missä helvatan vuoristoradassa kiertelet? Tiedän, tällä kertaa jo arvaan oikein sen, että kun tulet, niin sehän on taas sitten pelkkää menoa rakas mussukka. Vai pitäisikö sittenkin...
Pitäisikö minunkin varmaankin oikein miettiä mitä seuraavaksi ajattelisin.
Apua!
Vastaukset 13
Vanhimmat
yhden hyvän muusaehdokkaan mutta voi olla että sillä menis hermot jo ennen iltaa. sillä on kanssa angstkohtauksia, mutta sillä on tapana luetteloida asiat kun se ei ole kirjailija eikä märehtiä niitä runomuodossa.
kirjoita enemmän ja mieti kirjoittamiseen liittyviä oheisilmiöitä vähemmän. siinä välillä hanki putkimiehen kunnioitettava ammatti ja tee oikeita töitä, tai lähihoitajan tai tarjoilijan tai julkisen hallinnon projektipäällikön.
kirjoituksistasi kuultaa oheistoiminnan tuntu. jotkut kirjailijat on valitelleet että enste pitää siivota, viedä lapset kouluun, silittää pyykit, korjata pesukone, tehdä pakastin täyteen ruokaa ja jumpata ja vasta sitten voi alkaa kirjoittamaan. kun kyseessä on huoli siitä että tekstiä ei synnykään tai orientoitumisen kynnys meneillään olevaan yritykseen.
tyhjän paperin tai etenemättömän mätön edessä ei kannata ruveta istuskelemaan vaan tehdä riuskoja liikkeitä ja miettiä lähestymistapa uudestaan. pakata vanhat paperit laatikkoon ja kiertää uusi paperi kelalle, keksiä yksi älytön ajatus, kirjoittaa se ylös ja tuhat virkettä perään.
kuuluikohan näistä neuvoista mikään sinulle? sinusta joka tapauksessa välittyy kuva että syöt ja nukutkin tekstin ääressä, mutta että kirjoittamisen hihna lätkii löysällä.
kirjoitan aamulla, heti herättyäni. Olen tehnyt siitä prioriteetin numero yksi. Alitajunta on silloin luovimmillaan. Iltaihmiset lienevät samassa tilanteessa myöhään illalla, luulen.
Kirjoitettuani vaikka vain sivunkin, olen tehnyt jotain, saavuttanut jotain. Ehkä kirjoitan lisää päivän mittaan, ainakin lyhyitä mieleen putkahtavia lauseita, mutta tosissani istun taas näppäimistön ääreen seuraavana aamuna. Ja sitä seuraavana. Tämä on minulle kohtalaisen uusi perinne, mutta toimii jo. Näen itseni kirjoittamassa päätyökseni. Nyt on meneillään neljäs ja viides kirja - neljäs melkein puolivalmis, viides suunnitelmavaiheessa.
Ei kannata odotella muusaa. Kirjoittaminen vaatii itsekuria. Siihen luontevaan sanojen virtaamiseen pääsee vain kirjoittamalla paljon. Ei muusaa odottamalla.
muusaa?
Taidat kirjoitella jotakin insinöörikirjoja sitten, sellaisia tiedepläjäyksiä.
Kertakaikkiaan.
Siul on ihan oma genre varmaan. Näin mie aattelen näin uamusel.
Juuh.
Kirjoittamisiin!
kirjoitan, selvällä suomenkielellä. Edellinen kirja oli kyllä asiakirja.
Sitä vaan tarkoitan, että olemme kai aika paljon tottumustemme orjia. Kehitellään siis tottumus, jonka orjana on hyvä olla. Ei se kirjoittaminen suju, jos ei sitä peffaansa sille istuimelle säännöllisesti sijoita, ja liikuttele niitä sormenpäitään niillä näppäimillä. Muusat auttavat niitä, jotka auttavat itseään. Näin sanoi mun muusani, lähtiessään. Nyt joudun tekemään kaiken yksin. Ehkä se vielä tulee takaisin.
Niinhän se menee, että kun muusa(t) on paikalla niin sulkakynästä saattaa tullakin sitten pelkkää
tuhnasta proosaa epäselvällä suomenkielellä. Ja se on menoa se !
Ootteleppa vielä, kyllä ne kahleet Sinultakin vielä irtoaa.
..tommonen kun: MUUSIA NAAMAAN
Huomaattex?
sanoja. Tätä tarkoitin:
Kirjoittamiseni sujuu ihan hyvin sillä tekniikalla, että ensin kirjoitan aamu-unilta noustuani muutaman tunnin, joka päivä, yhteen pötköön, kritiikittä. Sitten, kun tekstinpläjäys on valmis, muutaman viikon päästä, alan korjailla sitä, lisätä ja poistaa ja muutella.
Kirjoittamisen luovassa vaiheessa ei pitäisi sallia itsekritiikkiä mukaan ollenkaan. Sen aika tulee sitten siinä editointivaiheessa. Kun pitää nuo kirjoittamisen kaksi lajia erillään, niin hyvää tulee.
Lappeenrannasta? Luulin aina että pääkaupunkiseudulta... Niin sitä erehtyy, taidat huijata.
Mä rakastan
Aamulla mä menin kylppäriin
ja pesin hampaat,
tuijotin peiliin.
Sielt tsiigas joku öögaan
ja mä hymyilin
ja sanoin:
Moi!
mä mä mä mä mä
mä mä mä mä mä
RAKASTAN
Mua.
¤
Ja sit lisäsin kurkunkurlausta:
No taasha myö tavattii!
mie niin mie niin mie niin
mie niin mie niin mie niin
RAKASTAN
minnuu jotta voe tokkiissa!
¤
ja eiku lisää:
Moro!
mää mää mää mää
mää mää mää mää
...
¤
siis hämäläiset,
on ne niin hitaita!
Mites lappilaiset sanoo, tai kaikki muut ?
Savolaisista niin väliä, mitä sanovat, sillä niitten sanomiset on aina
käännettävä pari kertaa ylösalaisin, että saa edes jotakin tajua.
Ja kaikenlisäks stadilaiset tunkee niitten lauseet edestakasin niitten kitusiin,
niin et älkää yhtään ihmetelkö mitä niitten suusta tulee!
Ja turkulaiset? Huoh, mitä niistä?
Juuh!
kauheaa aikaa. Mitä tulee kirjoittamiseen niin kun yhtäkkiä putoaa kyydistä niin on vaikea päästä takasin. Mutta pitää vaan jatkaa. Laitapa Scarabaeus tänne vaikka joku novellin tms pätkä niin pääset taas vauhtiin.
ooh! ogs sie gäsitykseks et mie en oo vauhdissa ?
Kevät on off
kun kesä on.
itsestäni, tosin sanoithan että muusas on kateissa, samaistuin siihen. Mä taas olen pudonnut, kyydistä siis.
Aha! Sie itsestäs taas. Pitihän se arvata, senkin narsisti!
Kirjoittamisiin!