Eilen, palmusunnuntaina, heräsin toverini tyköä, luonnollisesti "kostean illan" jatkojen jäljiltä "hivenen" kohmeloisena. Päätäni jomotti. Ja kehoni oli yhtä tutisevaa, hyytelöistä massaa, joka pystyi hädin tuskin kannattelemaan juoma-astiaa. Kun vielä juomakin oli jotain muuta kuin "tasoittavaa", voitaneen puhua jo helvetillisestä kokemuksesta, mutta olisipa tässä ollutkin kaikki. Herätessäni etumukseni oli ollut varsin turpea ja vaikka toverini havaittuani ja etenkin tämän avattua saastaisia juttuja suoltavan suunsa, meinasi vähän väliä "ottaa eteen", kun hetkenkin mietin sitä, miten minun teki mieleni harrastaa seksiä.
Vaeltelin yhä ympäri kämppää, etsien edes jotain, jolla tola korjautuisi. Turhaan, mutta onneksi edes toverini sattui tuona aikana vajoamaan takaisin yösijalleen kuorsaavaksi hylkeeksi, joka ei enää puhunut mitään.
Ei Sen juttuja ollut tarkoitettu kenenkään kuunneltaviksi, etenkään pikkulasten, eikä kenenkään muunkaan. Etenkin aivojen liuottamisen jälkeisessä, krapulaisessa monomaanisessa himotuksessa on äärimmäisen tuskallista kuulla toverinsa kertovan naaraasta, joka ei suihin ottaessaan ota vain koko kyrpää - koko mitaltaan - suuhunsa, vaan myös pallit. Ja lutkuttaa kuulemma minuuttitolkulla; "juttumiehen lisillä" tämä arvio oli jopa puoli tuntia, mutta kymmenenkin olisi aika kova suoritus. Oliko moinen ylipäänsä mahdollistakaan? Se saatanan sika! Ei tuollaisia olisi minulle saanut kertoa!
En kyennyt enää ajattelemaan selkeästi. Kun hetkenkin oli keskittymättä johonkin kiintopisteeseen näkökentässään ja tarkentamatta katsettaan juuri siihen, näkökentän valtasivat lukuisat silmäparit, jotka tutkailivat minua samalla, kun yllättävän tutun näköinen elin - minun - "juhlakunnossa" hävisi toistuvasti silmien omistajain suihin. Eristäydyttyäni keittiöön, missä oli lähes tätdellisen hiljaista, saatoin kuulla jopa vienoa nuolu- ja imeskelyääntäkin sekä hengitysääniä. Näin ei voinut jatkua! Kun tolankorjaussetin etsinnätkin olivat turhia, saattoi miettiä vain sitä, miten vapauttaisin itseni tästä piinasta.
"Apua! Minä kuolen! Mitä? Enkö kuolekaan? Auttakaa minua, tappakaa minut!"
Oli aika toimia, mutta mitä tekisin?
Voisin vaivihkaa, kenenkään huomaamatta, vedellä pikaisesti yhden tulostuksen vessassa ja helpottaa piinaani. Tai sitten voisin "herkistellä" joitain toveja - ja lopulta masokistisesti "kaasuteltuani" ja "jarruteltuani" ottaisin sykkivän elimeni rajulla mutta silkinpehmeällä otteella jollain liukastavalla aineella kostuttamaani käteeni ja hankaisin vimmatusti: pikavedosta seuraavaa huomattavasti voimakkaamman orgasmin vallassa vapistessani, nykähdellessäni ja öristessäni siemenneste ensin ryöpsähtäisi väkivaltaisella voimalla mahdollisesti rintalastalleni asti parina ruiskeena, jonka jälkeen maltillisemmat voimat pääsisivät valtaan: puolentusinan sykäyksen ajan siemennestettä pulpahtelisi navan seudulle pienempinä annoksina.
Suuntasin vessaan ja tein ensimmäisen, tärkeimmän tarkastuksen: vessapaperia - on. Sitten lähdin kartoittamaan muita mahdollisia kansanosani vapauttamiseen seksuaalisen sorron ikeestä tarvittavia tarvikkeita, mutta maanisella tarmokkuudella tekemäni kartoitus keskeytettiin.
Ovikello soi.
En tiennyt, kuka siellä oli, enkä halunnutkaan tietää. Toivoin ainoastaan, että oven takana oleva taho häipyisi kerran soiteltuaan mahdollisimman nopeasti, jottei mielenkiintoni heräisi. Mutta sitten se tapahtui - ovikello soi uudelleen. Minun oli saatava tietää, joten katsoin alas ilmeisesti ensimmäisen rinkutuksen aiheuttaman säikähdyksen normalisoimaa etumustani. Olin valmis kohtaamaan kenet tahansa.
"Saako virpoa?"
Voi ei! Miksi Jumalani koetteli minua näin? Eikö itseaiheutetuissa kärsimyksissäni ollut jo tarpeeksi? Pitikö minusta tulla vielä juuri se vanhanviinankatkuinen ja sotkuinen hampuusi pelkissä boksereissa ovella sinä traumaattisena palmusunnuntaina, jolloin tuleva alkoholisti traumatisoitui? Taasko?
Tässä tilanteessa ei ollut muuta valon pilkettä kuin se, että antamani varoittava esimerkki toisaalta saisi kyseiset kakarat pysyttelemään raivoraittiina ainakin vuoden - ja olemaan virpomatta uudelleen vuoden päästä. Onneksi toverillani, jolta en "tasoittavia" löytänyt, oli jostain syystä keittiössä makeisia, joita voisin noille heittää. Ehkäpä he ajattelisivat minua vain "hulluna setänä, joka on aina kotona kalsareissa".
Pulssini tasaantui hetkeksi, mutta sitten se taas kiihtyi - tässä tilanteessa oli jotain vialla. Nämä "virpojat", "noidiksi" olivatkin pukeutuneet, olivat selkeästi täysikäisiä naarasihmisiä. Mitä helvettiä?
En kerennyt sangen kissamaiselle ilmestykselle edes kissaa sanoa, kun hän jo oli laittanut käden housuihini ja hyväili siitintäni, joka kovettui hetkessä kipeän kovaksi.
"Virvon, varvon..."
"Sen kuin virvotte ja varvotte, mutta tulkaa toki sisään!"
"Kiitos! Kovin kodikasta sinulla täällä on..."
"Kiitos, kiitos kehuista. Onhan tämä vähän matala maja, mutta välttää."
"Varsinkin kahvihetkiin..."
"Totisesti, totisesti minä sanon! Pistetäänkö keitin käymään."
"Ei, me juomme 'miehistä paahtoa', hihihii!"
Yhtäkkiä tajusin olevani jossain päin asuntoa, ehkä oven lähistöllä tai siitä kauempana, seisomassa kaikin puolin kovin jäykkänä, kykenemättömänä irtautumaan aloiltani. Aika ja paikka menettivät merkityksensä, kun he vuorotellen nuoleskelivat ja lipoivat miehisyyttäni, lutkuttivat terskaani ja välillä hankasivat esinahkaani: liikkuvat taakse, liikkuvat eteen, liikkuvat taakse, liikkuvat eteen.
Ja taas minä päädyin toisen suuhun, toisen hyväillessä pallejani. Tuntui upealta, kun kuuma ja märkä naispedon kita painui kivikovan kullini ympärille.
Sitten se tapahtui. Kansanosani vapaustaistelu oli päättynyt murskavoittoon - tyranni oli teloitettu. Ja ne muut saivat surmansa hevosen selässä istuvan miekasta, joka lähti hänen suustaan; ja kaikki linnut tulivat ravituiksi heidän lihastansa.
"Ahh, sinä noita! Senkin Irstas... Ihann-ahh! Aa!"
Heidän lähdettyään ihmettelin, mitä ihmettä oikein tapahtui: keitä he oikein olivat; mistä he tulivat - ja miksi heidän ansiostaan minä tulin? Oliko heillä jokin syy käydä juuri tässä paikassa? Oliko toverini sittenkin se, keneltä heidän piti ottaa kukkoa suuhun sen hamaan räjähdyspisteeseen asti?
En aikonut jäädä ihmettelemään enempää, vaan nostin nilkkoihin valahtaneet bokserini. Sitten etsin ninjamaisesti hiiviskellen vaivihkaa vaatteeni, pukeuduin, lähdin kotiin - ja nauroin ilmeisesti väärinkäsityksestä johtuneelle irstailulle niin, että kyyneleitä valui silmistäni solkenaan.
Vaeltelin yhä ympäri kämppää, etsien edes jotain, jolla tola korjautuisi. Turhaan, mutta onneksi edes toverini sattui tuona aikana vajoamaan takaisin yösijalleen kuorsaavaksi hylkeeksi, joka ei enää puhunut mitään.
Ei Sen juttuja ollut tarkoitettu kenenkään kuunneltaviksi, etenkään pikkulasten, eikä kenenkään muunkaan. Etenkin aivojen liuottamisen jälkeisessä, krapulaisessa monomaanisessa himotuksessa on äärimmäisen tuskallista kuulla toverinsa kertovan naaraasta, joka ei suihin ottaessaan ota vain koko kyrpää - koko mitaltaan - suuhunsa, vaan myös pallit. Ja lutkuttaa kuulemma minuuttitolkulla; "juttumiehen lisillä" tämä arvio oli jopa puoli tuntia, mutta kymmenenkin olisi aika kova suoritus. Oliko moinen ylipäänsä mahdollistakaan? Se saatanan sika! Ei tuollaisia olisi minulle saanut kertoa!
En kyennyt enää ajattelemaan selkeästi. Kun hetkenkin oli keskittymättä johonkin kiintopisteeseen näkökentässään ja tarkentamatta katsettaan juuri siihen, näkökentän valtasivat lukuisat silmäparit, jotka tutkailivat minua samalla, kun yllättävän tutun näköinen elin - minun - "juhlakunnossa" hävisi toistuvasti silmien omistajain suihin. Eristäydyttyäni keittiöön, missä oli lähes tätdellisen hiljaista, saatoin kuulla jopa vienoa nuolu- ja imeskelyääntäkin sekä hengitysääniä. Näin ei voinut jatkua! Kun tolankorjaussetin etsinnätkin olivat turhia, saattoi miettiä vain sitä, miten vapauttaisin itseni tästä piinasta.
"Apua! Minä kuolen! Mitä? Enkö kuolekaan? Auttakaa minua, tappakaa minut!"
Oli aika toimia, mutta mitä tekisin?
Voisin vaivihkaa, kenenkään huomaamatta, vedellä pikaisesti yhden tulostuksen vessassa ja helpottaa piinaani. Tai sitten voisin "herkistellä" joitain toveja - ja lopulta masokistisesti "kaasuteltuani" ja "jarruteltuani" ottaisin sykkivän elimeni rajulla mutta silkinpehmeällä otteella jollain liukastavalla aineella kostuttamaani käteeni ja hankaisin vimmatusti: pikavedosta seuraavaa huomattavasti voimakkaamman orgasmin vallassa vapistessani, nykähdellessäni ja öristessäni siemenneste ensin ryöpsähtäisi väkivaltaisella voimalla mahdollisesti rintalastalleni asti parina ruiskeena, jonka jälkeen maltillisemmat voimat pääsisivät valtaan: puolentusinan sykäyksen ajan siemennestettä pulpahtelisi navan seudulle pienempinä annoksina.
Suuntasin vessaan ja tein ensimmäisen, tärkeimmän tarkastuksen: vessapaperia - on. Sitten lähdin kartoittamaan muita mahdollisia kansanosani vapauttamiseen seksuaalisen sorron ikeestä tarvittavia tarvikkeita, mutta maanisella tarmokkuudella tekemäni kartoitus keskeytettiin.
Ovikello soi.
En tiennyt, kuka siellä oli, enkä halunnutkaan tietää. Toivoin ainoastaan, että oven takana oleva taho häipyisi kerran soiteltuaan mahdollisimman nopeasti, jottei mielenkiintoni heräisi. Mutta sitten se tapahtui - ovikello soi uudelleen. Minun oli saatava tietää, joten katsoin alas ilmeisesti ensimmäisen rinkutuksen aiheuttaman säikähdyksen normalisoimaa etumustani. Olin valmis kohtaamaan kenet tahansa.
"Saako virpoa?"
Voi ei! Miksi Jumalani koetteli minua näin? Eikö itseaiheutetuissa kärsimyksissäni ollut jo tarpeeksi? Pitikö minusta tulla vielä juuri se vanhanviinankatkuinen ja sotkuinen hampuusi pelkissä boksereissa ovella sinä traumaattisena palmusunnuntaina, jolloin tuleva alkoholisti traumatisoitui? Taasko?
Tässä tilanteessa ei ollut muuta valon pilkettä kuin se, että antamani varoittava esimerkki toisaalta saisi kyseiset kakarat pysyttelemään raivoraittiina ainakin vuoden - ja olemaan virpomatta uudelleen vuoden päästä. Onneksi toverillani, jolta en "tasoittavia" löytänyt, oli jostain syystä keittiössä makeisia, joita voisin noille heittää. Ehkäpä he ajattelisivat minua vain "hulluna setänä, joka on aina kotona kalsareissa".
Pulssini tasaantui hetkeksi, mutta sitten se taas kiihtyi - tässä tilanteessa oli jotain vialla. Nämä "virpojat", "noidiksi" olivatkin pukeutuneet, olivat selkeästi täysikäisiä naarasihmisiä. Mitä helvettiä?
En kerennyt sangen kissamaiselle ilmestykselle edes kissaa sanoa, kun hän jo oli laittanut käden housuihini ja hyväili siitintäni, joka kovettui hetkessä kipeän kovaksi.
"Virvon, varvon..."
"Sen kuin virvotte ja varvotte, mutta tulkaa toki sisään!"
"Kiitos! Kovin kodikasta sinulla täällä on..."
"Kiitos, kiitos kehuista. Onhan tämä vähän matala maja, mutta välttää."
"Varsinkin kahvihetkiin..."
"Totisesti, totisesti minä sanon! Pistetäänkö keitin käymään."
"Ei, me juomme 'miehistä paahtoa', hihihii!"
Yhtäkkiä tajusin olevani jossain päin asuntoa, ehkä oven lähistöllä tai siitä kauempana, seisomassa kaikin puolin kovin jäykkänä, kykenemättömänä irtautumaan aloiltani. Aika ja paikka menettivät merkityksensä, kun he vuorotellen nuoleskelivat ja lipoivat miehisyyttäni, lutkuttivat terskaani ja välillä hankasivat esinahkaani: liikkuvat taakse, liikkuvat eteen, liikkuvat taakse, liikkuvat eteen.
Ja taas minä päädyin toisen suuhun, toisen hyväillessä pallejani. Tuntui upealta, kun kuuma ja märkä naispedon kita painui kivikovan kullini ympärille.
Sitten se tapahtui. Kansanosani vapaustaistelu oli päättynyt murskavoittoon - tyranni oli teloitettu. Ja ne muut saivat surmansa hevosen selässä istuvan miekasta, joka lähti hänen suustaan; ja kaikki linnut tulivat ravituiksi heidän lihastansa.
"Ahh, sinä noita! Senkin Irstas... Ihann-ahh! Aa!"
Heidän lähdettyään ihmettelin, mitä ihmettä oikein tapahtui: keitä he oikein olivat; mistä he tulivat - ja miksi heidän ansiostaan minä tulin? Oliko heillä jokin syy käydä juuri tässä paikassa? Oliko toverini sittenkin se, keneltä heidän piti ottaa kukkoa suuhun sen hamaan räjähdyspisteeseen asti?
En aikonut jäädä ihmettelemään enempää, vaan nostin nilkkoihin valahtaneet bokserini. Sitten etsin ninjamaisesti hiiviskellen vaivihkaa vaatteeni, pukeuduin, lähdin kotiin - ja nauroin ilmeisesti väärinkäsityksestä johtuneelle irstailulle niin, että kyyneleitä valui silmistäni solkenaan.
Vastaukset 10
Vanhimmat
"Aika" paljon käytät noita "lainausmerkkejä" "raapustelusi" yhteydessä. "Vituttaa" lukea noin "paskaa" "kirjoitusta" "."
Jos itse kirjoitat enemmän silmiäsi hivelevällä tyylillä, areena lienee sinullekin vapaa. Olepa hyvä vain! Sinun tähtesihän en todellakaan aio mitään tyylillisiä harppauksia tehdä, saatika muutenkaan ottaa erilaista linjaa - jos yli tuhat oli kirjoitukseni ilman sen suurempia mussutuksen tarpeita saanut luettua, painanee tämä vaakakupissa enemmän kuin sinun tuomiosi: "paskaa". Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on "paskaa".
Ettet vain olisi yksi "noidista" ja siksi katkera?
positiivista sellaista. Siul o aika vankka ja vaikuttava näkökulma. Ihailtavaa. Jatka toki kirjoittamista ja lukemista.
ja nyt uskottelet muillekin asialla olleen noitien.
- Juotko kenties paljonkin ??
Johanneksen kikkelin kuntoon.
Mummo muistaa.
Isäsi heilui paloletkuineen useita pieniä paloja sammuttamassa. Kuin tautejakin...
Johannes hyvä.
Tiedämme ettet pärjännyt siellä koulutuksessa hyvin.
Silti on kovin rasistista vertailla niitä pätkiä ruumiista, kuta Herra on meille antanut.'
Mitä tarkalleen yritit viestiä minulle? Täytyy myöntää, ettei kryptinen ja epäselvä kirjoittelusi mummoista ja "kikkelien kuntoon hieromisesta" oikein avautunut. En ymmärrä. Tässä on viisaus. Jolla ymmärrys on, se laskekoon pedon luvun; sillä se on ihmisen luku. Ja sen luku on nimimerkki sekavihanneksin teoriaan perustuen kikkeliä hierova mummo, joka ei pärjännyt koulutuksessa hyvin.
sanailua..............
Tietenkin tiedän, että sanailuni on "mukanäppärää", semminkin kun itse tarjoat vertailukohdaksi malliesimerkin oikeasti näppärästä sanailusta: yhden "lauseen" mittainen viesti sirotellaan otsikkokenttään, nimimerkkikenttään ja kaipa viestikenttäkin jonkun sanan saa. Ja sinäkö määrität naiivin? Halleluja! Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.
Erikoista palautetta edellä. Se oleellinen palautteen aihehan on se, että tämän palstan nimi on "Tositarinat". Tämä tarinahan ei ollut tosi, vaan fantasia, joten se olisi kuulunut toiselle osastolle.
No eihän tuo nyt suuri rikos ole kuitenkaan.
Kyllä minä olen hyvinkin vakuuttunut siitä, että juuri niin tapahtui kuin minä kirjoitin. Kyseessä ei siis ole fantasia, vaan dokumentti reaalimaailmallisista kokemuksistani. Herran Jeesuksen armo olkoon kaikkien kanssa. Amen.