Olen vähän aikaa sitten muuttanut yhteen mieheni kanssa. Olemme siis perustaneet uusioperheen. Minulla on kaksi lasta, jotka asuvat luonamme. Miehelläni on yksi tytär, joka on joka toinen viikonloppu luonamme.
Elämän pitäisi olla ihanaa ja niin se onkin, mutta en vain enää jaksa mieheni tytärtä tai ainakaan ymmärrä häntä!
Hän on perheen ainoa lapsi, sairastaa diabetestä. Elämä tuntuu pyörivän hänen sairautensa ympärillä. Hän ei hoida itse sokerimittauksiaan (12v.) ja odottaa vaan että hänelle kerrotaan kuinka paljon pitää insuliinia laittaa. Hän ei huolehdi omista jäljistään ja niiden siivoamisesta. Äitinsä kun huolehtii kaikesta hänen puolestaan. Hänellä on niin huono kunto ettei jaksa mitään. Ja kun vähänkään hänelle asioista sanoo, hän itkee. Valittaa minun lapsilleni kuinka ikävää hänellä on ja kuinka huonosti asiat ovat. Itse yritän olla viikonloppuisin töissä ettemme vain kohtaa. Tämä on väärin, mutta en vain jaksa katsella tätä suurta draamaa enää.
Ymmärrän kyllä, että hänellä on vaikeaa, murrosikä ja mustasukkaisuus minua kohtaan ja kapinaa. Olenhan "varastanut" hänen isänsä. Vanhemmat olivat eronneet jo ennen meidän tapaamista. Kaikki oli hyvin siihen asti kun muutimme yhteen ja teimme oman uuden kodin, jossa hänellä on oma huone ja tarvittavat tavarat. Äidillään myös uusi suhde, jota hän ei hyväksy.
Minun lapseni tulevat erinomaisesti hänen kanssaan toimeen, mutta huomaavat kyllä kuinka elämä pyörii vain tämän neidin navan ympärillä.
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja mikä olisi avuksi tähän? Miten saisin hänet tajuamaan että elämä on nyt näin ja hänen täytyy omaksua meidän sääntömme meidän kodissamme. Minun ei tietääkseni tarvitsisi ahdistua näin paljoa omassa kodissani.
Elämän pitäisi olla ihanaa ja niin se onkin, mutta en vain enää jaksa mieheni tytärtä tai ainakaan ymmärrä häntä!
Hän on perheen ainoa lapsi, sairastaa diabetestä. Elämä tuntuu pyörivän hänen sairautensa ympärillä. Hän ei hoida itse sokerimittauksiaan (12v.) ja odottaa vaan että hänelle kerrotaan kuinka paljon pitää insuliinia laittaa. Hän ei huolehdi omista jäljistään ja niiden siivoamisesta. Äitinsä kun huolehtii kaikesta hänen puolestaan. Hänellä on niin huono kunto ettei jaksa mitään. Ja kun vähänkään hänelle asioista sanoo, hän itkee. Valittaa minun lapsilleni kuinka ikävää hänellä on ja kuinka huonosti asiat ovat. Itse yritän olla viikonloppuisin töissä ettemme vain kohtaa. Tämä on väärin, mutta en vain jaksa katsella tätä suurta draamaa enää.
Ymmärrän kyllä, että hänellä on vaikeaa, murrosikä ja mustasukkaisuus minua kohtaan ja kapinaa. Olenhan "varastanut" hänen isänsä. Vanhemmat olivat eronneet jo ennen meidän tapaamista. Kaikki oli hyvin siihen asti kun muutimme yhteen ja teimme oman uuden kodin, jossa hänellä on oma huone ja tarvittavat tavarat. Äidillään myös uusi suhde, jota hän ei hyväksy.
Minun lapseni tulevat erinomaisesti hänen kanssaan toimeen, mutta huomaavat kyllä kuinka elämä pyörii vain tämän neidin navan ympärillä.
Onko muilla vastaavia kokemuksia ja mikä olisi avuksi tähän? Miten saisin hänet tajuamaan että elämä on nyt näin ja hänen täytyy omaksua meidän sääntömme meidän kodissamme. Minun ei tietääkseni tarvitsisi ahdistua näin paljoa omassa kodissani.
Vastaukset 13
Vanhimmat
Teidän pitäisi pitää perhepalaveri. Pöydälle munakello aikaa mittaamaan ja jokaisella aikaa puheenvuoroon 3 min. Muut kuuntelevat kommentoimatta kun yksi puhuu. Kerrotte/kertaatte yhteisiä pelisääntöjä, luotte uusia. Kannustatte. Kiitätte. Puhutte tunteista,toiveista. Meillä tehtiin näin ja se oli avartava kokemus.Suosittelen lämpimästi. Tytär alkaa jo olla niin iso, että viettää aikaa yksinkin ja toi diabeteksen hoito vaatii kyllä osaamista. Nyt opettamaan kädestä pitäen ja lapsi pistää itse ja mittaa. Sitten kannustatte ja kehutte kun onnistuu.Ehkäpä vertaisryhmä lapsidiabeetikkoja voisi olla avuksi jos sellainen paikkakunnalta löytyy. Ei selvinnyt kuinka kauan hän on sairastanut ko tautia. Tytöllä huono kunto, eikö liiku lainkaan? Koko perhe ulos liikkumaan porukalla se on hauskempaakin. Nyt onneksi mennään kesää kohden. Tehkää lapsille selväksi, että aikuisten asiat ovat aikuisten asioita ja heseurustelevat kenen kanssa haluavat.
Perhepalavereita ollaan pidetty ja yritetty. Tytöllä ollut diabetes jo 3 vuotiaasta. Äitinsä ei anna laittaa insuliinia tarpeeksi ja veren sokerit välillä 2,4-18 ja enimmäkseen siellä yläpäässä. Se vaikuttaa myös tytön mielialaan. Hänet on vaan opetettu siihen, että hänelle kerrotaan kuinka paljon insuliinia laitetaan kerralla. Omaa ajatusta ei oikein ole. Lisäksi hän syö salaa karkkia ja silloin ei tietenkään lisätä insuliinia. Isänsä ei huomaa salaa syömistä, mutta minä kyllä. Ja kun hänet siitä "käräytän" niin ilme on kaiken kertova.
Itse tiedän paljon itse sairaudesta ja sen hoidosta, mutta sitä ei huomioida. Äitinsä on niin varovainen ja ihan kuin vähättelisi sairauden hoitoa. Hänellä on myös verenpaine lääkitys kun valkuaista erittyy munuaisista.
Hän ei liiku ja kunto on sen takia niin huono. Isänsä käy joka viikko hänen kanssaan uimassa, mutta vapaaehtoisesti hän ei mene. Hän vain laahaa jalkojaan perässä ja miettii jo etukäteen voiko esim. huomenna liikkua jos ylihuomenna täytyy mennä jonnekin jossa joutuu kävelemään pidempään. Mielestäni todella omituista lapsen ajatusmaailmaa.
Hän kyllä miettii aloittavansa ensi syksynä koripallon, mutta hän tuskii jaksaa siellä edes yhtään juosta.
Tämä perhe on omalla paikkakunnallaan pitänyt perhekerhoa silloin kun tyttö diabetekseen sairastui, joten tietoa sairaudesta pitäisi olla. Äitinsä vaan ei hyväksy lääkäreiden ohjeita vaan sanoo aina menevänsä seuraavalla kerralla eri lääkärille jos lääkärin sanomiset ei miellytä!!!!
Televisiossa haastateltiin uutta yrittäjää, joka voisi ratkaista ongelmasi, jos hinnasta sovitaan!
Mitä ohjelmaa mahtanet tarkoittaa? Kiinnostaa kyllä!
Kuinka kehtaat parjata 12-vuotiasta vakavasti sairasta lasta siitä, ettei elämäsi ole tarpeeksi ihanaa?
Kuinka kehtaat syyttää häntä siitä, että elämä pyörii vain tämän neidin navan ympärillä? Ai niin, senhän pitäisi pyöriä pelkästään sinun napasi alapuolella.
Toivottavasti miehesi huomaa, kuinka vainoat hänen ainoaa lastaan, ja jättää sinut rauhaan nauttimaan elämästäsi ilman lasta ja hänen isäänsä.
Ihanaa kun saadaan ihmisten viha ja todelliset tunteet pintaan!!!!!!
En minä parjaa tätä lasta mitenkään. En ole hänen kanssaan edes puheissa, kuinka voisin häntä parjata? Ymmärrän häntä todella hyvin ja juuri sen takia haluaisin auttaa häntä sopeutumaan uuteen elämään. En vihaa häntä, ihmettelen vaan hänen motiivejaan.
Kyllä mielestäni aikuisten tulee opettaa lapselle huolehtimaan itsestään ja sairaudestaan, eikä tekemään siitä tekosyytä elämisestä luopumisesta. Mutta, jos kaikki tehdään lapsen eteen, oli hän terve tai sairas, niin miten hän voisi tajuta oman elämänsä parhaan.
Selvennykseksi vielä.....minun oma poikani on nukutettu noin 12 kertaa elämänsä aikana. Hän on nyt 12v. Hän sai harvinaisen aivotulehduksen 3 vuotiaana ja kaksi neurologia suomessa tunnistaa tämän taudin ja onneksi yksi sellainen osui kohdallemme. Hän tiesi parannuskeinon tähän, muuten poikani olisi menehtynyt. Hän joutui opettelemaan uudelleen kävelyn ja hienomotoriikan. Joten tiedän kyllä vakavasti sairaan lapsen elämästä. Poikani muu sairaus jatkuu edelleen, mutta ei vaadi jatkuvaa huomiota kuten tämän tytön kohdalla. Kuitenkin olen pitänyt huolen siitä, että lääkkeet otetaan ajallaan ja olen opettanut poikani itse huolehtimaan itsestään.
Kyllä mielestäni 12 vuotiaan tulee itse jo ottaa osa vastuu omasta hyvinvoinnistaan ja tajuta sen tärkeys.
lasta takanapäin näillä viesteilläsi.
Miten olet ajatellut opettaa häntä huolehtimaan itsestään, jos et edes ole hänen kanssaan puheissa? Ja eikö ole outoa, ettet ole hänen kanssaan puheissa? Ei ihme, että lasta itkettää.
Ei 12-vuotias vielä välttämättä pysty ottamaan vastuuta omasta hyvinvoinnistaa. Harva aikuinenkaan siihen kykenee.
Lapsia ei pidä vertailla toisiinsa.
Listataanpa tähän suhtautumistasi tyttöön:
En parjaa häntä.
En ole hänen kanssaan puheissa.
Haulaisin auttaa häntä.
En vihaa häntä (!!).
Ihmettelen hänen motiivejaan.
Tunteesi vaikuttavat ristiriitaisilta.
Ja ketkä ovat ne aikuiset, joiden tulee opettaa sitä ja tätä? Kuulutko sinä niihin?
Kun näin hyvin asian tunnet ja osaat arvostella ja aiheuttaa pahaa mieltä minulle, niin anna oma neuvosi! Joku muu kun jättää mies ja elää yksin omien lasteni kanssa? Kerro minulle!
osaa jo oman diabeteksensä hoitaa..jos hänet on siihen opetettu..kyse on kuitenkin elämänikäisestä sairaudesta,joka on hoitamattomana hengenvaarallinen!Aikusiän diabetes on siis aivan eri asia kun tuo lapsuusiän diabetes!
Ehkä tuo lapsi ajattelee että saa sairautensa takia enemmän huomiota..joten siksi on välinpitämätön koko asiaa kohtaan?Ja kun liikaa äiti siellä taustalla paapoo..ei vastuunottoa omasta hyvinvoinnista tapahdu.
Jos lapsi on ollut pitkään ns."ainoa"lapsi..ja saanut tahtonsa läpi..niin ihmikkös tuo jos itkee kun ei joka paikassa huomioo samalla lailla saakkaan.
Kyllä se lähivanhemman tehtävä on ottaa suurin vastuu ja huolenpito lapsesta..koska enemmän lapsen arjessa mukana on.
ole aiheuttaa sinulle pahaa mieltä. Pikemminkin haluan herättää sinut huomaamaan, että sinä ilmeisesti aiheutat pahaa mieltä sairaalle lapselle.
Ja niitä neuvoja: Yritä ymmärtää ja hyväksyä lapsi sellaisena kuin hän on. Ei hän ole tahallaan onneton. Kohtele häntä ystävällisesti. Älä välttele häntä. Lapsi huomaa sen varmasti ja miettii, mikä hänessä on vikana.
Varsinaisen kasvattamisen voit jättää lapsen vanhemmille, joista toinen asuu samassa taloudessa kanssasi. Yritä löytää ja hyväksyä oma roolisi tämän lapsen elämässä: hänen isänsä uusi vaimo. Nyt ratkeaa se, millaiset välinne ovat tulevaisuudessa ja millaiset muistot sinusta jäävät lapselle.
Olen myös varma, että suhtautumisesi miehesi lapseen vaikuttaa miehesi ja sinun suhteeseen. Itse vieraantuisin varmasti ihmisestä, joka olisi kylmäkiskoinen ja torjuva ainoata lastani kohtaan.
Aikuinen ihminen voi säädellä käyttäytymistään. Sinä olet teistä kahdesta, tytöstä ja sinusta, se aikuinen. Muuta käyttäytymistäsi ystävällisempään suuntaan, niin saatat huomata asenteittesikin muuttuvan - ja myös tytön asenteitten.
Sinä olet aikuinen, ja miehesi tytär on 12-vuotias! SINUN pitää olla tytölle ystävällinen, jutella, ottaa mukaan tekemään yhdessä asioita jne. Sinun pitää myös osallistua tytön diabeteksen hoitoon. Ei 12-vuotias pysty ottamaan vastuuta omasta hoidostaan! Sairauteen sopeutuminen on rankkaa, ja kun lisänä on vielä uusperhe sekä äidin että isän luona, ei ihme että tytöltä on elämänilo hukassa.
Myös minun uusperheeseeni kuuluu diabetesta sairastava 10-vuotias tyttö, joten tiedän mistä puhun.
Itsellä tuon ikäinen poika. Kyllä 12-vuotias on niin lapsi vielä, että perään pitää katsoa. Kun kyse tuollaisesta sairaudesta hyvä hoitotasapaino on tärkeää. Tytön voi pikkuhiljaa opettaa laskemaan annoksen, mutta minusta aikuisen pitää vielä valvoa, että kaikki menee oikein. Vastuu lääkityksestä ei voi olla lapsella.
Tunnut suhtautuvan negatiivisesti tyttöön? Ajattele asiaa hänen kannaltaa eli vanhempien ero ja vielä vakava sairaus päälle. Eikö siinä saa jo itseä hiukan masentaakin? Kyllä on oikeus olla allapäin.
Liikunnan lisäämisen, oikean ruokavalion jne. voi ottaa esille positiivisestikin ja kannustaen. Voi opetella yhdessä lapsen kanssa laittamaan terveellistä ruokaa ja opetella mitkä herkut sallittuja jne. Tytön isällä päävastuu, mutta voithan sinäkin auttaa, jos kerran haluat. Lasta voi kannustaa vaikka niin, että sopii liikunnasta ja kun ohjelmasta pidetty kiinni, niin tehdään jotain kivaa koko perhe tai tyttö saa jotain mukavaa. Näin pikkuhiljaa oppii positiivisella kannustuksella oikeisiin elämäntapoihin.
Koeta suhtautua positiivisemmin lapseen ja ajattele miltä hänestä mahtaa tuntua sinun käräytteleminen jne. Et oikein kuulosta kovin empaattiselta ja mukavalta äitipuolelta. Toivottavasti osaat katkaista negatiivisen ajattelukierteesi. Kyseessä kun on kuitenkin lapsi ja vielä herkässä isässä oleva sellainen.
heippa.
Oletteko koskaan ajatellut, että jos lapsen äiti ei hoida diabetestä asian mukaisella tavalla, ja lapsi on kuitenkin kirjoilla, ja asuu pääsääntöisesti äidin luona, niin palkkaisitte lakimiehen, ja käräjäoikeuden päätöksellä hankkisitte lapsen asumaan teille? ehkä silloin lääkitys menisi kohdalleen, ja lapsikin pystyisi elämään normaali elämää. Eli jos lapsi ei saa tarvittavaa määrää lääkkeitä mitä kuuluisi saada, niin lapsen ei ehkä ole viisas asua äitinsä kanssa. Ja toki olen siinä mielessä tytön kannnalla, että eihän 12-vuotiaan tarvitse hoitaa tuollaisia asioita itse. me aikuiset ja vanhemmat olemme sitä varten, että me autamme ja hoidamme. vaikka lapsi onkin kärsinyt pienestä asti, niin me olemme aina heidän tukipilareitaan. ei heitä yksin saa jättää asioiden kanssa. Olen itsekkin uusioperheen äiti, ja meillä lapset 4v ja 2v sairastavat kaikkea keliakiasta astmaan. Tiedän miten raskasta kaikki on. Mutta yritän rakastaa ja huolehtia niin omasta tyttärestäni kuin mieheni pojasta samalla tavalla. Vaikka hekään eivät aina ymmärrä miksi toinen tarvitsee apua paljon. Olet itse tiesi valinnut ja käytä se viisaasti. lapset ovat lapsia, rakasta heitä, ja auta. koska sinun apuasi he tarvitsevat. Onhan se kauheaa jos ei äitipuolen tukeen voi turvautua. Ole sinä se viisas aikuinen.