Kummankin lapset ovat vielä pienet, alle kouluikäiset. Miten ihmeessä järjestää sitä aikuisten kesken-aikaa, kun suhde vasta aluillaan? Aikataulut kun menevät tehokkaasti ristiin. Ainoa vaihtoehto lienee se, että lapset kulkevat sitten mukana..
Kuinka nopeasti, ja onko joku, näiden käytännön "ongelmien" takia muuttanut yhteen?Kumpikin ollaan työssäkäyviä ihmisiä, ja lapset tosiaan vielä pienet.
Kertokaahan omista hyvistä/huonoista kokemuksista tälläisten alkuasetelmien kanssa! Kiitos jo etukäteen kaikista asiallisista vastauksista!
Kuinka nopeasti, ja onko joku, näiden käytännön "ongelmien" takia muuttanut yhteen?Kumpikin ollaan työssäkäyviä ihmisiä, ja lapset tosiaan vielä pienet.
Kertokaahan omista hyvistä/huonoista kokemuksista tälläisten alkuasetelmien kanssa! Kiitos jo etukäteen kaikista asiallisista vastauksista!
Vastaukset 12
Vanhimmat
tässä uusperhe-kuviossa,lapsia kummallakin..useampi.
Ja monta kertaa on mies todennut että meillä meni parisuhteessamme paremmin kun mies sai olla välillä lataamassa akkuja "omassa kodissaan"..nyt suuttuu lapsilleni ja minullekkin pienemmistäkin asioista..koko ihminen ei siis tällaista uusperhe systeemiä kestä.
Jos hyväksyy toisen lapset "kuin omansa",eikä erottele heitä mitenkään..sitten se saattaa toimia.Mutta jos riita tilanteissa satuttaa puheilla,esim. lapsia moittimalla..uusperhe ei toimi.Lisäksi pitää huomioida ne "exät"siellä taustalla..meillä mieheni exät ovat niitä hankalinta sorttia,joten vaikeita aikoja on ollut.
no meillä ei existä varmaan ongelmia tule..Ovat sieltä helpoimmasta päästä varmaankin ja välit kunnossa puolin jos toisin.Oma exäni ja hänen "nyksänsä" käyvät yhdessä meillä kyläilemässä oman lapsensa kanssa.Saattaahan se olla että tunteet nousis hetkeksi pintaan, mut jotenkin en usko suurempiin ongelmiin.Miehen exää en olle tavannut, mutta en kyllä pahaa sanaa ole kuullut hänestäkään.
Eniten mietityttää juuri tuo sinun lapsi/minun lapsi kuvio..Että kun ollaan väsyneitä niin mitä sammakoita sitä mahtaa suustaan päästellä. Minä olen raskaudesta asti ollut kahdestaan lapseni kanssa, eli ns ydinperhe-elämää me ei olla ikinä eletty.
ettei teidän perheessä ole muita kuin meidän lapsia. Tai sitten hyväksytte sen, että on sun ja mun lapset, en näe siinäkään mitään pahaa. En minä ainakaan koe mieheni lasta omakseni, vaikka 24/7 samassa kodissa asutaan, hyväksyn sen, ettei ole mulle samalla lailla tärkeä, kuin omani, jotka taas eivät ole miehelle niin tärkeitä .
Kai se on asenteesta kiinni, liian usein halutaan uusperheestäkin muodostaa liiaksi ydinperheen kaltainen, ja sitten tulee hankaluuksia, kun se ei onnistu! ( eikä uskoakseni aina ydinperheessäkään kaikki rakasta kaikkia samalla lailla, itselleni ainakin äitini on edelleen paljon tärkeämpi kuin isä!)
Minulla on kokemusta huonoja ja hyviä...Eli minä rupesin seurustelee miehen kanssa jolla n reilun 2 vuoden ikäinen poika ja minulla alle kahdenvuoden ikäinen tyttö no ensimmäinen 2 viikkoo meni hyvin mutta nyt sitten on ruennut olemaan kamalaa...Mieheni poika koko ajan kiusaa tyttöä ja sitten mihenikin komentelee huutaa haukkuu ja ym tytölleni ja sitten kun sanon sille että kumpaakin lasta pitää kohdella samalla tavalla ja rangaistukset huonoita tejoista pittää olal iän mukaiset niin ist se aina vaan vetooo siihen et kun hänet on kasvatettu niin ja niin ja sinä oot lellinyt sun tyttöö niin se on ihan tommonenpaska ja sitten kun mun tyttö on vähän pyölree niin se sanoo sitä läskiksi ja sitten aina et pitää alakaa laihikselle mutta ommaa poikaa kohti se on sittenihan erinlainen ja sitten kun ollaan jossain kylässä niin sit se on kummallekkin olevinaan niin ihana ja kiltti ja sittten minä vieten kummankin loapsen kanssa yksin aikaa enemmän kun silleen että mieskin olisi paikalla ja ym en jaksa rueta wws kirjoittaa nyt...Enkä tiedä yhtään mitä mun pitäs tehä?!? mutta hyviäkin päivii on ollut että kaikki on olleet kunnossa ei riittaa ei huutoo eikä kenekäää kiusaamista mutta noita päivii on niin harvassa...Välillä tekisi mieli vaan tytön kanssa ottaa ja lähtee pois tulematta takasin mutta jotenkin mää en vaan sitä tee vaikka meillä oliskin varmaan helepompaa kahestaa ym...Jos haluut jutellka niin mailaa tai jotain.
Tyttö on pieni, joka toivoo ja odottaa mieheltä joka äitiä rakastaa, että se häntäkin rakastaa. Tyttö parka! Tuollaista lokaa en koskaan kenenkään antaisi seuraamuksitta heittää pienen lapseni niskaan. Niin ei tee vieraat eikä tutut. Jos jollakin on nokan koputtamista tuon ikäisen tekemisistä, ei sitä lapselle huudeta, vaan otetaan äitiä olkapäästä kiinni, viedään sivummalle ja sitten kerrotaan.
Ei alle kaksivuotias mikään täydellinen käytösoppaan mukaan toimiva yksilö ole, vaan ihminen, joka harjoittelee elämää ja opettelee sitä, joka kokee maailman sellaisena kuin se hänelle annetaan, joka oppii olevansa juuri sellainen, kuin millaisena hänet lähimmät ihmiset tuntevat ja osoittavat olevan.
Selkään tollaselle ukolle!!! Kasvatusmetodeista keskustelua, palautteen annosta ja siitä, että kumpaakin kohdellaan tasavertaisesti. Ja jos ei onnistu, niin keliä semmoselle äijälle!
Joo tää on ihan kamalaa...Välilllä aina sit menee tosi hyvin ja mää en tiiijä mää envissiin uskalla lähee :/ Jotennni tuntuu et teen väärinb vaikka tiedän että lapsen parasta ajateltuna olisi parasta kun pakkaisin kamppeet ja lähtisin :/ Mutta olisikohan mahollisuutta puhua tästä asiasta se ei kyllä oikein kuuntele minua mutta auttaisikohan jos yrittäsin vielää kerran ja jos ei toimi niin me lähetään poissa ja ollaan kahestaan kun mut on petetty niin monesti ja olen ollut väkivaltasissa suhteissa muulloinkin tuntuu vaan ettei mulle ole sitä ihmistä kelle vois rakkautesa ja luottamuksn antaa ja sit joa luottamuksen menee antaa niin kaikki menee perseelleen niin kun nytkin :/ alkaa kaikki tuntuu aika turhauttavalta ja kaikki aina vaan hokkee et aika auttaa kyllä sää vielä joksus aina kun olen ajan antanut kulluu ja olen luottanut niin ei mee kauaa kun taas kaikkki valuu hiekkana käsistä pois :( Onko mut tarkotettu tänne satutettavaksi koko aika? vai miksi olen täällä?miksi kestän tätä? mää en tiijä oikiati enää mistään mitään...Var,maan kaikkein paras kun oltasi koko aika vaan kahelleen iliman mitään suhteita.
Sitten se on poikaakin kohtaann välillä niin julam että mää ihan rupoian itkee ja sit se tulee multa kysyy et mitänä vikiset niin sit sanon et mulle tekkee pahaa voitko lopettaa oikiasti niin se vaan et no huhu tommosii noi naiset just on :/
Niin, sulla voi olla sellainen tilanne elämässäsi, että haksahdat aina yhä uudelleen vääräntyyppisiin miehiin. Ei tuo julmuus kuullosta kovin hyvältä myöskään, eikä se empatian puute, että voi olla omalle lapselleen julma, ja sinullekin vielä vastata tuolla tavoin, jos asia sinua itkettää.
Ehkä menneiden kokemustesi vuoksi et usko tarpeeksi itseesi, et usko että sinulle kuuluu parempaa. Sinulle kuuluu parempaa. Älä tyydy mihinkään, mikä tekee sinut pelokkaaksi ja onnettomaksi.
Tyttäresi saattaa kasvaa samaan muottiin - siihen uskoon, ettei hän ole kelpaava mihinkään hyvään, eikä ansaitse hyvää elämäänsä - jos jatkat suhdetta miehen kanssa, joka kohtelee häntä niin negatiivisesti.
En usko että puheet auttavat empatiakyvytöntä miestä. Jos haluat yrittää, tee se ulkopuolisen avun turvin - perheneuvolan tai parisuhdeterapeutin kautta. Parhaiten muutosta käsitykseen itsestäsi ja siitä mitä sinä ihan oikeasti ansaitset - normaalia ja hyvää elämää niin kuin jokainen - saisit myös hakeutumalla terveyskeskuslääkärin kautta psykologin juttusille. He ovat ihan sitä varten olemassa ja ammattiaan harjoittavat, että voisivat myös tällaisissa asioissa auttaa ihmisiä elämässään eteenpäin.
Muutoksen avaimet ovat sinun kädessäsi, toivon sinulle voimaa käyttää niitä ja katkaista huonon elämän kierre kohdaltasi. Voimia!
Kiitos tuo oli ihanaa tekstiä ja taitaapa olla tottakin :) Mies käy jollain terapeutilla mutta minulla ei ole aikaa mennä sinne kun ei ole ketään kuka lasta kahtoo sen aikaa...
Haluaisin että lapsi olisi onnellinen ja oppii sen oikian ja väärän ja tahon ettei sen tarviis koskaan kokee sitä mitä minä olen tämän lyhyen elämäni aikana joutunut kkokemaan...
JOs voisin menisin ajassa monta vuotta taakse päin...Ja sekin varmaann tekee että ennen tätä suhetta olin lapsen kanssa sen syntymästä asti lkahestaan ja olin ootus ajankin yksin :/
Ja tälllä miehen pojalla oli sentään äiti ja isä kahestaan eroon saakka.voiko olla mahollista että poika käytäytyy sen takii noin että se kärsii jotenni heidän erosta?ja voiko miehen käytös oilla sen takii tollasta?kun sillä on ikävä vaikka exää tai jotn
Lapsen käytökseen vaikuttaa eniten se, kuinka turvallisena ja ennalta-arvattavana hän tuossa iässä kokee maailmansa, ja lisäksi se, kuinka rakastettava ja hyvä hän kokee olevansa läheistensä silmissä.
Syyt ja seuraukset voivat olla moninaisia, ehkei selvää syytä edes ole. Yleensä elämän rauhoittuessa ja tasapainottuessa voi stressi purkautua jonkinlaisella reagoimisella, esim. pienellä lapsella kiukuttelun lisääntymisenä huomattavasti. Jos siinä sitten aikuinen vain jaksaa olla kärsivällinen, turvallinen ja rakastava rajoittaja, kyllä se tilanne tasoittuu nopeastikin. Pienet lapset yleensä reagoivat eniten siihen, mitä aistivat vanhemmistaan.
Menneisyyttä emme kukaan voi muuttaa, mutta tulevaisuudesta voimme tehdä parempaa. Olen varma että jos et Mannerheimin lastensuojeluliiton kautta maksamalla niin sitten sosiaalitoimen kautta saat lapsellesi hoitajan siihen 1,5h:n joka matkoinensa (ellet asu todella kaukana palvelusta) kuluisi, että kävisit omassa keskusteluavussa. Sinun kannattaa tehdä se paremman tulevaisuuden takia - niin omasi kuin lapsesi. Kerran viikossa tai kahdessa ei ole paljon aikaa siihen, että voisit löytää tien parempaan huomiseen.
Hyvä että avopuolisosi käy keskusteluavussa. Erot ja elämänjäljet ovat joskus niin tiukassa, että ihminen voi hukata itsensä ilman apua. Toivottavasti saatte kumpikin riittävästi tukea, jotta löytäisitte sen, mitä meistä jokainen ansaitsee - hyvän ja tasapainoisen elämän.
...jos lapsen hoito ainoa syy ettet pääsisi kerran viikossa/kahdessa juttelemaan, ota lapsi mukaan. Voit saada paikanpäältäkin hoitoapua.
Okkei kiitos voisin kyllä noion tehdä :)
Ollaan oltu miesystäväni kanssa yhdessä nyt 8 kuukautta ja muutaman viikon päästä muutetaan virallisesti yhteen. Meillä kummallakin on yksi alle kouluikäinen poika. Mieheni lapsi on äitinsä luona joka toinen viikonloppu, mutta oma lapseni ei tapaa isäänsä lainkaan, koska isä ei ole halunnut neljään vuoteen tavata. Ollaan koko seurusteluaika eletty ns. etäsuhteessa, eli yhdessä on vietetty kaikki viikonloput ja juhlapyhät. Kahdenkeskistä aikaa meillä on miesystäväni kanssa niinä viikonloppuina, kun hänen lapsensa on äidillään ja minun lapseni mummolassa yökylässä. Muuten ollaankin yhdessä koko kopla ja eletään tuolloin suht normaalia perhe-elämää, joka luonnollisestikin pyörii hyvin pitkälti lasten ehdoilla. Sitä yhteistä aikaa on sitten iltaisin lasten nukkumaanmenon jälkeen. Meillä yhteenmuuttoa vauhditti nimenomaan se, että halutaan elää yhdessä perheenä seitsemänä päivänä viikossa, eikä vain viikonloppuisin. Lisäksi yhdessä asumisen myötä saan viettää enemmän aikaa mieheni pojan kanssa, myös niinä viikkoina, jolloin hän on viikonlopun äitinsä luona.
Onnea ja tsemppiä teille! Kyllä niitä yhteisiä hetkiä varmasti järjestyy. Hankkikaa silloin tällöin vaikka lastenhoitaja esim. Mannarheimin lastensuojeluliiton kautta, niin pääsette vaikkapa leffaan, syömään yms.