Vieraantuneet

infarktinsa jälkeen rupesi nikkaroimaan arkkua itselleen. Taisi kai jollain työväen opiston kurssilla käydä alkuopissa, sitten omassa tallissaan.
Arkun koristelu meni ihan överiksi, kun ei sitä vieläkään ole tarvittu ja aikaa on. Nyt väkertää kai kolmatta tosi taidokasta uurnaa.
Mutta eipä hän taida kuolemaa enää ajatellakaan.

Olen miettinyt kuolemaa ja odotan sitä!
Vanheneva nainen on saastaa ja häpeäksi ympäristölleen. Eilen 50 palstalla joku herjasi vanhenevia naisia oikein olan takaa ja vaikka näitä kirjoitteluja ei niin vakavasti kannata ottaakaan, tuli masentunut olo.
Mieshän on arvokas vanhanakin, mutta ei nainen!
Odotan kuolemaa, toivon kuolemaa joka vapauttaisi tästä itsekkäiden, nuoruutta ja kauneutta ihannoivien, tekopyhien ja mukamas täydellisten ihmisten, maailmasta...

Kuoleman ajatteleminen oli mieheni kuoleman jälkeen melkeinpä ainoa päivittäinen ajatus, ja sellaista aikaa en totta vie toivo uutta kokevani.

Silloin tuntui oma elämä ihan tarpeettomalta, ei tuntunut olevan ketään jonka vuoksi minunkin pitäisi elää, " kuolin kuoleman vieressä elävänä." Mietin millä keinolla itse voisin päättää päiväni niin, ettei siitä jäisi kenellekään pahaa muistoa. Seisoin kosken partaalla miettien.. ajoin autolla peläten...elämä tuntui vain virralta jossa minun oli pakko seilata mukana, kun en istunut mieheni rinnalla, silloin olisin päässyt samaan matkaan... Ne ajatukset olivat elämäni viheliäisimpiä ja vuodet pimeimpiä mitä ihminen voi kokea.

Kun noista mustista hetkistä selvisin päivänvaloon, olen voinut ja osannut ajatella kuolemaa tapahtumana joka tulee arvaamatta, kysymättä olenko valmis. Pyrin elämään niin, ettei jää selvittämättömiä asioita kenekään kanssa, mikäli itse voin niihin vaikuttaa.
Yritän pitää suhteet hyvinä, koska tiedän omasta kokemuksestani kuinka hyvä tunne on, kun kumppanin kuoleman jälkeen tulee ajatus; - Meillä ei ollut mitään selvittämättä, minulle ei jäänyt mitään anteeksipyydettävää asiaa mieletäni painamaan. Jäi pelkkää kiitosta siitä että hän oli ollut olemassa ja että hän jakoi ne kymmenet menneet vuodet kanssani.-

Hautapaikkani on hänen vierellään, kuolema ei ole pelottava asia. Miksi pelkäisin sitä mitä en voi paeta, ei se uhkaa minua joka hetki, mutta tulee vääjäämättä ennemmin tai myöhemmin.
Asiani "yläkertaankin" ovat mielestäni sellaisessa kunnossa ettei mielenrauhaani järkytä saarnat helvetistä ja sen kiroista.
Kuolema on vienyt viereltäni ihmisiä vauvasta vaariin, yllättäen, tai tietäen että heidän päivänsä ovat rajalliset. Vauvan kuolema oli yllätys, miehen kuolema järkytys, mutta äitini pois nukkumista me odotimme yhdessä ja puhuimme siitä kuinka vaikea hänen lähtönsä on meille lapsille ja hänelle.

Äitini sanoin; " En minä kuolemaa pelkää. Pelkään sitä kun minun pitää jättää teidät ja elämä kaikkinensa. Minun tulee teitä ikävä."

Tekee mieleni sanoa aloittajalle, että hyvä lapsi, sillä eihän se, että kuolemasta ei jatkuvasti puhuta ääneen ja kuolemista kohdella kuin uskontoa, tarkoit suinkaan, ettei kuolema ihmisten mieliä askarruttaisi. Kuolema on asia, jota jokainen useinmiten miettii itsekseen, oli nuori tai vanha. Yllättävää kyllä, kuolema on monen nuoren ajatuksissa joko mysteerinsä vuoksi tai elämän raskauden - yhtä hyvin kuin vanhempienkin.

Suomessa tehdään edelleen paljon itsemurhia, juodaan paljon alkoholia, käytetään huumeita, ollaan väkivaltaisia kotona, työpaikalla ja kylässä, syödään valtavasti masennuslääkkeitä, muita mielenterveyslääkkeitä ja lisäksi erilaisia särkylääkkeitä - monasti särkyihin, jotka sijaitsevat sielussa eli psykosomaattisiin vaivoihin. Luuletko tosiaan, että näiden ihmisten mielissä ei kuolema vilahtaisi usein?

Hyvä ystävä, kuolema ei yksilötasolla koskaan laitostu, se on aina yhtä ainutkertainen ainakin sen mielestä, joka kuoleman kohtaa. Et voi olla tosissasi siinä, että rupeat vertaamaan ennenaikaisten ihmisten tuntoja nykyisiin noin vaan ja kaikki täysin luulojen varassa?

Elämä oli varmasti aineellisesti niukempaa aikaisemmin, mutta ehkä henkisesti helpompaakin, koska perheyhteisöt olivat kiinteitä. Sodan jälkeen varsinkin ystävien ja sukulaisten tuen arvo tiedostettaiin ja
suhteita vaalittiin. Henkisissä asioissa (toinen toistemme tuki) me olemme nyt tiukoilla ja todella yksin, osin omaa syytämme, sillä aineellinen hyvinvointi ei sitenkään ole Onnela, vaikka niin luulimme. Ei ainoastaan leivästä....

Ehkä tarkoitat vieraantumisella sitä, että kuolemaa pelätään. Pelättiin sitä ymmärtääkseni aikaisemminkin, ainakin vanhat virret puhuvat kovin kuolemanpelosta, katumuksesta ja anteeksipyytämisestä. Ja kyllä kuolemaa pelätään tänäänkin - kuka milläkin tavalla. Onko se aiheellista - se on eri asia.

Näin sellaisen ohjelman, kyse oli latinalaisen amerikan maasta - en nyt osaa sanoa, vaikka olisi ollut joku kylä Meksikossa.

Siellä siis kaivetaan kuolleet haudasta ylös juhlimaan tiettynä päivänä. Siellä ne istuu luurankojen kanssa ja ryyppäävät.

Se oli iloista meininkiä se! :)

Ei vieraantumista.