Myytti dobermannista

Lopuksi toivon voivani vähentää yhden koirarodun aggressiivisuuteen liittyvää uskomusta eli dobermannin synkkää mainetta.

Jos tätä loistavaa,hellää ja hyvin mielyttävää rotua kasvatetaan oikein,tuloksena on komea ja ehkä vaarallisen näköinen,mutta luonteeltaan tasapainoinen ja äärimmäisen uskollinen koira.

Dobermanneja kuten muitakin koiria kouluttaessa ongelmana on ihminen.Haluan painottaa,että en tarkoita suinkaan kaikkia dobermannien isäntiä,vaan niitä muutamia epävarmoja ihmisiä,jotka valisevat tämän rodun kahdesta syystä.Ensinnäkin siksi,että he dobermannin hankkimalla tekevät vaikutuksen niihin ystäviin,jotka eivät voi ymmärtää miten kukaan voi asua "tappajan" kanssa.Toiseksi siksi,että rodun hurja maine suo heille mahdollisuuden saada osakseen sellaista kunnioitusta,johon he eivät itse koskaan yltäisi.

Kuten jokainen pohjimmiltaan epävarma ihminen,tällaiset koiranomistajat vaativat koiraansa tekemään koko ajan kaikenlaista.Sen on osoitettava tottelevaisuuttaan,voimakkuuttaan ja niin edelleen.Näin he aiheuttavat koiralle jatkuvasti äkkinäisiä hämmentäviä ristiriitatilanteita.

Toiseen tai kolmanteen ikävuoteensa asti koira on isännän hallitsevan aseman vuoksi tuomittu kestämään tällaista henkistä ja toisinaan fyysistäkin kidutusta,koska se ei pysty vielä puolustautumaan.

Kaikki muuttuu kuitenkin,kun koiran hormonitoiminta kehittyy,ja lisää sen reaktioiden voimakkuutta ja aggressiivisuutta.

Kolmen-viiden vuoden iässä tällaisen koiranomistajan dobermanni näyttää isännälle hampaitaan.Silloin ohjakset eivät pysy enää isännän kädessä,koska hän on edelleen se sama epävarma ihminen,joka aikoinaan valitsi rodun.Hän perääntyy pelästyneenä.Koira punnitsee tilannetta ja ennemmin tai myöhemmin tekee tilit selviksi.

Uutiseksi tiedotusvälineisiin yltää aina vain asian näkyvä puoli-koira hyökkäsi isäntänsä kimppuun-ei suinkaan sen aiheuttaja.Tämä on syy,miksi ihmiset pelkäävät yhtä luomakunnan älykkäimmistä ja hyväntahtoisimmista eläimistä.

Ken Sewell
Etologi