Toivoisin vastauksia aikuisilta "lapsilta", joiden vanhemmat ovat vanhemmalla iällä tavanneet.
Eli minun perheeni tilanne on se, että isäni on leski, ja tapasi avopuolisonsa noin 5 vuotta sitten. Minä ja siskoni olemme kolmikymppisiä, pikkuveli alaikäinen, ja isäni avopuolison lapset (3) ovat aikuisia (samaa ikäluokkaa kuin minä ja siskoni).
Minä ja sisarukseni tulemme hyvin toimeen isän avopuolison lasten kanssa. Ongelma on isäni ja hänen avopuolisonsa.
Minua ja siskoani ei auteta sen harvan kerran kun apua pyydetään, mutta avopuolison lapsien luokse mennään nelistäen (esimerkki: pyysin isää auttamaan taulun seinään kiinnityksen kanssa, kun en omista iskuporakonetta, enkä osaa sellaista käyttää. Olisin mielelläni lainannut isältä poran hänelle sopivaan aikaan, ja pyysin josko isä voisi neuvoa sen käytössä, niin poraan taulunreiän itse. Isältä ei apua herunut, ja vähän katkerana kuuntelin sitten myöhemmin kun yksi isän avopuolison lapsista vuolaasti kiitteli isäni apua keittiöremontissa).
Minua ja siskoani elämää, valintoja, tekoja ym mollataan joka käänteessä, mutta esim isän avopuolison lapsen rattijuoppous oli vain valitettava "pikku" kömmähdys.
Jos minulle ja/tai siskolleni luvataan/sovitaan jotain, se perutaan viime hetkillä, kun jotain ns. parempaa ilmaantuu avopuolison lapsien suunnalta (esimerkki tältä päivältä: siskoni ja isä olivat sopineet, että sisko voi mennä mökille pääsiäisen viettoon. Nyt se ei käykään - siskoni ei mökille mahdu (??!!)-, koska avopuolison poika perheineen haluaakin mennä sinne, ja tämä ilmoitettiin tunti ennen lähtöä, vaikka avopuolison pojan perheen mökkivierailu on ollut heidän tiedossaan koko viikon).
Monissa asioissa säännöt ovat minulle ja siskolleni aivan erilaiset kuin isän avopuolison lapsille (esimerkki: minä ja siskoni emme saa mennä mökille kissojen kanssa, koska niistä lähtee karvaa, mutta kielto ei koske isän avopuolison lasten kahta isoa koiraa, kahta kissaa, ja kania häkkeineen ja heinineen).
Alkaa olla aika toivoton olo tällaisen kohtelun edessä. Tätä on kestänyt nyt vajaa kaksi vuotta. Ja kaikki alkoi ihan yllättäen, kun vajaa kaksi vuotta sitten sain ihan hirveän haukkuryöpyn isäni avopuolisolta vieraillessani heidän luona.
Itse olen päässyt jo tästä yli, siskoni vielä taistelee pahanmielensä kanssa.
Sen haluaisin tietää, että kuinka yleistä tällainen on? Miksi minä sisaruksieni kanssa olemme tippuneet tällaiseen asemaan, ja isä miksi sallii sen, ja jopa itse syrjii meitä? Tilanteissa joissa isän avopuoliso on minua haukkunut, isäni on seissyt hiljaa vieressä sanomatta mitään.
Omalta kohdaltani olen asian ratkaissut niin, että en isäni luona pahemmin enää käy ja enkä juurikaan soittele (eipä isä puhelimeen juuri vastaakaan kun soitan).
Onko niin, että isä katsoo, että hänellä on uusi perhe, ja me "vanhan perheen" lapset olemme vain rasite?
Eli minun perheeni tilanne on se, että isäni on leski, ja tapasi avopuolisonsa noin 5 vuotta sitten. Minä ja siskoni olemme kolmikymppisiä, pikkuveli alaikäinen, ja isäni avopuolison lapset (3) ovat aikuisia (samaa ikäluokkaa kuin minä ja siskoni).
Minä ja sisarukseni tulemme hyvin toimeen isän avopuolison lasten kanssa. Ongelma on isäni ja hänen avopuolisonsa.
Minua ja siskoani ei auteta sen harvan kerran kun apua pyydetään, mutta avopuolison lapsien luokse mennään nelistäen (esimerkki: pyysin isää auttamaan taulun seinään kiinnityksen kanssa, kun en omista iskuporakonetta, enkä osaa sellaista käyttää. Olisin mielelläni lainannut isältä poran hänelle sopivaan aikaan, ja pyysin josko isä voisi neuvoa sen käytössä, niin poraan taulunreiän itse. Isältä ei apua herunut, ja vähän katkerana kuuntelin sitten myöhemmin kun yksi isän avopuolison lapsista vuolaasti kiitteli isäni apua keittiöremontissa).
Minua ja siskoani elämää, valintoja, tekoja ym mollataan joka käänteessä, mutta esim isän avopuolison lapsen rattijuoppous oli vain valitettava "pikku" kömmähdys.
Jos minulle ja/tai siskolleni luvataan/sovitaan jotain, se perutaan viime hetkillä, kun jotain ns. parempaa ilmaantuu avopuolison lapsien suunnalta (esimerkki tältä päivältä: siskoni ja isä olivat sopineet, että sisko voi mennä mökille pääsiäisen viettoon. Nyt se ei käykään - siskoni ei mökille mahdu (??!!)-, koska avopuolison poika perheineen haluaakin mennä sinne, ja tämä ilmoitettiin tunti ennen lähtöä, vaikka avopuolison pojan perheen mökkivierailu on ollut heidän tiedossaan koko viikon).
Monissa asioissa säännöt ovat minulle ja siskolleni aivan erilaiset kuin isän avopuolison lapsille (esimerkki: minä ja siskoni emme saa mennä mökille kissojen kanssa, koska niistä lähtee karvaa, mutta kielto ei koske isän avopuolison lasten kahta isoa koiraa, kahta kissaa, ja kania häkkeineen ja heinineen).
Alkaa olla aika toivoton olo tällaisen kohtelun edessä. Tätä on kestänyt nyt vajaa kaksi vuotta. Ja kaikki alkoi ihan yllättäen, kun vajaa kaksi vuotta sitten sain ihan hirveän haukkuryöpyn isäni avopuolisolta vieraillessani heidän luona.
Itse olen päässyt jo tästä yli, siskoni vielä taistelee pahanmielensä kanssa.
Sen haluaisin tietää, että kuinka yleistä tällainen on? Miksi minä sisaruksieni kanssa olemme tippuneet tällaiseen asemaan, ja isä miksi sallii sen, ja jopa itse syrjii meitä? Tilanteissa joissa isän avopuoliso on minua haukkunut, isäni on seissyt hiljaa vieressä sanomatta mitään.
Omalta kohdaltani olen asian ratkaissut niin, että en isäni luona pahemmin enää käy ja enkä juurikaan soittele (eipä isä puhelimeen juuri vastaakaan kun soitan).
Onko niin, että isä katsoo, että hänellä on uusi perhe, ja me "vanhan perheen" lapset olemme vain rasite?
Vastaukset 8
Vanhimmat
eivät merkitse yhtään mitään! Täällä uudet tyttöystävät jo pienestä pitäen mitätöivät miehen lapset ja miehen exän, ja itsensä ylistäen kehuu kuinka ihanat on hänen viisaat ja ihanat lapset.
Ei näytä tilanne muuttuvan vaikka lapset olisi aikuisia. Pois pois vaan miehen entinen elämä. Katkeruutta ja vallanhalua.
Olisiko nyt korkea aika sinun puhua isäsi kanssa, että hei, tekin olette olemassa. Minä en koskaan ole antanut lapsiani kiusattavaksi ja kaltoin kohdeltavaksi. Jos mies ei yksin heitä halua tavata, niin se on hänen ongelma, mutta naisllaan ei ole asiaa meille.
Höpö höpö fantasiarouva. Anteeksi, ex-rouva.
Eli, eipä taida isä nähdä tilannetta samalla tavalla, kun te lapset näette.
Oliskos paha rasti, joskus ottaa iskän kanssa pieni keskustelu tuokio, ihan keskenänne?
Ei millään syyttely meinigillä, vaan pohjalta "meistä tuntuu pahalta kun,...." ja sitten nämä fakta esimerkit pöytään.
Saattaa nimittäin olla, että isänne ei edes ole tajunnut, kuinka "epätasaisesti" teitä lapsia kohdellaan....
Kannattaa puhua asiat halki, ennenkuin koko perhesuhteennne tulehtuu niin pahaksi, että hautajaisiin menette vasta, kun muut ovat lähteneet.
mutta en saa oikein vastausta. Esim kun pyysin apua siihen taulunripustukseen, niin voi sitä vääntelehtimistä mitä sain kuunnella puhelimessa:
isä: "En mä nyt heti ehdi"
minä: Joo, ei tarvii tulla heti, sovitaan milloin sulle sopii,
"Etkö voi porata seinää itse?"
En osaa, ja siksi ajattelin josko lainasit poraa ja neuvoisit ja katsoisit että menee oikein, niin voin porata itse,
"No mut eikö joku muu voisi auttaa?"
Isä, mulla ei ole poraa, eikä mun ystävillä, en tiedä mistä saisin apua asiaan.
Ja vielä sittenkin, kun hän lopulta oli pitkin hampain lupautunut auttamaan, ja juteltiin jo ihan muusta, isäni palasi siihen taulunripustukseen, ja yritti josko sittenkin hoidan asian itse tms. Siinä kohtaa jo tuli itku, ja kysyin isältä, että mikä on? Mä niin niin harvoin pyydän mitään, ja vastaus on aina tämä, ja jos on tultu auttamaan, niin paikalle tullaan turpa nurin päin, ja minulle ja sisarelleni on tehty kaikin tavoin selväksi kuinka paljon vaivaa auttamisesta on ollut. Jotain isä sitten puhelimessa mumisi, että tietysti hän auttaa. Itselle tuli vaan sellainen olo, että en viitsi olla kerjuulla, enkä jaksanut enää asiasta vääntää keskustelua.
Isä se ei tullut taulun ripustamisen kanssa auttamaan, enkä asiasta tai muustakaan viitsi enää edes kysyä tai keskustella.
Taulu nojaa seinään lattialla.
Minä oln murrosikäonen ja veljeni juuri mennyt naimisiin kun vanhempamme erosivat pitkästä, mutta niin kovin riitaisasta liitostaan.
Isä meni uudelleen naimisiin naisen kanssa, jolla kaksi osapuilleen samanikäistä lasta.
Nyt vuosikymmenten jälkeen veljeni ei ole ollut isämme kanssa minkäänlaisessa tekemisissä, minä soittelen harvakseltaan silloin tällöin, koska isän aika on pikkuhiljaa päättymässä iän ja sairauksien vuoksi.
Olikohan kymmenen vuotta sitten kun huomasin, että isä alkoi kyselemään lastenlapsistaan ja lapsenlapsenlapsistaan minulta - veljeni on jo isoisä, mutta isämme ei ole koskaan nähnyt lapsenlapsenlapsiaan ja lapsenlapsiaankin vain hyvin pieninä.
Pyysin tuolloin sekä isääni että veljeäni ottamaan yhteyttä toisiinsa, mutta aikaa on ja oli mennyt niin kauan, että ovat täysin vieraita toisilleen.
Eli isä huomasi aivan liian myöhään, että omiakin lapsia ja heidän jälkeläisiään olisi mukava vanhoilla päivillään seurata ja tuntea.
Oma poikani ei ole isoisästään kiinnostunut - nyt aikamies, mutta tavannut alta kouluiläisenä.
Isän vaimon lapset olivat paljon kuvioissa mukana, nykyään taitavat hekin vanhemmiten olla vähemmän tekemisissä.
Puhuin puolisolleni kiukkuisena tilanteessa ja manasin ihmisen lyhytnäköisyyttä - jos vasta vanhana tajuaa, että ne oma lapset ovat ne ainoat jota ihmiseltä jää olemaan tähän elämään jälkeensä, niin kannattaako sitten unohtaa lapsensa eron ja uuden avioliiton myötä.
Asioita ei enää voi korjata, mutta kieltämättä vanhaa miestä käy sääliksi. Mitään yhteistä ei enää ole paitsi tuo geneettinen puoli - ja en jaksa uskoa veljeni edes menevän niihin tuleviin hautajaisiinkaan - mitäpä sitä vieraan ihmisen haudalle itkemään.
Meillä on avomiehen kanssa molemmilla aikuisia lapsia.Ongelmia ei mielestäni ole lasten tapaamisten tai auttamisen kanssa.Silti joskus mietityttää osaako sitä olla aina niin tasapuolinen.Toiset lapsista pitävät enemmän yhteyttä,toiset vierailevat harvemmin.Toisilla on jo omia lapsia,toisilla vielä ei.Osaako sitä osallistua samalla mitalla jokaisen juttuihin.En missään tapauksessa haluaisi olla puolueellinen kummankaan lapsia kohtaan,kaikki ovat meille tervetulleita,silti mietityttää joskus,tunteeko joku itsensä vähemmän huomioduksi.
enkä ole mitenkään huomion kipeä.
Se satuttaa, että aina uudestaan ja uudestaan joutuu omaan isäänsä pettymään.
Sitä on todella vaikea ymmärtää, että isä ei omia lapsiaan puollusta, kun omat lapset joutuvat selkeästi turhan sättimisen kohteiksi.
Aikaisemmin vierailin isä ja hänen avopuolisonsa luona useinkin, mutta ne vierailut vähenivät ja lopulta loppuivat juurikin siihen järjettömään haukkumiseen. Ei juurikaan kiinnosta käydä kuuntelemassa, kun minulle puhutaan ja v*ttuillaan kolmannessa persoonassa: "On se kummma kun eräät ne vaan sitä ja tätä..." tai sitten sättiminen tulee ihan suoraan silmille.
Nyt kun en enää käy isän luona pahoittamassa mieltäni, niin minua haukutaan siitä, kuinka olen jättänyt isän oman elämäni ulkopuolelle, ja isällä on NIIN pahamieli??!! Kyllä olen isää pyytänyt auttamaan,kysynyt kyläilemään, ihan vaan olemaan ym, yrittänyt soittaa ym, mutta jos ei koskaan halua tulla, ja puhelimesta pitää päästä äkkiä eroon kun oma tytär soittaa, niin mitä v*ttua tässä voi enää tehdä?!
voi tapahtua myös ydinperheessä.Lapsuudenkodissani isällä oli aina joku sisaruksista(lapsia kaikkiaan 4) suosikki..vaihteli tuo
suosikin asema useinkin..mutta pikku-siskoni sai olla "suosikin asemassa" aikuisuuteen asti..ja yhä vieläkin.
Sittemmin iso-veljeni on suosikki lapsen aseman ottanut,johtuen "hyvästä ja arvostetusta"ammatista/ työstään.
Minä en ole koskaan ollut mikään/enkä mitään isäni silmissä.Olin nuorena kapinallinen,joka uskalsi uhmata häntä(olla asioista erimieltä).
Kotoa tuli lähtökäsky 15 vuotiaana,vaihtoehtoa ei ollut kuin muuttaa pois..lähteä kauas toiseen kaupunkiin töihin.
Isäni on hyvin äkkipikainen ollut aina..tyyliin "perhe pakkaseen" kun raivarin sai.
Puhevälejä meillä ei ole ollut viiteen vuoteen(silloin hän pari sanaa vaihtoi kanssani)..sitä ennen oli liki 12 vuoden puhumattomuus-aika isälläni...hän ei vain ole kiinnostunut minusta,omasta lapsestaan..tai nyttemmin näistä lapsenlapsistaan.
Äitini ei saa tavata lapsiani,enkä minä voi tavata äitiäni koska isä moisesta tapaamisesta suuttuisi..Usein on vain ikävä äitiä,joka on vielä olemassa..ja jonka äänen puhelimessa kuulee(hän soittaa isältä salaa,jos voi).
Lapset ovat tavanneet äitini vain harvoin,mutta muistelevat vieläkin sitä kuinka ihania lättyjä mummi paistaa,ja mitä kivaa mummin kanssa tekivät..viime tapaamisesta lasten ja mummin välillä on jo 5 vuotta.
Tiedän että isäni on sairas,ei kukaan terve aikuinen voi olla sairaalloisen mustasukkainen äidin-ja lapsen suhteesta..mutta ei se lohduta minua kun ajattelen mitä omat lapseni menettävät kun eivät saa tutustua omaan mummiinsa,ei ennen kuin isä kuolee..ikävä kyllä se vain faktaa.