Kävin puolen vuoden seurannassa. Se oli niin hassu tilanne. Lääkäri, joka yleensä minua 'hoitaa', oli jättänyt minut jollekin opiskelijalle, joka oli kyllä hyvin miellyttävä tyttö. Hän oli yrittänyt kahlata läpi potilaskertomukseni ennen tapaamistamme, mutta ei tiennyt edes sitä, että olin lopettanut sädehoidon.
Hän puhui minulle hyvin ystävällisesti, mutta kuin varoen. Minulla taitaa olla vaikean potilaan maine. Kysyi, miten voin. Kerroin kokeilleeni monenlaisia vaihtoehtoisia hoitoja. Hän jopa vaivautui kysymään, mitä hoitoja.
Sitten mainitsin, että rinnassa on yhä pahkuroita. Hän tutki ne, ei sanonut juuta eikä jaata, paitsi kysyi, olinko minäniistä huolissani. Sanoin, etten tiennyt, olisinko huolissani vai en, koska en tiennyt, mitä ne olivat. Hän kutsui vakitohtorin katsomaan niitä myös. Hän tuli ja alkoi jutella työstäni, pahkuroita tunnustellessaan. Hän kai yritti luoda kuvaa yksilöllisestä hoidosta, kohtelusta yksilönä. Minua se ärsytti. En raahautunut sairaalaan juttelemaan työstäni. Halusin hänen keskittyvän syöpäni paranemiseen ja neuvovan minua ja jakavan tietoa. Small talkki ei minua juuri kiinnosta tässä tilanteessa. Niistäkin parista konsultointiminuutista meni osa turhaan suunsoittoon.
Sitten hän kysyi, halusinko heidän tutkivan pahkurat. Siis minun piti diagnosoida, miten voin, ja mitä halusin seuraavaksi tehtävän?! Kuka meistä oli lääkäri? Tunsin olevani luulosairas, huolehtivani olemattomista. He vakuuttivat, ettei niin ollut. On hyvä olla liian varovainen näissä asioissa.
Minusta tuntuu, että minun vierailuni ovat yhtä vaikeita heille kuin minulle. Ehkä he ovat kuulleet, että hain potilaskertomusteni kopiota pari viikkoa sitten. Ehkä he luulevat, että harkitsen syyttäväni heitä jostain. En minä heitä hoitovirheestä syytä. Paremminkin syytän itseäni, kun en harkinnut asioita ennen leikkausta, vaan vasta sen jälkeen.
Hän puhui minulle hyvin ystävällisesti, mutta kuin varoen. Minulla taitaa olla vaikean potilaan maine. Kysyi, miten voin. Kerroin kokeilleeni monenlaisia vaihtoehtoisia hoitoja. Hän jopa vaivautui kysymään, mitä hoitoja.
Sitten mainitsin, että rinnassa on yhä pahkuroita. Hän tutki ne, ei sanonut juuta eikä jaata, paitsi kysyi, olinko minäniistä huolissani. Sanoin, etten tiennyt, olisinko huolissani vai en, koska en tiennyt, mitä ne olivat. Hän kutsui vakitohtorin katsomaan niitä myös. Hän tuli ja alkoi jutella työstäni, pahkuroita tunnustellessaan. Hän kai yritti luoda kuvaa yksilöllisestä hoidosta, kohtelusta yksilönä. Minua se ärsytti. En raahautunut sairaalaan juttelemaan työstäni. Halusin hänen keskittyvän syöpäni paranemiseen ja neuvovan minua ja jakavan tietoa. Small talkki ei minua juuri kiinnosta tässä tilanteessa. Niistäkin parista konsultointiminuutista meni osa turhaan suunsoittoon.
Sitten hän kysyi, halusinko heidän tutkivan pahkurat. Siis minun piti diagnosoida, miten voin, ja mitä halusin seuraavaksi tehtävän?! Kuka meistä oli lääkäri? Tunsin olevani luulosairas, huolehtivani olemattomista. He vakuuttivat, ettei niin ollut. On hyvä olla liian varovainen näissä asioissa.
Minusta tuntuu, että minun vierailuni ovat yhtä vaikeita heille kuin minulle. Ehkä he ovat kuulleet, että hain potilaskertomusteni kopiota pari viikkoa sitten. Ehkä he luulevat, että harkitsen syyttäväni heitä jostain. En minä heitä hoitovirheestä syytä. Paremminkin syytän itseäni, kun en harkinnut asioita ennen leikkausta, vaan vasta sen jälkeen.
Vastaukset 24
Vanhimmat
Mutta tuota lukiessani minun mieleeni tuli se, että he kysyivät sitä tutkimus juttua siksi, että he eivät itse epäilleet että niissä olisi mitään mutta halusivat varmistua, että jos sinua tosiaan huolettaa ,että sanot niille niin tukivat kunnolla.
Pyrkivät siihen että kokisit olosi että SINUSTA TOSIAAN VÄLITETÄÄN.
Ja tuo kun he puhuvat sinun kutsumaasi small talkkia on sen takia, että he saisivat potilaan renotutumaan luonnostaan että lihakset sun muut renotutuisivat niin tuntevat epänormaaliudet paremmin.
Ja se että kysellään töistä ja muista jutuista niin siinä lääkäri samalla kontroloi sen, että asikas/otilas on tässä maailmassa ja pystyykö toimimaan normaalissa elämässä vai oisko kenties masennusta, että ei jaksaisi olla töissä yms. (En tarkoita että sinulla olisi)
Jokainen potilas on erilaatuinen ja eri tapaus jokaiselle lääkärille, ja aina ei voi tietää miten potilas haluu itseään kohdeltavan mikä saa lääkärin olemaan mahdollisimman neutraali että ei loukkaisi ketään eikä olisi liian ylitse ampuva.
Ja läkäreitähän on joka lähtöön - mutta tuskinpa sinä niistä vaikeimmasta päästä olet.
Ja lääkärit tietävät kyllä että jokaisella on oikeus omiin asiakirjoihin niin ei heillä heti ole varmaankaan syyttäminen mielessä. Jotkut lääkärit ovat sanoneetkin, että hyvä että potilas on kiinnostunut omista asioistaan eikä vain aina usko siä "pullamössöä" mitä heille sanotaan kun eivät kuitenkaan muista ja kun asioitaa käännetään paljon päässä niin ne ovat kotona jo ihan erilailla;)
Oikein hyvää Pääsiäisen aikaa sinulle ja temppiä tautisi kanssa!Et ole yksin.
Mutta he tuntuivat olevan varuillaan. Olen niin kypsynyt koko sairaalaan jo. Pieni kasvain, ja nyt olen 'tuhlannut' sairaalakäynbteihin matkoineen jo kuukauden verran työtunteja, ilman tuloja siltä ajalta. Se alkaa jo tuntua pussissa. Olen valmiuskannalla, etsimässä virheitä. Ehkä se näkyy olemuksesta. Ja esitänkin arvosteluni aika vapaasti, valitettavasti, milloin nyt kohmeisilta äänijänteiltä pystyn.
Vielä muutama viikko, ennenkuin pääsen toisen lääkärin juttusille. Tuo lääkäri on specialisti ja työskennellyt monessa maassa, ja hän on itse toipunut vakavasta sairaudesta. Hän kuulemma kohtelee kutakin potilasta ihmisenä! Voitteko kuvitella? He lähettävät kyselykaavakkeen ennen vastaanottoa, jossa otetaan selvää kaikista oireista ja muusta. Lääkärillä on sitten jo aika hyvä kuva tilanteesta, kun potilas (asiakas) tulee vastaanotolle. Ja vastaanotto kestää tunnin. Heille on monen kuukauden jonot.
Haluan uskoa olevani tiellä terveyteen, mutta joka kerran tuohon sairaalaan mentyäni tulen kotiin stressaantuneena, tuntien itseni vanhaksi, sairaaksi, Potilaaksi. Tällä tavalla en halua elää. Haluan puhkua terveyttä ja elämisen intoa. En halua velloa sairaudessa. En halua pelätä. Sairaalat voisivat olla paikkoja, joissa keskitytään terveyteen. Nykyään siellä keskitytään sairauteen, oireisiin, uusiutumisen uhkaan, pelkoon, oireisiin ja sivuoireisiin. Sairaita paikkoja.
ymmärtämään tekstiäsi..
ei hemmetissä sairaalat ole terveitä varten?
Eihän sairaaloita olis ollenkaan jos ei olis sairauksia???
????
että menemme virran mukana..
Kun sairaus iskee, jokin on mennyt vikaan. Sen sijaan, että korjattaisiin vahinkoja, olisi parempi, jos voisi mennä sairaalaan, terveydenhoitopaikkaan, ihan milloin vaan ja saada terveysvalistusta. Ja kun sairastuu, olisi hyvä, jos henkilökunta kannustaa parantumaan ja rohkaisee, sen sijaan, että muistutetaan koko ajan, että syöpä voi uusiutua, ja voivotellaan, että oletpa sinä laiha, ressukka. Voin huonommin joka kerta, kun olen ollut siinä sairaspaikassa.
Haluan terveelän, en sairaalaa.
Täytyy kyllä sanoa, että minusta kirjoituksesi oli myös melkoisen ylikriittinen eli asetat aika kovat vaatimukset sille, mitä sinulle saa tai pitäisi sanoa, jotta olisit tyytyväinen. Jos lääkäri kyselee kuulumisia, hän utelee ja jos ei kysy, hän on tyly. Jos mielipidettäsi pattien tutkimiseen kysytään, se on huono ja jos vain ilmoitettaisiin, että ei tutkita, koska ei olla huolestuneita, valittaisit todennäköisesti, että ei edes kunnolla tutkita. Koita siinä sitten lääkärinä toimia potilasta miellyttävällä tavalla ja kun potilaitakin vielä on niin monenlaisia.
Korkeintaan voit tosiaan olla "hankalan potilaan" maineessa, jos sitäkään. Kokenut lääkäri huomaa, milloin potilas jännittää ja tietenkin yrittää saada hänet mahdollisimman rentoutuneeksi. Siksi varmaankin sitä kevyttä jutustelua.
Eikä ole mitenkään harvinaista, että potilas haluaa itsestään sairaskertomuskopioita, se on enemmänkin ihan rutiinia. Ei siinä ajateltu valituksia tai muuta, kun lääkäri on lupansa antanut kopiointiin. Hassu olet.
Teet käynnistäsi ison numeron, yritä ensi käynniksi vähän relata.
Olin kyllä vilusta kankea, odotettuani viileässä odotushuoneessa melkein tunnin, typerää talkshowta pauhaava televisio korvan juuressa. Yritä siinä olla viihtyisällä mielellä. Kun lopulta pääsin vastaanottohuoneeseen, olin niin tönkkönä vilusta, että pystyin tuskin puhumaan.
Minusta ne pari minuuttia, mitkä lääkäreillä on potilasta kohden, pitäisi käyttää itse asiaan keskittymiseen, ei mihinkään rupatteluun. Minusta se muista asioista puhuminen on alentuva asenne. Ajan tuhlaamista. Ikään kuin kyseessä olisi rutiinijuttu (heille se onkin), johon ei tarvitse keskittyä, kunhan on tekevinään.
Näin minä. Onhan meitä tietysti monenlaisia.
sairaalassa on jäänyt mieleen tuo tv:n pauhaaminen
Odotus ja odotus ,ohjaus jonnekkin ihmeen rättivarastoon juttelemaan sairaanhoitajan kanssa.
Ei ole muualla nyt tilaa ja otetaan vastaan näin ja sitten unohdetaan taas ..
Ymmärrän kyllä sairaaloitten kiireet ja hoitaja pulan,myös huone pulan//
päättää? Onkohan keneltäkään asiakkaalta koskaan kysytty, haluavatko he sen pauhaavan odotushuoneessa? Minulta ei ole. Katsoisin sitä mielelläni, jos siitä tulisi ohjelmia terveydestä, hyvinvoinnista, parantumisista, asiantuntijoiden haastatteluja, kuntoilua, ruokavalion merkitystä jne. Päivä-showt, joissa rupatellaan tyhjää, ovat kidustusta minulle. Korvatulppia ei voi käyttää, koska sitten ei kuulisi, kun kutsutaan sisään.
sen toosan on toinen potilas kuitenkin halukas katsomaan..
kenenkään katsovan sitä. Eikä sitä katkaisinta ole odottajien käsiin laitettu. Valitan asiasta, kunhan lähettävät palautelomakkeen. Toivottavasti pian.
siitä napista, ei sitä ole mitenkään pakko katsoa siellä odotustilassa. Useimmiten kyljessä on vielä äänenvoimakkuusnappikin, ja kanavanvaihtomahdollisuus. Mihin kaukosäädintä tarvitaan.
ja kuitenkin joku haluaa sitä katsoa,,tyhjin silmin,ehkä,,
tuskin kukaan ajattelee siellä mitä katsoo,katsoo vaan
näin tein minäkin - vaikka ajattelin vaan: minulla on syöpä.minulla on syöpä.minulla on syöpä....
ja tiskin takalaisilla on nappula sen sammuttamiseen, ei potilailla.
Ehkä tarkoitus on saattaa potilaat niin turtaan mielentilaan, että heitä on helppo manipuloida. Minulta unohtuu kysymykset, joita olin aikonut esittää, kun keskityn olemaan kuuntelematta televisiota.
kaukosäädin on jossain siinä sinua lähellä, sitä on lupa käyttää.
siellä odotushuoneessa unohtuu viimeinenkin asia, mitä sille lääkärille piti kertoa, jotenka nykyisin minulla onkin lappu kädessä missä lukee kaikki asiat mitä siellä vastaanottohuoneessa pitäisi muistaa. Eikä nolota yhtään.
parin eka kerran jälkeen aloin kirjoittaa lähtiessäni paperille
kaikki mitä halusin tietää ja kysellä: on toiminut:-)
kun lääkäri juoksi kaapilta toiselle ja pesi välillä käsiään ja kysyi kuin maitokaupassa, että oliko vielä muuta.
mikäli kaikki vaivansa kertoisi,kun aikaa on joku 15-20 minuuttia ei riitä,tai minä olen kokenut näin,
jos kertoisi ripulista,nesteiden kertymisistä,ihottomista,luiden särkemisistä sunmuista niin täytyisi tilata monta aikaa peräkkäin:)
ja sitten niihin kyselyihin pitäis lääkärin ehtiä vastaamaan ja potilaan ehtiä vielä ymmärtää kuulemansa..))
mikä on pahin ja sitten muuta jos aika antaa myöten.
Mutta laitan asiasta palautetta hospitaalille.
Kävin jokin aika sitten seurantapapassa ja hoitaja tutki tietojani lomakkeesta. Hormoniasioista puhuessaan hän viittasi kaksi kertaa kolmesti sairastettuun syöpääni painokkailla sanoilla "Se sairaus".
Olin ihan äimänä. On se varmaan kamala tauti ellei edes nimeä uskalla ammatti-ihminen sanoa.
ennenkuin itse sairastuin. Nyt se on minulle haaste, kehoitus muuttaa elämääni.
Ei minunkaan lääkärini usein mainitse sanaa syöpä. Mutta eivät he sitä karttelekaan, jos se pitää mainita. Olisin varmaan huomannut, jos olisivat, ja ollut ärtynyt siitä(kin).
Lääkärit, jotka ovat itse kokeneet syövän, tai joku heidän läheisensä on sen käynyt läpi, asennoituvat ehkä eri tavalla kuin muut. Mutta syöpä on aika ruma sana. Syöpäläinen, 'syö sisukalujamme'.. Ehkä sille voisi keksiä paremman, kuvaavamman nimen? Solujen ylikasvu? Solukasvutauti? Kasvainkin on minusta parempi sana kuin syöpä.