Haluaisin kuulla kokemuksianne ja saada neuvoja tilanteeseemme, joka on seuraava:
Olemme uusiopari, ja molemmilla on lapsia. Mieheni on etäisä, tapaa lapsiaan aina kun voi, lähinnä miehen työ sanelee aikataulut. Ja sama asia vaikuttaa myös meidän perheemme elämään, työ on raskasta, sen tiedämme kaikki. Raja työn ja vapaan välillä on hämärtynyt, eikä mies omastakaan mielestä huolehdi riittävästi rentoutumisesta. Tuosta on usein keskustelua ja olemme jaksaneet kaikesta huolimatta toisiamme tukea, rakkautta riittää. Miehen ja minun suhteessa on kaikkea mitä pitääkin, hellyyttä ja intohimoa, toisen huomioimista ja keskustelua. Yhdessä aiheessa emme kuitenkaan ratkaisua ole löytäneet ja siitä tulee riitaa. Kun omat lapseni lukevat mieheni perheeseen kuuluvaksi, on mies sitä mieltä ettemme ole perhe kun lapset ovat toisen miehen. Nykyisin meillä on miehen kanssa riitaa siitä, ettei hän osallistu yhteisiin lomiin tai yleensä mihinkään vapaa-ajan viettoon meidän kanssamme. Tuo osallistumattomuus on mielestäni johtanut siihen, että kun elämme arkea emmekä vapaalla käy missään koko perheellä, tulee jonkinlaista ongelmaa lasteni kanssa. Minä lomailen heidän kanssaan mahdollisuuksien mukaan, ja he haluaisivat miehenkin osallistuvan, mutta mies ei halua. Syyksi hän on viime aikoina kertonut, että lapset käyvät hänen hermoilleen. Tuntuu, että olemme kierteessä: Kun lapset eivät tavallaan näe miehestä muuta kuin sen väsyneen koti- ihmisen, eikä yhdessä tehdä mitään "ekstraa", he ihmettelevät kovasti ja välillä käytöskin on rumaa. Meille jää miehen työn vuoksi ne illan viimeiset tunnit ja ne ovat pääosin sitä lasten rutiinia, eli iltapalat, -pesut ja nukkumaan.
Olen yrittänyt ehdottaa miehelle, että tekisimme välillä jotakin rentouttavaa ja kivaa kaikki yhdessä, mutta mies sanoo ettei halua lähteä kanssamme mihinkään kun lapset vinkuvat ja riehuvat. Tuo on totta sikäli, että välillä niin käykin, mutta esim. elokuvissa tai huvituksissa käydessä lapset ovat aina kiltisti, kauppareissuilla tulee riitaa tm., mutta he todella eivät ole ainoita lapsia jotka marketissa käyttäytyvät huonosti. Minä en näe, miksi asia on miehelleni niin suuri ongelma.. Uskon, että yhteisellä ajalla ja aikuisten ohjauksella elämämme olisi paljon mukavampaa.
Kaiken huippu oli se, että kun viimeksi pyysin miestä ajattelemaan ja osallistumaan, hän sanoi: He eivät ole lapsiani, enkä jaksa enää kuunnella sitä vinkumista! Olen todella loukkaantunut. Ehkä miehellä on stressi ja sietokykyä ei ole, tai sitten hän ei todella halua olla täysin sitoutunut, jos se vaikka olisi hänen omilta lapsiltaan jotakin pois. Jotakin on suhteessamme muuttunut ja se pelottaa minua.
Korostan sitä, että mieheni on aina ystävällinen lapsille, eikä ole malttiaan menettänyt. Hän juttelee lasten kanssa ja antaa pikkuisia lahjoja.. mutta minusta hekin tarvitsisivat erilaista aikaa siteen vahvistamiseksi. Emme ole ihan tuore pari ja yhdessäkin olemme asuneet. Toivoisin jotakin vinkkejä kuinka nämä pulmat selvitetään.. tavallaan mies on mielestäni avainasemassa ja hänen pitäisi olla aktiivisempi. Kuinka auttaisin meitä kaikkia?
Olemme uusiopari, ja molemmilla on lapsia. Mieheni on etäisä, tapaa lapsiaan aina kun voi, lähinnä miehen työ sanelee aikataulut. Ja sama asia vaikuttaa myös meidän perheemme elämään, työ on raskasta, sen tiedämme kaikki. Raja työn ja vapaan välillä on hämärtynyt, eikä mies omastakaan mielestä huolehdi riittävästi rentoutumisesta. Tuosta on usein keskustelua ja olemme jaksaneet kaikesta huolimatta toisiamme tukea, rakkautta riittää. Miehen ja minun suhteessa on kaikkea mitä pitääkin, hellyyttä ja intohimoa, toisen huomioimista ja keskustelua. Yhdessä aiheessa emme kuitenkaan ratkaisua ole löytäneet ja siitä tulee riitaa. Kun omat lapseni lukevat mieheni perheeseen kuuluvaksi, on mies sitä mieltä ettemme ole perhe kun lapset ovat toisen miehen. Nykyisin meillä on miehen kanssa riitaa siitä, ettei hän osallistu yhteisiin lomiin tai yleensä mihinkään vapaa-ajan viettoon meidän kanssamme. Tuo osallistumattomuus on mielestäni johtanut siihen, että kun elämme arkea emmekä vapaalla käy missään koko perheellä, tulee jonkinlaista ongelmaa lasteni kanssa. Minä lomailen heidän kanssaan mahdollisuuksien mukaan, ja he haluaisivat miehenkin osallistuvan, mutta mies ei halua. Syyksi hän on viime aikoina kertonut, että lapset käyvät hänen hermoilleen. Tuntuu, että olemme kierteessä: Kun lapset eivät tavallaan näe miehestä muuta kuin sen väsyneen koti- ihmisen, eikä yhdessä tehdä mitään "ekstraa", he ihmettelevät kovasti ja välillä käytöskin on rumaa. Meille jää miehen työn vuoksi ne illan viimeiset tunnit ja ne ovat pääosin sitä lasten rutiinia, eli iltapalat, -pesut ja nukkumaan.
Olen yrittänyt ehdottaa miehelle, että tekisimme välillä jotakin rentouttavaa ja kivaa kaikki yhdessä, mutta mies sanoo ettei halua lähteä kanssamme mihinkään kun lapset vinkuvat ja riehuvat. Tuo on totta sikäli, että välillä niin käykin, mutta esim. elokuvissa tai huvituksissa käydessä lapset ovat aina kiltisti, kauppareissuilla tulee riitaa tm., mutta he todella eivät ole ainoita lapsia jotka marketissa käyttäytyvät huonosti. Minä en näe, miksi asia on miehelleni niin suuri ongelma.. Uskon, että yhteisellä ajalla ja aikuisten ohjauksella elämämme olisi paljon mukavampaa.
Kaiken huippu oli se, että kun viimeksi pyysin miestä ajattelemaan ja osallistumaan, hän sanoi: He eivät ole lapsiani, enkä jaksa enää kuunnella sitä vinkumista! Olen todella loukkaantunut. Ehkä miehellä on stressi ja sietokykyä ei ole, tai sitten hän ei todella halua olla täysin sitoutunut, jos se vaikka olisi hänen omilta lapsiltaan jotakin pois. Jotakin on suhteessamme muuttunut ja se pelottaa minua.
Korostan sitä, että mieheni on aina ystävällinen lapsille, eikä ole malttiaan menettänyt. Hän juttelee lasten kanssa ja antaa pikkuisia lahjoja.. mutta minusta hekin tarvitsisivat erilaista aikaa siteen vahvistamiseksi. Emme ole ihan tuore pari ja yhdessäkin olemme asuneet. Toivoisin jotakin vinkkejä kuinka nämä pulmat selvitetään.. tavallaan mies on mielestäni avainasemassa ja hänen pitäisi olla aktiivisempi. Kuinka auttaisin meitä kaikkia?
Vastaukset 21
Vanhimmat
Kun kerroin, että asia ja hänen passiivisuutensa tuntuu minusta pahalta, hän sanoi: "Jos löydät miehen, joka haluaa kasvattaa innosta kiljuen vieraan miehen lapsia, anna mennä vaan!"
Miten se muissa uusperheissä toimii? Oletteko molemmat kasvattajia, kun olette perheen aikuisia?
Innosta kiljuen mies aikoinaan elämääni tuli, eivätkä lapset ole olleet ongelma aina. Kai hän itsekin tiesi millaista on elämä lasten kanssa kun hänelläkin niitä on..
vieraan ihmisen lasten kasvattaminen.
Meilläkin samanlainen kuvio, mutta sillä erolla, että se on ihan ok ettei mies meidän lomiimme yksityisasioihimme puutu. Kaikki meillä hyväksyvät tämän puhtain sydämin. Kaikki EI kuulu kaikille, ja lämpimiä välejä ET VOI PAKOTTAA. Biologista sidettä et tekemällä aikaiseksi saa. Hyväksy se.
Sanoisinkin että asennoitumiskysymyshän tuo on, peiliin katsomalla ja hyväksymällä tosiasiat pääset jo pitkälle.
Älä ota pahaa mieltä miehen passiivisuudesta, vaan tehkää omia juttujanne, omia lomianne, pitäkää hauskaa ilman miestä. Kyllä hän liittyy sitten joukkoon kun tilanne ei häntä ahdista. Näin meillä on pitkälti käynyt.
Muista aina asettaa lapsesi etusijalle. AINA. Älä tingi siitä parisuhteen eduksi. Lapsilla on vain yksi lapsuus.
Puhuin 15v kokemuksesta. Omat lapseni ovat nyt jo aikuisia (mutta asuvat meillä kotona opiskelujensta vuoksi), ja meillä on nyt yhteinen 8kk, pieni poika. Iltatähti. Ja mikä jännää, nyt on kaksi leiriä perheessämme. Toinen on tämä uusio-ydinperhe, jonka muodostamme minä ja mieheni, ja yhteinen lapsi, ja toisaalta sitten on toinen leiri johon kuuluu minä ja kaikki lapseni. Molempien leirejen pomo tunnun olevan minä, ja molempiin leireihin kuuluu myös vauva. Edelleenkään emme näe ongelmaa asetelmassa, vaan se toimii hyvin.
Olet oikeassa, ei biologista sidettä lasten ja miehen välille tietenkään saa, tosin meidän tapauksessamme valitettavasti näyttää siltä, ettei oma isä ole lapsilleni niin tärkeä kuin mieheni. Nykyisin en koskaan näe lasten halaavan isäänsä, kun taas he tekevät sitä miehelleni, mieheni ei koskaan torju lapsia vaan näyttää olevan asiasta mielissään. Tuossa fyysisen läheisyyden hakemisessa olen aina antanut asioiden mennä painollaan. Se satunnainen ruma käytös ei kohdistu mieheen, minulle kyllä auotaan päätä mutta niin tapahtuisi varmasti välillä ilman miestäkin :)
Lasten edelle ei mene mikään, ei mikään!! Sen tietää mies ja minä vastaavasti ajattelen hänelle omien lastensa olevan ykkösiä. Luonnollistahan se on ja niin pitääkin. Meidän tilanteemme vain on sikäli "outo", että mies on ollut passiivinen vasta nykyisin. Ennen teimme kaikkea mukavaa porukalla, nyt se vain ei enää käy. Ehkä hänellä tosiaan on kertynyt mielen päälle jotakin mitä en tiedä, jotakin mistä hän hämmentyi ja sitten väsyi.
Mies tapaa lapsiaan yksin, sillä suuren välimatkan vuoksi olisi hankalaa hoitaa käytännönjärjestelyt. Olen pyytänyt miestä tuomaan lapsiaan meille, mutta lasten äiti ei sitä salli. Olen ajatellut miehen lasten olevan aina tervetulleita, ja uskon sitä kautta tulevista ongelmista selvittävän myös. En voisi kuvitella suhtautuvani välinpitämättömästi tai vihamielisesti rakkaani lapsiin, vaikka heistä lopulta en pitäisikään. Yrittäisin löytää jokaisen kanssa edes yhden pienen jutun, mitä tehdessä meillä olisi mukavaa. Onneksi ei kuitenkaan tässä tilanteessa tarvitse vielä miettiä suhteita hänen lapsiinsa, nykytilanteessa on tarpeeksi setvimistä. Ensin pitää varmaan yrittää itse rauhoittua ja lakata murehtimasta, sitten jutella miehen kanssa. Kai lopulta pitäisi päättää yritämmekö yhdessä jotakin muuttaa, tyydymmekö nykytilaan vai heitämme hanskat tiskiin..
Yritä tyttöseni YRITÄ. Ei se hanskojen heittely asiaa paranna, ei puolin, eikä toisin.
Pikkuisen pisti naurattamaan, suuret kiitokset siitä!
samanlaista..uusperhe kun olemme.
Alussa miehen oli helpompi hyväksyä lapseni..mutta nyt kun lapset ovat isompia..ja ovat iän myötä alkaneet uhittelemaan miehelleni,heistä onkin tullut yhtäkkiä sietämättömiä lapsia jotka aina vinkuu ja valittaa...alussa kävimme yhdessä kaupoilla ym.lla,nyt saan mennä yksin lasten kanssa..tai jos miehen kanssa menen..lapset jäävät kotiin.
Omia lapsiaan pitää täydellisinä,ja he eivät tee miehen mielestä koskaan mitään pahaa..olenpas vain huomannut sen että kun hänen nuorempi lapsensa täällä pari päivää viettää..ei tuo mies saa omaa lastaan kuriin,vaikka 10 kertaa kehottaisi olemaan hiljaa tai rauhoittumaan..huuto vain yltyy,ja alkaa itkemään äitiä kun lapsi ei saa tahtoaan heti läpi! ;)
On kait se vaikea oppia hyväksymään toisen lapset..no,itse ajattelen nykyisin että en tee eroa hänen tai minun lapsilla..samaan nippuun heidät ajatuksissani laitan,siks ei oo itsellä enää probleemaa suhtautumisessa mieheni lapsiin.
Onkohan se noilla uusperheen miehillä jotenkin syyllisyyteen liittyvä asia? Tavallaan kun on parisuhteessa epäonnistunut, ottaa ongelmatkin kuin niistä ei selviäisi millään. Tuolla tuo viisas 5:n äiti kirjoitteli myös, että ero omista lapsista voi olla niin rankka, että tulee syyllisyyttä kun näkee kumppaninsa lapsia enemmän. Toinen asia voi olla se, että etäisän kosketus omienkin lastensa arkeen on heikohko, ei jaksa ymmärtää lasten tunteenpurkauksia tai kasvuun liittyviä oireita.
Toivottavasti teillä näistä selvitään, ja toivon samaa myös meille. Mies on tulossa töistä, katsotaan miten menee.. Jos hän ei ole kovin väsynyt, voisin vaikka hieman jutella asioista.
Ja muuten luulen, ettei meistä kummankaan miehellä ole kyse lasten hyväksynnästä varsinaisesti. Ovathan he tienneet lapsista alusta asti. Ainakaan oma mieheni ei ole vihamielinen lapsia kohtaan, päinvastoin. Hän vain on muuttunut passiiviseksi.
.... keskustelitte myös arkielämästä ennen yhteen muuttoanne?
Meillä on nyt minun lapset ja meidän lapset. Kun aikanaan mieheni kanssa aloimme seurustelemaan ja yhteenmuuttaminen tuli puheeksi, niin tein asian selväksi, että jos perheessä on kaksi aikuista, niin silloin on myös kaksi vastuunkantajaa sekä kasvattajaa. Puimme kaikenlaiset mahdolliset asiat läpi ja mieheni otti halukkaasti vastuun minun lapsistani, koska omasta halustani sen vastuun halusin jakaa. Toinen vaihtoehto olisi ollut se, että jatkamme ainoastaan seurustelua ilman yhdessä asumista. Tämä olisi ollut MINUN päätökseni, mikäli olisin ollut edelleen "yksinhuoltaja" vaikka asuisin parisuhteessa.
Nyt meillä on myös kaksi yhteistä lasta. He ovat vielä pieniä, mutta hänen suhtautumisensa minun lapsiini ei ole muuttunut. Päin vastoin; minun lapsenihan ovat hänen lastensa sisaruksia!!!
Monesti olemme keskustelleet siitä jos HÄNELLÄ olisi lapsia aikaisemmasta suhteesta. Olen aika varma siitä, että olisimme saaneet arkemme sujumaan YHTENÄ PERHEENÄ siinäkin tapauksessa.
Tiedän ettei tämä minun tarinani juurikaan sinua auta tilanteessasi, mutta itse miettisin asiaa näin:
kumpi on rakkaampi, mies vai lapset?!
Jos et saa miestäsi selvittämään asioita ja ottamaan aikuisen vastuuta, niin ajattele mikä on SINUN lapsillesi paras vaihtoehto.
Tsemppiä!!!!!!!!!!!!
.. mutta nyt kun kysymyksesi myötä muistelen, oli miehellä silloin hieman idealistisempi kuva tulevasta kuin minulla. Voisikin ajatella, että hänen lapsiaan oli heillä hoitanut lasten äiti joten miesrukka ei täysin hahmottanut edes omien lasten tiimoilta tulevia ongelmatilanteita.. Kuitenkin olemme aikuisia ja kun yhdessä ollaan, on pakko ainakin niissä perusjutuissa aikuisten pitää yhtä, kieltojen ym. suhteen mies on aina ollut passiivisempi, jopa kun vielä kaikki tuntui olevan hyvin.
Lapset ovat minulle tietysti rakkaampia, mutta he näkevät kuinka onnellinen olen, heillä tuntuu olevan miestä kohtaan lämpimät tunteet. Odotanko liikoja kun tuntuu, että olen yksin ja haluaisin jakaa vastuuta toisen aikuisen kanssa meidän kaikkien pysyvästä onnellisuudesta?
Olen hitusen kateellinen onnestasi.. Olette kyllä sen miehesi kanssa työtä tekemällä ansainneet! Päättäväisyyttä sekin vaatii ja sitoutumista.
Samaa onnea toivoisin sinullekin!
Eihän teidän tilanteenne kuitenkaan aivan toivottomalta kuulosta, ajattelisin että tärkeintä on juuri se, kuinka miehesi suhtautuu noin niin kuin yleensä lapsiisi ja kuinka käyttäytyy heitä kohtaan. Ja minullekin oli tärkeää juuri se kuinka lapseni ottavat miehen vastaan.
Kun lapset haluavat jotain tai kyselevät jostain, niin kääntyvätkö he suoraan sinun puoleesi? Tietysti hieman lasten ikä vaikuttaa esim. asioiden päätöksiin jne, mutta mitäs jos alkaisit käännyttää lapsia miehesi puoleen? Kysymään neuvoa tai jotain?
Saisitko miehesi ymmärtämään sen, että hän (ehkä tiedostamattaan ja varmaankin tahtomattaan) loukkaa ja vähättelee lastesi tunteita? Sehän on ihannetilanne kun lapset laskevat isä/äitipuolen perheeseen ja myös oikeasti välittää. Ja aivan varmasti jos he näkevät äidin túlevan surulliseksi heidänkin tunteensa voivat muuttua kielteisiksi.
Toivon sydämestäni onnea elämääsi!!!!!
Luin ketjua hieman huolimattomasti.... *sori*
Epäilemättä tilanne miehesi omien lasten kanssa on aiheuttanut vaikeuksia miehesi asioiden käsittelyssä.
Olisiko paikallaan yrittää saada kuitenkin hänenkin lapsiaan teille? Varmaan miehesi saattaa painia sisäisesti vaikeiden tunteiden kanssa, jotenkin vahingossa "syyllistää" sinua ja lapsiasi siitä, että TE olette paikalla, mutta HÄNEN lapsensa eivät.
JAKSAMISTA JA VOIMIA ASIOIDEN SELVITTÄMISEEN!!!!!
ja varmaan onkin niin, että mies tuntee ikävää enemmän lapsiinsa, tai siis kokee heidän poissaolon konkreettisena kun me muut olemme läsnä. En tiedä olenko tehnyt virheen, kun olen laittanut miehen mukaan tervehdyksiä tai pikku lahjoja hänen lapsilleen. En aina, mutta joskus.. ehkä lasten äiti ei sitä hyväksy ja siksi suhtautuu kielteisesti lasten meille tuloon.. No, kesään on aikaa, jospa tilanteemme tasaantuisi ja silloin olisi ainakin paremmin vapaata jos vaikka saisimme miehenikin lapset meille :)
Minun lapseni ovat kouluiässä jo, eli kaipaisivat varmasti sitä aktiviteettia ja yhteisiä kokemuksia. Toisaalta kuten sanoit, on se tykkääminen ja tunnelma tärkeä, he todella pitävät miehestäni ja minusta asia toimii myös toisin päin. Asioista rumasti sanominen oli miehelle kai vain tunteenpurkaus, joka ei tarkoittanut vihaa lapsiani kohtaan. Lapsille hän ei kuitenkaan puhu rumasti.
Kirjoituksistasi on kovastikin apua, ensiksi tulee rauhallisempi mieli, ja toisekseen sain hyviä ajatuksia siitä kuinka tätä ongelmaa voisi yrittää purkaa. Meidän ongelmamme tulee nähtävästi monesta erillisestä asiasta, joten pitäisi päättää mistä alkaa.. Hyvä idea oli lasten ohjaaminen enemmän miehen puoleen, nyt he hoitavat porukalla teknisiä ongelmia, siinä on jo alku ja jatkossa yritän keksiä lisää sellaista, missä he voivat toimia yhdessä. Kiitos sinulle!
Yritän olla varovaisen optimistinen.. kun oikein kovasti haluaa hyvän olon kaikille, on vaarana kärsimättömyys ja se voi pilata kaiken, mutta yritän tsempata!
... olin jollain tavoin avuksi :-) Ja pienistä asioistahan se alkaa...
Yritä olla kärsivällinen äläkä missään nimessä luovuta!!! (Hyviä miehiä on harvassa ;-D Meillä odotetaan innolla leirikoulua, johon puoli-iskä lähtee valvojaksi...)
Onnellista kevättä ja kesän odotusta!
Hyvät, naista arvostavat ja hellivät miehet, ja sopivat kumppanit ovat harvassa!
Aurinkoa myös teille!
Itselläni on samantyyppinen asenne kuin miehelläsi. Olimme viime kesänä uusperheenä kylpylälomalla ja reissu oli kärsimys. olenkin nyt ehdottanut avopuolisolleni, että hän menee omien lasten kanssa reissuun ja minä omien. Minä olen usein matkustellut omien tyttärieni kanssa ja meillä on ollut tosi mukavaa. En halua pilata lomapäiviäni avopuolison kurittomien lasten kanssa. Julmaa, mutta realistista ja rehellistä ajattelua.
Kirjoitinkohan hieman epäselvästi aiemmin? Siis huvitukset, pikkuiset reissut ja kaikenlainen ekstra vapaalla on aina ollut sujuvaa, ei koskaan kiukuttelevia lapsia tm. Arkiasioissa sitä kiukkua on ja nyt mies on sitä mieltä, ettei halua yrittää mitään hauskaa yhdessä kun pelkää sen menevän lasten takia pieleen.
Tuota asennetta en täysin ole ymmärtänyt ja mietinkin miksi pelätä sellaista mitä ei ole tapahtunut? Lapset ovat sen kivan ja erilaisen kanssa kiltisti, sehän on vapaa-aikaa ja koko porukalle kuin palkinto päästä tekemään jotakin arjesta poikkeavaa.
Tuolla aiemmin sain tosi hyviä kommentteja. Asiamme vain ei ole kiinni siitä, että minun lapseni olisivat reissussa sellaisia kuin kerroit oman kumppanisi lasten olevan. Eli selvemmin: Meidän kaikkien yhteisissä tekemisissä olemme kaikki olleet iloisia, reippaita ja hyväntuulisia, myös mies. Mutta nykyisin hän ei halua lähteä reissuun tai elokuviin tm. ja käyttää syynä sitä, että lapset "vinkuvat"..
Jos lomamatka oli teille ensimmäinen, niin ehkä se seuraava olisi jo parempi. Siinähän sitä yhdessä reissatessa tutustuisi ja porukan henki hiljalleen muotoutuisi. Onneksi lapset kasvavat ja tilanteenne voi siinä suhteessa helpottua. Aikuisiltahan se vaatii kypsyyttä, tahtoa ja päättäväisyyttä, mielikuvitustakin ja hermoja taatusti!! Meillä ei tuosta ole kokemusta, siis kuinka käy kun molempien lapset ovat mukana..
Tulee vielä mieleen lähilasten ollessa kyseessä, että onko teillä ns "lapsivapaata" koskaan? Onko miehellä si siis säännöllisesti mahdollisuus olla kanssasi kahdestaan?
Vaikka omat lapset ovat aina ihania, toiselle he eivät välttämättä sitä ole. Jaksamisen kannalta on tärkeää saada vapaata lapsiperheen arjesta. Sitä enemmän, kun lapset eivät ole "omia".
Tsemppiä!
Tärkeästä asiasta esitit kysymyksen. Kyllä meillä on kerran kuussa tai pikkuisen harvemmin yhteinen vapaa. Miehenihän tapaa omia lapsiaan hieman epäsäännöllisesti töidensä vuoksi. Me saamme siis jonkinverran yhteistä aikaa, joko niin että hän on osan ajasta töissä tai kokonaan vapaalla päivän- pari. Ei siis valittamista siinä ja yhteinen rauha onkin se, mikä vahvistaa suhdettamme.
En käsitä mitä on tapahtunut.. mutta viime lauantaina minun oli tarkoitus ottaa tämä "lapsiasia" esille. Kuitenkaan en päässyt asiassa edes alkuun, kun mies yllättäen meni lasten kanssa leikkimään ja he viettivät mukavaa aikaa yhdessä, kun minä laitoin ruokaa. Ruokailun jälkeen mies hoiti siivouksen ja tiskauksen lasten kanssa, minä rentouduin sohvalla maaten!
Sunnuntaina olimme kaikki vapaalla ja kävimme pienellä retkellä, sekä nähtävyyksiä katsomassa. Kaikki tuo miehen ehdotuksesta! Sen jälkeen tähän päivään asti meillä on ollut todella hyvä tunnelma ja joka päivä mies on osoittanut sellaista "normaalia" kiinnostusta lapsiani kohtaan. Hassua on se, ettemme puhuneet ollenkaan laajemmin näistä asioista, kiitin vain kovasti miestä kun jaksoi olla mukana porukassa. Kerroin kuinka hyvä mieli minulla on ja lapsillakin, tosin sunnuntain retki ei mennyt toisen lapsen osalta täysin mallikkaasti. Ei vakavampaa, mutta pikkuisen sellaista turhaa höyryämistä siinä päivän iltapuolella. Saattoi olla väsymystä, tai reagointia tuohon yllättävään yhdessäoloon ja huomioon, jota ei aikoihin ollut tullut. Jotakin ihmetystä kai. Lasten kuullen kiittelin miestä hyvistä hetkistä, että hekin osaisivat arvostaa yhteistä aikaa ja miehen panostusta.
Tällä hetkellä asiat ovat hyvin, ehkä miehelle tosiaan pitäisi vain antaa rauha ja aikaa. Joskus voisin sitten hienovaraisesti muistuttaa yhteisen ajan tärkeydestä, jos mies alkaa taas olla pidemmän aikaa passiivinen.
Kiitos teille kaikille kommenteista! Hyvä kun on mahdollisuus jakaa asioita kohtalotovereiden kanssa. Tarina varmasti jatkuu vielä, sillä lapset kasvavat, ajat muuttuvat ja miehenkin lapset varmasti liittyvät tulevaisuudessa kiinteämmin meidän elämään..
mikään pakko miehesi hyväksyä sinun lapsia.Eikä hänen tarvitse viettää aikaakaan heidän kanssaan.Hänen oma valinta.
Eipä todellakaan kenenkään aikuisen ole pakko hyväksyä toisen lapsia, mutta minun mieheni on. Tosiasia on, että minulla on lapsia ja mikäli mies aikoo kanssani elää, täytyy hänen myös ne lapsetkin hyväksyä. Mitään suhdetta nimittäin ei voi muussa tapauksessa kenenkään miehen ja minun välilläni olla. Herran tähden, meillähän on jo yhteinen elämä!! Seurusteluvaiheessa tietysti lapset eivät olleet alussa mukana, siinä punnitsimme tykkäämistä ja tutustuimme toisiimme, ikäänkuin kannattaako vielä lapsetkin "sotkea" tähän kuvioon. Kommenttisi on eräässä mielessä todella kypsymätön, joko itse et hyväksy kumppanisi lapsia, tai sitten et ole vastaavassa tilanteessa ollut.
Edelleen voin kertoa olevani todella mielissäni tämänhetkisestä tilanteestamme: mies panostaa täysillä nyt meihin, myös lapsiin. Samaa yritän minäkin ja haluan todella olla hyvä miehelleni! Yhteisiä suunnitelmia olemme tehneet vapaa-ajan puitteissa ja toteuttaneet niitä lisää. Huomaan myös itse kuuntelevani miestä enemmän, mitä en varmaankaan tuossa välillä riittävästi tehnyt. Tasapainoista elämää tällä hetkellä kuitenkin meillä, toivottavasti se jatkuu niin pitkään, että jos "notkahduksia" vielä tulee, olemme hyvien kokemusten myötä vahvempia niistä huonoista selviämään.