Palautetta kiitos. Sillä koska ihmisen silmä tottuu, ei tekijä itse huomaa tuotoksestaan ongelmakohtia. Kiitos jo etu käteen.
Kävelin lumista tietä pitkin. Kylmyys puri vaatteiden läpi ihoon. Aamu oli juuri valjennut ja pimeys pakeni pois valon tieltä. Hiljaisuuden rikkoi vain lumen natina jalkojeni alla. Lähestyin tien risteystä. Sen saavutettuani lähdin kävelemään valtatien vasentapuolta oikealle päin. Tie oli ruskeampi. Tuuli enemmän ja oli sen takia kylmempi. Ohut, sininen, toppatakkini ja tuulipuvun housuni eivät pidätelleet kovin hyvin yli kymmenen asteen pakkasta. Näin edessä päämääräni, linja-autopysäkin. Matka oli ollut pitkä ja olin väsynyt. Asetuin pysäkille siihen reunaan mistäpäin olin tullut. Vielä oli hieman hämärää. Kohta käveli päinvastaisesta suunnasta tietä, kuin mistä minä olin tullut, kaksi poikaa pysäkkiä kohden. Tiesin heidät, Ville ja Henri. Henrillä oli mukana salibandymaila. Toivoin ettei hän keksisi ruveta lyömään mailalla minua kohden kovia lumilohkareita, joita aura oli murskannut pysäkin viereiselle penkalle. Onneksi he kuitenkin pysähtyivät heti toisen reunan päähän ja alkoivat juttelemaan. Kuulin heidän äänensä selvästi. ”Mikset sie tuu tänään salibandy harkkoihin?” ”Meen Joensuuhun isän kanssa koulun jälkeen. Tullaan vasta myöhään illalla kotiin.” ”Miekin voisin vaikka lähtee kaupunkiin ens viikonloppuna. Ei oo tullu käytyy syömässä hesessä ainakaan kuukauteen.” ”Kyllä miekin mielelläni tulisin niihin harkkoihin, niissähän on aina hauskaa.” Lauseen kuultuani iski minuun kateus; kun he ovat illalla pelaamassa, olen minä huoneessani yksin ja koitan saada ajan kulumaan. ”Ai niin, meillähän on kohta taas seuraava peli.” ”Niin on, KoPI:a vastaan.” Tuli hijaisuus. Katsoin taas kelloa. Enää pari minuuttia bussin tuloon, jos se ei ole myöhässä.
Vihdoin Linja-auto ilmestyi näkyville Villen ja Henrin suunnasta. Kaivoin koulusta saadun bussilipun taskusta ja otin pari askelta saapuvaa bussia kohden. Odotin sopivan välimatkan päässä, kunnes pojat olivat menneet sisälle, ja sitten astuin sisälle. Kuljettaja katsoi korttiini ja naputteli sen jälkeen koneeseensa. Näin Villen ja Henrin menevän takapenkille päin. Linja-auto oli ihmisistä puolitäynnä. Kävelin eteenpäin ja jäin istumaan lähimpään edessä olevaan tyhjään penkkiin. Olisin halunnut mennä keskivälikköön – missä oli parhaat paikat . Mutta sinne asti en uskaltanut mennä, koska kiusaajani olivat sielläpäin, ja jos olisin mennyt sinne istumaan, olisi matkasta tullut kauhea.
Linja-auto lähti taas liikkeelle. Vilkaisin ulos – valkoista kaikkialla ja lumenpeittämiä kuusia, sekä talvinen aurinko nousemaisillaan. Takaa kuului puhetta. Päivä oli mennyt hyvin tähän mennessä. Olin saanut olla rauhassa.
Noin kymmenen minuutin päästä, kun käännyimme oikealle, tuli koulu näkyviin. Modernin näköinen, harmaata tiiltä, punaista puuta ja musta peltikatto. Katonrajassa teksti Mäntyvaaran koulukeskus luokat 7-9 ja lukio. Ihmiset tungeksivat ulos. Odotin kunnes linja-auto oli lähes tyhjä. Nousin sitten seisomaan ja menin etuoven kautta ulos. Kylmyys iski jälleen kehoani vasten. Kävelin ihmismassojen jäljessä koulun ovelle päin ja kohta olin sisällä.
Kuljin koulun käytävää pitkin kemian luokille päin, jotka olivat toisessa päässä koulua. Käytävän vierellä oli naulakoita, ja muutamat oppilaat riisuivat niihin vaatteitaan. Kun tulin käytävän päähän, käännyin vasemmalle. Kaksi läpinäkyvää lasiovea erotti kemian -ja biologianluokkien siiven muusta koulusta. Oven jälkeen alkoi toinen käytävä. Oikealla luokan vieressä oli minun kanssa samalla luokalla olevia tyttöjä. Nämä tosin olivat sitä rauhallisempaa, paljon läksyjä lukevaa tyyppiä. Loput tytöt tulivat teinilaumana takaani, ja jäivät kauemmas käytävän viereisille penkeille. Pojat olivat käytävän päässä biologian luokkien luona. Lamput paloivat siellä päässä hajanaisesti. Maanantaiaamuina meidän luokka oli ainoa, jolla oli tässä siivessä tunti, ja sen takia kolme muuta luokka huonetta olivat vielä ainakin tunnin pimeinä. Asetuin istumaan oven toiselle puolelle, kuin missä tytöt olivat ja katsoin ympärilleni. Mieleni olisi tehnyt ruveta puhumaan mutta seuraa ei ympärillä ollut. Miksi minun seura ei kenellekkään juuri kelvannut? Mitä väärää minussa oli? En tiennyt olinko ärsyttävä tai töykeä - mielestäni en, ja tuskin olin ja jos olin niin en ainakaan kovin paljoa, koska itse aina poimin tämäntapaiset ihmiset kiusaajistani ja muista ympärillä olevista ihmisistä, ja halveksin heitä. Vai olinko tylsä tai olivatko juttuni muuten vain niin tyhmiä. Jokatapauksessa oli miten oli, yksinäisyyden takia elämä menetti haluaan elää.
Koulu meni miten meni. Aina koitti uusi koulupäivä ja sinne aina vaivauduin. En tiennyt, että teinkö sen itseni takia vai elämän pitämiseksi raiteillaan. Ja kokeisiinkin aina luin jonkun verran. Keskiarvoni - joka oli kolmea numeroa vaille kasin - oli yllättävän hyvä nähden elämäni tasoon. Mutta kouluaineista eniten pidin kuvaamataidosta. Sen tunneilla tein monenlaisia töitä, joita pidin opettajani lisäksi itsekin hienoina ja taidokkaina. Siellä istuin yksin omassa pienessä pöydässä luokan perällä. Ryhmä koostui lähes kokonaan tytöistä ja sen takia sain kuvaamataidon tunneilla olla rauhassa, vaikkakin olin sielläkin yksin.
Kemian opettaja oli keski-ikäinen mies. Näin hänet aina pukeutuvan yksinkertaisiin tummiin vaatteisiin. Hän saapui tuttuun tapaansa löntystellen avainnippu ja joskun joitain papereita käsissään. Tänään kemian opettaja tuli pelkkien avaimiensa kanssa. Ovi aukeni nopeasti ja kuljin sisälle. Asetuin istumaan eteen ja otin kirjat esille. Opettaja alkoi puhumaan. Takaa lensi selkääni pyyhekumi, ja käännyin katsomaan. Takarivi hymyili ja minä virnistin heille kun en muutakaan voinut. Kohta lensi toinen kumi. Se ei osunut minuun, vaan napsahti pöydänkulmaan ja sieltä lattialle. Tälläkertaa en kääntynyt. Tunsin miten punastuin ja silmäni vetistyivät. Olo oli sietämätön. Kun opettaja oli lopettanut, katsoimme läpi kotitehtävät ja teimme koeputkitestin suolan ja sokerin liukenemisesta eri lämpötiloissa. Tätä varten hain tavaroita hyllyistä ja kun olin tulossa paikalleni takaisin, viimeisten tarvittavien tavaroiden kanssa, huomasin aiemmin paikalleni tuomieni koeputkitelineiden kadonneen. Katsoin takapenkin pöydille. Yhdellä pöydällä oli täsmälleen samat tavarat, kuin mitä minulla oli ollut. Suutuin, kävelin poikien luokse ja sanoin: "Otitte sitten meikäläisen kamat." Pöydän ääressä istuneet pulskat maalaistollot sanoivat takaisin: "Mee muualle urputtamaan, vai pitääkö lyödä" Rupesin keräämään tavaroitani ja otin ainepullot käsiini. Pojat tarttuivat minuun kiinni ja rimpuilin irti. Loput jäivät heille, enkä uskaltanut enää mennä niitä takaisin hakemaan. Opettaja oli kuin ei olisi mitään nähnytkään, ja sanoi lopulta: "Älkääpäs nyt kiistelkö." Ajattelin että onpas siinäkin, kun ei uskalla puuttua tilanteeseen. Aikanaan tunti loppui, pakkasin kirjani reppuuni ja kävelin ulos.
Käytävällä tuli vastaan valtavan kaunis tyttö. Mustat taakse sidotut hiukset ja muutenkin upea. Miten valtavasti tykkäsinkin tytöistä, vaikka olin itse aivan surkea. Iltaisin yksinäisyydessäni haaveilin hänestä, Eveliinasta. Ehkä tämä olikin juuri yksi niistä harvoista asioista, mitkä saivat minut jaksamaan päivästä toiseen. Koitin pitää ihastukseni omana tietonani, koska selvitessään siitä olisi tullut sellainen melu ja naurun aihe, että en sitä todellakaan halunnut. En varmuuden vuoksi päästänyt asiaa edes hänen itsensä tietoon.
Kävelin lumista tietä pitkin. Kylmyys puri vaatteiden läpi ihoon. Aamu oli juuri valjennut ja pimeys pakeni pois valon tieltä. Hiljaisuuden rikkoi vain lumen natina jalkojeni alla. Lähestyin tien risteystä. Sen saavutettuani lähdin kävelemään valtatien vasentapuolta oikealle päin. Tie oli ruskeampi. Tuuli enemmän ja oli sen takia kylmempi. Ohut, sininen, toppatakkini ja tuulipuvun housuni eivät pidätelleet kovin hyvin yli kymmenen asteen pakkasta. Näin edessä päämääräni, linja-autopysäkin. Matka oli ollut pitkä ja olin väsynyt. Asetuin pysäkille siihen reunaan mistäpäin olin tullut. Vielä oli hieman hämärää. Kohta käveli päinvastaisesta suunnasta tietä, kuin mistä minä olin tullut, kaksi poikaa pysäkkiä kohden. Tiesin heidät, Ville ja Henri. Henrillä oli mukana salibandymaila. Toivoin ettei hän keksisi ruveta lyömään mailalla minua kohden kovia lumilohkareita, joita aura oli murskannut pysäkin viereiselle penkalle. Onneksi he kuitenkin pysähtyivät heti toisen reunan päähän ja alkoivat juttelemaan. Kuulin heidän äänensä selvästi. ”Mikset sie tuu tänään salibandy harkkoihin?” ”Meen Joensuuhun isän kanssa koulun jälkeen. Tullaan vasta myöhään illalla kotiin.” ”Miekin voisin vaikka lähtee kaupunkiin ens viikonloppuna. Ei oo tullu käytyy syömässä hesessä ainakaan kuukauteen.” ”Kyllä miekin mielelläni tulisin niihin harkkoihin, niissähän on aina hauskaa.” Lauseen kuultuani iski minuun kateus; kun he ovat illalla pelaamassa, olen minä huoneessani yksin ja koitan saada ajan kulumaan. ”Ai niin, meillähän on kohta taas seuraava peli.” ”Niin on, KoPI:a vastaan.” Tuli hijaisuus. Katsoin taas kelloa. Enää pari minuuttia bussin tuloon, jos se ei ole myöhässä.
Vihdoin Linja-auto ilmestyi näkyville Villen ja Henrin suunnasta. Kaivoin koulusta saadun bussilipun taskusta ja otin pari askelta saapuvaa bussia kohden. Odotin sopivan välimatkan päässä, kunnes pojat olivat menneet sisälle, ja sitten astuin sisälle. Kuljettaja katsoi korttiini ja naputteli sen jälkeen koneeseensa. Näin Villen ja Henrin menevän takapenkille päin. Linja-auto oli ihmisistä puolitäynnä. Kävelin eteenpäin ja jäin istumaan lähimpään edessä olevaan tyhjään penkkiin. Olisin halunnut mennä keskivälikköön – missä oli parhaat paikat . Mutta sinne asti en uskaltanut mennä, koska kiusaajani olivat sielläpäin, ja jos olisin mennyt sinne istumaan, olisi matkasta tullut kauhea.
Linja-auto lähti taas liikkeelle. Vilkaisin ulos – valkoista kaikkialla ja lumenpeittämiä kuusia, sekä talvinen aurinko nousemaisillaan. Takaa kuului puhetta. Päivä oli mennyt hyvin tähän mennessä. Olin saanut olla rauhassa.
Noin kymmenen minuutin päästä, kun käännyimme oikealle, tuli koulu näkyviin. Modernin näköinen, harmaata tiiltä, punaista puuta ja musta peltikatto. Katonrajassa teksti Mäntyvaaran koulukeskus luokat 7-9 ja lukio. Ihmiset tungeksivat ulos. Odotin kunnes linja-auto oli lähes tyhjä. Nousin sitten seisomaan ja menin etuoven kautta ulos. Kylmyys iski jälleen kehoani vasten. Kävelin ihmismassojen jäljessä koulun ovelle päin ja kohta olin sisällä.
Kuljin koulun käytävää pitkin kemian luokille päin, jotka olivat toisessa päässä koulua. Käytävän vierellä oli naulakoita, ja muutamat oppilaat riisuivat niihin vaatteitaan. Kun tulin käytävän päähän, käännyin vasemmalle. Kaksi läpinäkyvää lasiovea erotti kemian -ja biologianluokkien siiven muusta koulusta. Oven jälkeen alkoi toinen käytävä. Oikealla luokan vieressä oli minun kanssa samalla luokalla olevia tyttöjä. Nämä tosin olivat sitä rauhallisempaa, paljon läksyjä lukevaa tyyppiä. Loput tytöt tulivat teinilaumana takaani, ja jäivät kauemmas käytävän viereisille penkeille. Pojat olivat käytävän päässä biologian luokkien luona. Lamput paloivat siellä päässä hajanaisesti. Maanantaiaamuina meidän luokka oli ainoa, jolla oli tässä siivessä tunti, ja sen takia kolme muuta luokka huonetta olivat vielä ainakin tunnin pimeinä. Asetuin istumaan oven toiselle puolelle, kuin missä tytöt olivat ja katsoin ympärilleni. Mieleni olisi tehnyt ruveta puhumaan mutta seuraa ei ympärillä ollut. Miksi minun seura ei kenellekkään juuri kelvannut? Mitä väärää minussa oli? En tiennyt olinko ärsyttävä tai töykeä - mielestäni en, ja tuskin olin ja jos olin niin en ainakaan kovin paljoa, koska itse aina poimin tämäntapaiset ihmiset kiusaajistani ja muista ympärillä olevista ihmisistä, ja halveksin heitä. Vai olinko tylsä tai olivatko juttuni muuten vain niin tyhmiä. Jokatapauksessa oli miten oli, yksinäisyyden takia elämä menetti haluaan elää.
Koulu meni miten meni. Aina koitti uusi koulupäivä ja sinne aina vaivauduin. En tiennyt, että teinkö sen itseni takia vai elämän pitämiseksi raiteillaan. Ja kokeisiinkin aina luin jonkun verran. Keskiarvoni - joka oli kolmea numeroa vaille kasin - oli yllättävän hyvä nähden elämäni tasoon. Mutta kouluaineista eniten pidin kuvaamataidosta. Sen tunneilla tein monenlaisia töitä, joita pidin opettajani lisäksi itsekin hienoina ja taidokkaina. Siellä istuin yksin omassa pienessä pöydässä luokan perällä. Ryhmä koostui lähes kokonaan tytöistä ja sen takia sain kuvaamataidon tunneilla olla rauhassa, vaikkakin olin sielläkin yksin.
Kemian opettaja oli keski-ikäinen mies. Näin hänet aina pukeutuvan yksinkertaisiin tummiin vaatteisiin. Hän saapui tuttuun tapaansa löntystellen avainnippu ja joskun joitain papereita käsissään. Tänään kemian opettaja tuli pelkkien avaimiensa kanssa. Ovi aukeni nopeasti ja kuljin sisälle. Asetuin istumaan eteen ja otin kirjat esille. Opettaja alkoi puhumaan. Takaa lensi selkääni pyyhekumi, ja käännyin katsomaan. Takarivi hymyili ja minä virnistin heille kun en muutakaan voinut. Kohta lensi toinen kumi. Se ei osunut minuun, vaan napsahti pöydänkulmaan ja sieltä lattialle. Tälläkertaa en kääntynyt. Tunsin miten punastuin ja silmäni vetistyivät. Olo oli sietämätön. Kun opettaja oli lopettanut, katsoimme läpi kotitehtävät ja teimme koeputkitestin suolan ja sokerin liukenemisesta eri lämpötiloissa. Tätä varten hain tavaroita hyllyistä ja kun olin tulossa paikalleni takaisin, viimeisten tarvittavien tavaroiden kanssa, huomasin aiemmin paikalleni tuomieni koeputkitelineiden kadonneen. Katsoin takapenkin pöydille. Yhdellä pöydällä oli täsmälleen samat tavarat, kuin mitä minulla oli ollut. Suutuin, kävelin poikien luokse ja sanoin: "Otitte sitten meikäläisen kamat." Pöydän ääressä istuneet pulskat maalaistollot sanoivat takaisin: "Mee muualle urputtamaan, vai pitääkö lyödä" Rupesin keräämään tavaroitani ja otin ainepullot käsiini. Pojat tarttuivat minuun kiinni ja rimpuilin irti. Loput jäivät heille, enkä uskaltanut enää mennä niitä takaisin hakemaan. Opettaja oli kuin ei olisi mitään nähnytkään, ja sanoi lopulta: "Älkääpäs nyt kiistelkö." Ajattelin että onpas siinäkin, kun ei uskalla puuttua tilanteeseen. Aikanaan tunti loppui, pakkasin kirjani reppuuni ja kävelin ulos.
Käytävällä tuli vastaan valtavan kaunis tyttö. Mustat taakse sidotut hiukset ja muutenkin upea. Miten valtavasti tykkäsinkin tytöistä, vaikka olin itse aivan surkea. Iltaisin yksinäisyydessäni haaveilin hänestä, Eveliinasta. Ehkä tämä olikin juuri yksi niistä harvoista asioista, mitkä saivat minut jaksamaan päivästä toiseen. Koitin pitää ihastukseni omana tietonani, koska selvitessään siitä olisi tullut sellainen melu ja naurun aihe, että en sitä todellakaan halunnut. En varmuuden vuoksi päästänyt asiaa edes hänen itsensä tietoon.
Vastaukset 5
Vanhimmat
joten tunnen sympatiaa, jos kirjoitat itsestäsi.
En halua sanoa mitään kovaa. On hyvä, että kirjoitat. Se on hyvää terapiaa. Jotenkin tekstistäsi jäämieleeni huumorintajuttomuus. Osaatko nauraa itsellesi ollenkaan? Meissä jokaisessa on jotain nauramista, kaikissa on jotain outoa. Toiset jo nauravat meillekin, miksemme yhtyisi nauruun?
Entä jos yrittäisit kuvailla jotain kiusaamistilannetta eri näkökulmistakin; kiusaajan, opettajan, vierestäkatsojan? Se voi avartaa omaa ymmärrystä huimasti. Kiusaajilta ei kannata odottaa viisautta. He vain reagoivat erilaisuuteen. Erilaisuutesi voi olla paljolti hyvinkin myönteinen asia. Teinilaumoissa se ei ole valttia, mutta normaalissa elämässä on hyvä olla yksilö.
Tai kirjoita jokin kohtaus huumorilla. Ihan vaan kokeeksi.
Minä olin koko ajan kiusattu kahdeksannelta luokalta lukion loppuun. Se oli kuin painajaista. Elämä alkoi vasta, kun koulu loppui.
ETTÄ ARVOSTELKAA SEN PUOLEEN.
tämän kirjoittaja ei ollut varsinaisesti koulukiusattu, niin kyllä aika hyvin kuvaa sitä tilannetta. Tietynlaista elävyyttä tähän kaipaisi, muuten ihan ok. Kokonainen tarina tämä ei ole, mutta alku ehkä.
ensimmäiset kirjoitelmantekeleet ovat omaelämäkerrallisia, ja tämä teksti näyttää olevan ensimmäisiä tekstejäsi.
Ehdotukseni huumorista sopisi kyllä niillekin, jotka kirjoittavat ulkopuolisena. Paljon tehokkaampaa kuin passiivisena, sulkeutuneena uhrina vaikertaminen.
varsin kiinnostava aihe. Ihan hyvin kerrottu, mutta tuli mieleen että kun on kyse nuoresta niin olisikohan elävämpää jos olisi enemmän puhekielisempi? En tiedä.
Miksei muuten se, jota heitellään kumilla sano sitä kovaan ääneen opettajalle. Että NOI HEITTELEE MUA KUMILLA? ja nimeää heittäjät. Kertokaa se nyt minulle, mikä sosiaalipsykologian laki on tämän takana?