Adhd

Mieheni poika on melkein 4v. ja viime kesänä pari sukulaistani sanoi, että tuon lapsen asiat eivät ole oikein. Omat hermoni ovat jo jatkoajalla.
Itselläni ei ole lasta (kaksi keskenmenoa yksi kätkytkuolema takana toisen miehen kanssa tosin)
Silti väitän, että koska minulla on kuusi kummilasta ja lisäksi muut ystävien ja sisarusteni lapset jotain kai tajuan minäkin.
Niin siis olemme olleet yhdessä mieheni kanssa kaksi vuotta ja koko tämän ajan kyseinen lapsi on ollut aivan mahdoton. Vuosi sitten hän saattoi hakata suuttuessaan päätään lattiaan niin kauan, että lapsi oli otettava väkisin ylös sieltä. Sitten oli tuntikausia jatkuvat huutamiset ja kirkumiset. Jatkuvat puremiset ja lyömiset. Mieheni naama oli usein puremia täynnä.
Tarhaan hän meni kolme vuotiaana. Siellä tuli sanomista,kun hän raapi ja puri muita lapsia. Tuli leikkikieltoja tiettyjen lasten kanssa, kun tappelemiset aivan kamalia. Ruokailu kaksin ohjaajan kanssa, kun ei pystynyt syömään muiden kanssa (iski mm. kätensä toisten ruokalautasiin)Ja jatkuvat mielipuoliset huutamiset ja kirkumiset jatkuvat, jonka lisäksi tullut ovien paiskomiset, sylkemiset päin naamaa, nipistelyt jne. Nytkin mieheni naama on verille raavittu.
Lapsi ei pysy keskittymään kovin kauaksi mihinkään ja jos jotain uutta kokeilee eikä onnistu kymmenessä sekunnissa alkaa paiskominen "en osaa" sitten lentää tavarat ja tapetitkin jo lähtenee hänen huoneestaan.
En jaksa enää ottaa kantaa mihinkään, en edes sen jälkeen, kun naamalleni syljettiin.
En ole koskaan tavannut tuollaista lasta.
Välillä hän osaa olla kuin enkeli. Mutta ne ovat harvoin. Lapsi on meillä joka toisen viikon ke-su. Alan jo maanantaisin stressaamaan hänen tuloaan ja migreeni iskee, kun EN VAIN KESTÄ.Rakastan miestäni, mutta mielestäni lapsi pitäisi viedä tutkimuksiin, koska hän ei ole ok. Mutta kummatkaan vanhemmat eivät tunnut asiaa tajuavan.
Onpa taas mukava mennä maanantaina töihin (olemme mieheni kanssa samassa työpaikassa),kun mieheni naama on revitty; minuahan ne varmaan ajattelevat ja ihmettelevät kuinka mahdollista, kun normaalisti niin rauhallinen. Mieheni ei ikinä myöntäisi, että hänen 4v. poikansa ne on tehnyt.
Lopetanko suhteen vai mitä minun pitäisi tehdä???? Mieheni haluaisi, että saisin tuntea äitiyttä tämän lapsen kautta, mutta kun EN TUNNE LASTA KOHTAAN MITÄÄN!! Joskus inhoa ja elämää kohtaan katkeruutta. Vai onko se vika sittenkin minussa???