en tiennyt minne laittaa mutta..

Meidän ihana kääpiösnautseri koirapuppeli Bertta jouduttiin lopettamaan perjantaina 28.3.2008 sydänviasta kehittyneestä vatsa syövästä joka esti nesteen ulostulon kehosta joten koira vai täyttyi enemmän ja enemmän vedellä.. koirani oli alle puoli vuotta vaille 12.. tämä ottaa todella koville koska hän oli viimeiseen päivään saakka pirtsakka paitsi kun veimme lenkille hän ei jaksanut ja välillä sai kohtauksia.. mutta sisällä jaksoi kanssani temmeltää ja olen iloinen että tajusin leikkiä sen kanssa torstai päivän lähes kokonaan sillä jotenkin minusta vain tuntui että nyt on siitä pidettävä hyvää huolta ja voi olla viimeisiä kertoja kun nähdään koska olimme puhuneet samaisena päivänä mahdollisesta lopetuksesta.. no perjantai aamuna näin hänet viimestä kertaa ennen kouluun lähdettyäni (lähtöpusut annoin kuten tavallisesti kun lähdin)aamulla soitti sitten eläinlääkäri isälle että olisi vapaa aika 8.30.isäni kävi eläinlääkärin vastaanotolla Bertta koiramme kanssa(ei mennyt lopetusaikeissa vaan katsomaan että mitä tehtävissä kun sydänlääkkeet eivät auta). eläinlääkäri totesti heti että ei ollut kuulemma eläissään nähnyt vastaavaa.. hän totesti heti että koiralla on oltava kasvain.. päätös ei ollu isällekkään sinäänsä vaikea koska se oli niin että joko välitön lopetus tai 2 viikkoa maksimi elinaikaa ja isäni rakasti koiraamme niin paljon että ei halunnut sen antaa hetkeäkään kärsiä vaikka kysyikin että oliko mitään enää tehtävissä ja olisi varmasti tehtykkin jos olisi ollut.Lopetus tapahtui kello 9.10 eikä isänikään ole toipunut siitä .. koira oli ruvennut vielä edellisinä päivinä ulostamaan alleen koska hänen maksansa oli aivan lytyssä.. uskon että tuskat olivat valtavat vaikka hän ne hyvin piilottikin..koulusta tultua isäni odotti minua parkkipaikalla ja kertoi suru-uutiset autossa josta olin vihainen sillä mielestäni minulla olisi ollut oikeus hyvästellä hänet niin hyvin kuin suinkin pystyin.. mutta nyt olen siinä ajatuksessa että parempi näin että ei pitkitetty koiran tuskaa enää hetkeäkään vaa päästimme hänet sinne missä hänellä ei ole kipuja laisinkaan,odottamassa meidän jälleenkohtaamistamme. tuolloin perjantaina en edes pystynt olemaan 6 tuntiin hetkeäkään että silmäni eivät olisi kosteat vaan pillitin kuin mikäkin nössö.. vieläkin on todella paha olla ja kaipuu suuri enkä saa yötä nukuttua kun heräilen jatkuvasti kaipaukseen.. Kuolema harmittaa edelleenkin vielä enemmän koska näin koiran mielestä ja asenteesta että ilman tätä syöpää rakas koiramme olisi ollut todella,todella pitkäikäinen... enää ovesta tullessani en nää hännänhuisketta..en saa nuolaisua..ei kukaan tule haukkumaan..en voi käyttää koiraani ulkona kotia tullessani.. ja mikä pahinta. enää en nää koiraamme paitsi valokuvissa ja enää en voi koskea koiraamme..paitsi unissa ja joskus jopa annan pusun valokuvalle tai tietokoneen ruudulle.. en vain kestä tätä.. enkä tule ikinä kestämäänkään.

Miten voisin mahdollisesti selvitä tästä ilman että ei nyt tarvitsisi kokoajan masistella